Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Rehellistä raakatarinaa

Jorma Etto, 20.9.2005
Veikko Mäkinen: Puutteentie s., Barents 2005

Bengt Pohjasen Barents-kustannus on kiitettävän kunnianhimoinen, uutta hakeva ja myös löytävä. Veikko Mäkisen kertomus asutustilallisten kylästä Suomen puolella Väylää on kaikessa karheudessaan ja rakenneongelmissaankin rehellistä raakatarinaa pohjoisen elämästä. Aito elämyspohja ja suomenpuoleinen meän murre dialogeissa pitävät lukijaa vireillä paikoin pitkästyttävien proosajaksojen ankeudessa. Puutteentie tarjoaa tummaa ruista vaalean taidepullan vaihteeksi.

Veikko Mäkisen 333-sivuinen romaani kertoo asutustilallisten kaikkea muuta kuin pelkästä auringonpaisteisesta elämästä. Aurinkoa ja muuta luontoa tekijä tarjoilee lukujen aluissa antamaan samalla tiedoksi, missä vuodenajassa ollaan. Koko romaanin ensimmäinen kuvaus on tyypillinen: ”Itsenäisyyspäivän jälkeinen lumimyrsky puhuroi Puutteentiellä.” Mennä kitkutellaan karua kylmää todellisuutta ilman suurempia työn iloja yli talven.

Sivulla 275 alkaa lopulta kevät sarastaa. ”Elettiin huhtikuun viimeisiä päiviä. Hitaasti teki kevät tuloaan pohjoisiin kyliin kuten niin monta kertaa ennenkin. Puutteentien isännät ahersivat pöllipinoillaan puunkuorintatyössä apunaan alaikäiset lapset, joiden työpanos oli suureksi avuksi perheen taloudellisen tilan kohentamisessa.”

Kuvaus on tarkkaa kuin dokumentti ainakin, usein pitkästyttävyyteen asti. Tarkkaan kuvaukseen sisältyvät kuitenkin myös kerronnan antoisimmat lauseet. Esimerkiksi näin: ”Kaivot alkoivat täyttyä kevättulvien ansiosta, vaikka kovin kirkkaita eivät ensivedet olleet. Kuitenkin Puutteentien naiset pääsivät jo lupsuttamaan pyykkejään vettä säästämättä.”

Tuohon tyyliin elämä jatkui, ja niin jatkuu myös sen kuvaus. Kirjan ihmiset ovat aidon tuntuisia, eläviä eritoten rankoissa puheissaan, joita tekijä toistelee ja maistelee ahkerasti. Ensi kerralla niin lausahdukset kuin oudosti käyttäytymisen kuvauksetkin tuntuvat hauskoilta ja vaikuttavilta, mutta toistelu vie tehoa kerta kerralta ja tahtoo lopulta tylsistyttää lukijaa. Hienosäätöä kirjailija tarvitsee avukseen ulkopuoliselta, jos oma teksti sokeuttaa havaitsemaan näitä rikkeitä. Varovaisuutta siinä tarvitaan, koska tekijällä kuitenkin itsellään on silmää löytää uusia piirteitä vanhasta kuviosta.

Veikko Mäkisen romaania lukiessa mieleen palaa usein itse Aleksis Kivi, yhtä usein myös Väinö Linna, jopa paikoin Frans Eemil Sillanpää. Suomalaisella romaanilla on niin vahvat aloittajat, että vaikutteista on varsin vaikea päästä eroon. Ei niistä tässä tapauksessa haittaakaan ole, näkyvät kun näkyvät. Aiheen omaperäisyys ja aitous voittavat kuitenkin monet muutkin puutteet.

”Mynttäämättömiä kultarakeita” kirjan sivuilla on riittämiin. Lukijat kyllä ne löytävät, jos jaksavat sitkeästi vain lukea. Niin romaania kuin elämääkin tekijä kuvaa loppusivuillaan: ”Samaa rataansa kiersi aurinko Puutteentielläkin. Aivan samaa rataa kiersi talvinen kuutamokin Puutteentien korpimailla. Äiti maa piti lapsistaan huolen, joistakin ei, sillä joku otettiin pois vanhana, joku taas jo aivan pienenä lapsena joutui luopumaan elämästään korven keskellä olevassa kyläpahasessa. Asutusalueen asukkaat kokivat samat kirot joka vuosi: velkaa siunaantui niin että koroilla elettiin, Puutteentien asukkaat sanoivat ahdingostaan. Ruokakaupan oven avaimenreikään meni herne aina joulunaikaan ja talvisin…”

Romaani on nimensä mukaan puutteellisen elämän kuvaus. Köyhyys on meillä aina keskellämme. Auttaisiko menneen ajan selviytymistarina ymmärtämään myös tämän hetken hiljaista arkipäivän kurjuutta? Niin moneen kylään meillä ja muualla globaalissa maailmassa jäävät viimeiset jäljelle valoja sammuttamaan: ”Lapset varttuivat ja muuttivat pois. Jäljelle jäivät vain ikääntyneet ihmiset, sekä muutamat vielä kotitanhuistaan kiinni pitävät ja kotiperälleen uskolliset nuoret. Ne olivat jonkinlaisia taivaanrannan maalareita ja ne jaksoivat uskoa yhteen hyvään ja kahteen kauniiseen.”

Lukemisen ja ymmärtämisen arvoinen on tämä Puutteentie, tekijän sanoin: ”Jonkun ihmisäidin penikan harhakuva yhdestä suomalaisesta elämänmuodosta”.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto