Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Aivokuumeista sielunhoitoa

Rosa Ala-aho, 25.11.2013
V. S. Luoma-aho: Kronologi 60 s., Poesia 2013

”Peruukkia on helppo harjata, koska ei tarvitse välittää takkujen aiheuttamasta kivusta. Oleminen välittyy eriasteisina pääkipuina.” Näin todetaan jyväskyläläisen runoilijan V.S. Luoma-ahon (s. 1984) kolmannessa kokoelmassa Kronologi. Esimerkiksi tätä voi pitää teoksen lähtöpisteenä.

Kronologissa liikutaan runoilijan aikaisemmasta tuotannosta tutuksi tulleessa kokeellisessa, scifin värittämässä maailmassa. Runoissa toistuvat geometriset kuviot, kasvit ja hyönteiset, kloonitkin, mutta keskellä on tietenkin ihmisnisäkäs.

Lukija ei pääse helpolla. Runot toteavat, eivät selitä. Tieteellisestä maailmanselityksestä liikutaan yliluonnolliseen, mahdottomaan ja henkiseen. Uneen, muistoon, absurdiin, Jumalaankin. Poissa ovat aikaisempien kokoelmien tulkinnalle mahdollista osviittaa antaneet runojen ja osastojen nimet. Nyt kokoelma soljuu omillaan: kuvavirtoina, hiukkasina ja loputtomasti jakautuvina alkueliöinä.

Sielut kuin virtsarakot

Luoma-aho yhdistelee tyylilleen uskollisesti vieraita elementtejä toisiinsa, luo vastinpareja ja ristiriitoja, mutta kaikki asettuu jollain epäsuhtaisella tavalla paikoilleen. Runot ovat loputonta aistipeliä, synestesiaa ja kryptisiä ilmaisuja. Kielellisessä ilottelussa maailmaa oivalletaan uusin tavoin.

”Koodaan unelmani laajalle levinneisiin puutiaisiin, jolloin vain neuroottiset foobikot pelastuvat. Aivokuume, sielunhoito, ylimääräiset reumaattiset portaikot.”

Kokoelmasta välittyy tekijänsä aiemmalle tuotannolle vieras, vahva tunne. Yhtäkkiä lukija onkin sisällä tässä absurdissa ja kummallisessa maailmassa, joka ei ole helppo – eikä aina kovin valoisakaan. On psykedeelinen olo. Ajoin groteskista kuvakielestä aistii runon puhujan tuskaisuuden, säkeiden välistä melankolian sävyt.

Runot ovat loputonta aistipeliä, synestesiaa ja kryptisiä ilmaisuja.

”Satanistisen plastiset ameebat. Olennot selviytyvät sulautumalla toisiin olentoihin, jokainen tarve on jonkin puutteen merkki.” Runoihin piiloutuva, harvoin ’minänä’ näyttäytyvä puhuja on ehkä kyynistynyt, epätoivoinenkin. Mikseivät ihmiset enää ole samalla tavalla? Missä on sielukkuus, elämän tunto, herkkyys? Tunteen katoaminen ilmenee suhteessa menneeseen, jo kadotettuun ja muistoon jostain vilpittömästä.

Oliko joskus paremmin? ”Lapsena lehtikasoihin hyppimiseni päättyi sinä päivänä, jona ymmärsin niiden olevan täynnä etanoita, tunneleita, sammakoita.” Onko tämä aikamme kuva? ”Tarvitsemme lopulta sisäämme pieniä koneita, jotta voisimme olla toistemme seurassa.”

Kokoelmassa ruumiillinen peilaa usein henkistä olemista: ”Sielut ovat veden pinnalla kelluvia hylättyjä virtsarakkoja.” Sanoma sielusta, tai tässä pikemminkin sieluttomuudesta, on surullinen. Eskapistinen yritys katsoa asioita itsen ulkopuolelta palauttaa takaisin lähtöpisteeseen. Jysähdetään voimalla ja vimmalla ihon alle.

Olemassaolon tuntua

Kronologi on iloinen yllätys. Hieman tuskaisena luin Luoma-ahon edellistä kokoelmaa, pikkuhauskaa kielellistä leikkiä täynnä olevaa Remoraa (2011). Nyt itsetarkoituksellinen kikkailu on poissa, ja tarkoin harkittujen sanojen takaa paljastuu ajatus.

Luoma-ahon runojen jokainen säe tai ”säkeistö” – niin mielekkäästi kuin nimityksiä voi proosarunoista käyttää – on kuin oma runonsa ja kuvansa. Irrallaan, muista pakeneva, harvemmin suoraan mitään kokonaisuutta täydentävä. Kerronnallista jatkumoa ei voi havaita. Jatkuvalta, raskaaltakin sanalliselta ja visuaaliseksi käyvältä tulitukselta ei pääse pakoon.

Luoma-ahon kolmas kokoelma on edeltäjiään selvästi hiotumpi.

Runoilijan kolmas kokoelma on kuitenkin edeltäjiään selvästi hiotumpi. Aikaisempia kokoelmia häirinneet hajanaisuus ja tunkkaisuus ovat poissa. Jäljellä ovat haastavuus, kielellinen rikkaus ja oivaltava toisin sanomisen taito. Ilmaisu on siistiytynyt ja rauhoittunut sekä muodoltaan selkeästi lyhentynyt.

Olen jo päästäni pyörällä. Mutta voisiko se olla jotenkin näin? Lopulta on kyse jostain niinkin inhimillisestä kuin tuntemisesta, olemassaolon kipeydestä ja aistimisen oleellisuudesta: ”Opettelin ja muistelin keinoja ahdistua, koska menneistä päiväkirjoistani luin, että kohtausten jälkeen maailma saattoi tuntua joltain.”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto