Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kielen performanssi

Anna Saari, 7.12.2009
V. S. Luoma-aho: Ruumiita s., PoEsia 2009

Esikoisrunoilija V. S. Luoma-ahon Ruumiita-kokoelma panee innostumaan: Mikä kieli! Mikä asenne! Luoma-aho luottaa kielen omituiseen kykyyn muodostaa yhteyksiä sinne missä niitä ei äkkipäätään katsoen ole. Hän luottaa kieleen, siihen että sanoista muodostuu aina jotakin, vaikka aina ei voi tarkkaan tietää, mitä.

Lukijalta kokoelma vaatii keskittymistä ja aikaa, nimittäin Luoma-ahon runoja voi hyvällä syyllä sanoa haastaviksi: niiden moneus ei avaudu ollenkaan vaivattomasti. Parhaimmillaan ilmaisu on kuitenkin eleettömyydessään yksinkertaisesti vaikuttavaa:

”Jos ihmisen kasvoille istahtaa perhonen, hän on kuollut tai unessa. Kessu veistää puukolla kynsiään ja säilöö hyönteisiä jaloviinaan. Hän kääntelee päätään kuin lintu. Sen näkee täällä hyvin. Miten kamera tärähtää.”

Ruumita näyttäisi olevan jatkoa jo jonkin aikaa suomalaisen runouden kentässä vaikuttaneelle kielirunoudelle. Runouskäsitykseltään se tulee lähelle muun muassa Henriikka Tavin, Lassi Hyvärisen ja Juhana Vähäsen tuotantoa. Suhde kieleen onkin teoksessa tärkeä. Sanat ja kirjaimet ovat materiaalia, jota muovaillaan, mutta tekijä ei ole ainut muovailija: ”Yhdessä me voimme tehdä merkityksiä.”

Kieli voi toisaalta säilyttää, toisaalta valehdella ja esittää. Säilöminen, avaaminen, kuvaaminen, valikoiminen, kääntäminen, hajoaminen ja purkaminen ovat kokoelman esiin nostamia tekoja tai tapahtumia, jotka vertautuvat kielen ominaisuuksiin.

”Ymmärrätkö paremmin, jos myönnän, että kieli on minulle vieras, mutta luen silti sinulle osoitettuja kirjeitä ja sinä ymmärrät jokaisen sanan meren alkaessa kiertonsa kohmeisissa sormissa. Teksti on tällainen puu, ja liikutun miten kuoret esittävät todellisuutta.”

Muiden kieliorientoituneiden runoilijoiden tavoin Luoma-aho ei luota kielen mahdollisuuteen kuvata todellisuutta. Silti tekstin voi lukea ja kokea – kirjoituksena. Kun kokemus on vangittu kieleen, se ei ole enää kokemus, vaan kieltä: ”- – en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta”, runon puhuja toteaa.

Impulsseja ja vaikutelmia

Kokoelmaa on vaikea lukea kovin temaattisesti. Ihmisiä, havaintoja, valotuksia ja puhetta liikkuu, tulee vaikutelmia, aforistisia lauseita, pysähdyksiä. Ruumiita avataan, raatoja ilmestyy lisää, ja lopulta todellisuuden olemus saa katoavaisuuden kuvan: ”Tässä todellisuudessa savu ei peitä ristiä/ Me pilaannumme kuin maito/ – -.”

Kokoelman alkupuoli kytkeytyy lähinnä proosarunouden perinteeseen. Luoma-ahon lauseet taittuvat osaavasti toistensa perään niin rytmiltään kuin kuviltaan. Ne luovat jännitteisiä impulsseja, jotka eivät useinkaan ole palautettavissa rationaaliseen kieleen. Runot liikuttavat jotakin tiedotonta, mitä järki ei tavoita.

Kokoelman ensimmäisen ja toisen osan runoissa on havaittavissa jonkinlaista koherenssia. Niiden jälkeen Luoma-ahon lause liikehtii niin, ettei lukemisella ole enää paljonkaan tekemistä ymmärtämisen kanssa. Tämä on kieltä, joka pitää kokea. Tajuntaan jää aukkoja, joihin saattaa jäädä itämään jotakin – tai sitten ei.

Runojen muotona säilyy proosaruno; osa runoista taas on säkeellisiä. Assosiaatio etenee notkeasti. Puhuja kertookin olevansa ”toisaalta keksijän poika”, joka voi ”vain läytää uusia kokemuksia”. Riveiltä putoilee kaikenlaista tavaraa. Kaikesta ei saa kiinni, mutta aforistiset kiteytykset ankkuroivat lukemisen edes hetkeksi:

”Suuruus tai pienuus ei ole ongelma. Tarkkuus on.” ”Aika ei ole sinun ongelmasi. Toistaiseksi aika on pienin sinun ongelmistasi.” Ja: ”Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi.”

Ei voi välttyä ajatukselta, että kokoelman tietoinen hajanaisuus on kannanotto. Se on ikään kuin kieltojen poetiikkaa. Kirjoitus saa merkityksensä osaltaan siitä, mistä se kieltäytyy: lyyrisestä minästä, kirkkaista kuvista, jäsentyneistä havainnoista, lineaarisuudesta, eheydestä. Modernistien keinot eivät enää tunnu riittävän kuvaamaan kokemusta jälkimodernissa maailmassa. Päinvastoin: kieli on osa kaaosta ja rappiota. ”Meri, kuten sanat, alkaa sisältyä maisemaan ei/ kuten rakennus vaan kuten raunio.”

Luoma-ahon Ruumiita kirjoittautuu raunioksi maisemaan. Se näyttää, että kerran oli elämää, kuljettiin ovista sisään ja ulos, ja sitten ei enää. Kaikki hetkelliset kokemukset, joita kokoelman sanat onnistuvat ohi mennessään väläyttämään, ovat jo ruumiita. Kieli ei voi niitä pelastaa.

Kokoelman viimeisessä runossa nimeltä ”Rekviem” palataan minän esittämiseen ja katoamiseen: ”Saarnani on ajan ääni, minä poseeraan kuin rapiseva koneisto.” Kokoelmasta välittyvä tietoisuus kielen, ruumiiden ja todellisuuksien performatiivisuudesta jättää ihmisen jotenkin lohduttoman yksin. Ehkä se on ajan kuva. Luoma-ahon runoissa näkyy jälkimoderni tajunta, jossa on sikin sokin vaikutelmia ja joka ihmettelee Saarikosken tavoin: ”Mitä tapahtuu todella?” Onko puheen takana mitään?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto