Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Järjen vastakohta on kylmyys

Saara Kesävuori, 27.3.2005
Väinö Kirstinä: Kirjailijan tiet s., Tammi 2005

Esseekokoelma Kirjailijan tiet on teos, jollaisia pitäisi jo pelkän informatiivisuuden vuoksi julkaista enemmän. Kirja on tekijänsä näköinen läpileikkaus vuosikymmenistä, joiden aikana Väinö Kirstinä on monipuolistanut suomalaisen kulttuurin kenttää suomennoksilla, kirja-arvosteluilla, kolumneilla, esseillä, luovan kirjoittamisen opetuksella, käsikirjoittamalla lyhytfilmejä, toimimalla kirjallisissa raadeissa ja lautakunnissa…niin, ja julkaisemalla 11 runokokoelmaa.

Esseeteoksessa on Kirstinän tekstejä kuudelta eri vuosikymmeneltä. Kuuteen pääotsikkoon jakaantuvassa kokonaisuudessa Kirstinä kertoo subjektiivisista tunnoistaan kirjoittajana, kirjailijoiden yhteisöllisestä toiminnasta, modernin lyriikan vuosikymmenistä Suomessa sekä kohtaamistaan kirjailijoista ja kirjallisista suuntauksista. Teoksen viimeinen osa on suppea mutta merkityksellinen otos Kirstinän tekemistä kirja-arvosteluista. Perinpohjaisuuteen pyrkivän tekijän näköisyyden kruunaavat tiivis elämäkerta, oivalliset lähdemerkinnät sekä henkilöluettelo.

Essee ”Kirjailijan tiet ja työt” on paljastava esimerkki siitä, kuinka monessa suomalainen ammattikirjailija sekä joutuu olemaan mukana että saa olla mukana. Olen julkaissut 11 runokokoelmaa ja epälukuisan määrän muuta oheistuotantoa, määrittelee Kirstinä työtään. Oheistuotannoksi hän sisällyttää mm. vuonna 1958 alkaneen työn kriitikkona ja kirjallisuuden esilletuojana.

Internetin mahdollisuuksista kiinnostunut Kirstinä osallistui Teletopelius-hankkeeseen jo sen suunnitteluvaiheessa vuonna 1995. Teletopeliushan on Kansanvalistusseuran järjestämää, luovan kirjoittamisen etäopetusta internetissä. Lisäksi Kirstinä on suomentanut mm. Charles Baudelairen, André Bretonin ja Gunnar Ekelöfin tuotantoa.

Analyyttinen eetikko ja romantikko

Alun perin kirjallisuuden opetukseen tarkoitetussa kirjassa Runo ja lukija (1971) Kirstinä aprikoi, että on lukijoita, jotka eivät ryhdy mielellään erittelemään lyriikkaa älyllisesti. He eivät pysty luontevasti liittämään yhteen toisaalta aistimuksellista, havainnollista runoa ja toisaalta johdonmukaista, käsitteellistä erittelyä. Kirstinä kirjoittaa lukijoista, joita vaivaa lämpimän sydämen ja kylmän pään ristiriita.

Ajoittain kuulee tosiaankin väitettävän, että järki on tunteen vastakohta. Tämän kyseenalaisen polariteetin varassa toimiva ihminen päätyy eittämättä erilaisiin hakauksiin elämässään. Kirstinä on läpi oman kirjallisen tuotantonsa toteuttanut teksteissään lämpimän sydämen ja kylmän pään synteesiä. Tämä yhdistelmä tuottaa Kirstinän esseisiin ainutlaatuisen henkisen ilmapiirin.

Kirstinä lähtee esseissään varsin usein jostakin pelkistetystä havainnosta tai toteamuksesta. Tekstin edetessä havainnon takana oleva analyyttinen tarkastelu laajentaa ja syventää alkutoteamusta. Pyrkimys on yksityisestä yleiseen. Analyysi on asenteetonta mutta ei koskaan ulkokohtaista. Jo aiheidensa valinnoilla Kirstinä paljastaa olevansa sekä eetikko että romantikko. Essee ”Vanhuudesta, nuoruudesta, ajan runosta” alkaa kirjoittajan korvaan lapsuudessa tarttuneella lausahduksella. Sen jälkeen teksti siirtyy noidannuolen kautta vanhojen miesten seksuaalisuuteen, siitä yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja muutamaa vapaasti kiemurtelevaa polkua pitkin kirjallisten liikkeiden yhtenäisyyttä hakeviin tunnuksiin. Essee on kirkkaasti ajateltua ja merkityksiltään tiheää asiatekstiä, mutta sen rytmi on yhtä vapaasti assosioivaa kuin surrealistisen runon.

Puutarhassa-kirjoituskokoelmassa (2003) Kirstinä pohtii muun muassa kivien olemusta pihamaalla. Kokoelmassa mikrotason havainnot laajenevat kehiksi, jotka konkretiaan kiinnittymistä kadottamatta tunnustelevat kohti ihmisen sisäisen kokemuksen ydintä. Kirjailijan tiet -kokoelmassa samantyyppinen ilmaisutapa esiintyy esseessä ”Unityöt”.

Erityisen kiinnostavasti Kirstinä avaa ajatteluaan esseessä ”Muistaakseni”. Hän toteaa, ettei 1960-luvulla ollut lainkaan varma siitä, että historia olisi vain ihmisen vapautumisen manifestaatiota, kuten hegeliläinen tai marxilainen suuri kertomus esitti. Kirstinä ei kallistunut tukevaan etunojaan kohti Neuvostoliittoa. Hän katsoi, että häneltä puuttui riittävää optimismia, että hän olisi voinut olla hyvä kommunisti. Silti hän kannatti hyviä suhteita kaikkiin naapurimaihin. Kirstinän poliittiset pohdiskelut kertovat jälleen kerran lämpimän sydämen ja kylmän järjen yhdistelmästä – hiljaisen ironian täyttämää huumoria unohtamatta.

Luottamus taiteen merkitykseen

Theodor W. Adorno ja Max Horkheimer toivat länsimaiseen filosofiaan päämäärärationalismiin ja järjen ylikorostukseen kohdistuvaa kritiikkiä. He asettivat valistuksesta lähtöisin olevaa järkiajattelua vastaan taiteen ja rakkauden mimeettiset voimat. Varsinkin Adorno päätyi tämän dialektiikan pitkälle viemällä katsomukseen, jossa valistuksen tavoitehakuisen rationalismin takaa on löydettävissä järki, joka valistuksen järkiajattelun tavoin ei ole välineellistä vaan aavistettavissa sanattoman mimesiksen kautta.

Kirstinän esseistiikassa tunteen ja järjen liitto lähenee Adornon ajattelua. Molemmat suhtautuvat järkeen kriittisesti, mutta eivät yritä kumota sitä. Tekisipä mieleni väittää, että Kirstinän tekstit ovat ajattelua kiihdyttäviä siksi, että niissä suhtaudutaan järkeen avoimen lämpimällä tunteella – miltei hellästi.

Esseessä ”Luonnon lyriikkaa” Kirstinä avaa näkökulmia Eeva-Liisa Mannerin kokoelmaan Niin vaihtuivat vuoden ajat (1964). Kun Kirstinä kirjoittaa (…)vaikka hallitsemme luontoa paljolti, sen meille antama elämänrytmi on meissä erottamaton, emmekä voi olla erossa kosmoksen kokonaisuudesta: luonto on meille annettu koti, kyse on käsittääkseni sekä Mannerin runojen analysoimisesta että Kirstinän omasta todellisuuskäsityksestä. Kuten Adorno, Kirstinä pohtii luonnon ja ihmisen suhdetta toisaalta subjektin ja objektin vastakkaisuudesta käsin, mutta myös kommunikatiivisena toimintana. Välineellinen rationalismi on tehnyt luonnosta hallittavan objektin, mutta luonnon ja ihmisen välillä vallitsee silti myös intersubjektiivinen samuus.

Kirjailijan tiet kertoo ajattelusta, jota monen muun eettisesti lujan piirteen lisäksi kannattelee luottamus sekä demokratiaan että taiteen merkitykseen. Taide on yksi harvoista keinoista, joilla ihminen ja yhteiskunta ovat historiassa kyenneet löytämään totuutta, syventämään ja jäsentämään usein kaoottiselta vaikuttavaa kokemusta

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto