Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kaikki on konkreettista

Janne Löppönen, 25.1.2021
Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita 64 s., Siltala 2020

Vilja-Tuulia Huotarinen on palannut seitsemän vuoden runosapatiltaan. Edellinen runoteos Seitsemän enoa (WSOY) ilmestyi vuonna 2013, ja välissä Huotarinen on julkaissut nuortenromaaneja. Edeltäjänsä tavoin Omantunnon asioita (2020) käsittelee perhettä, ihmissuhteita ja ihmisen liittymistä itseään suurempaan kokonaisuuteen. Kokoelman osastot on nimetty läheisten ihmisten tai paikkojen mukaan: ”Vauvoille”, ”Saarelle” (joka paljastuu Islanniksi), ”Rakastetulle”, ”Ystäville” ja ”Menneille”. Seitsemän enon sadunomainen maailma ja paikallisväritteinen kieli ovat kuitenkin vaihtuneet arkisemmiksi proosarunoiksi, jotka tulevat usein lähelle aforismia tai elämänohjetta.

Omantunnon asioissaihminen on osa jatkuvasti vaihtuvien suhteiden verkostoa. Jälkimodernissa maailmassa verenperinnön ja maan kaltaiset ikiaikaiset kiinnekohdat ovat menettäneet merkitystään, ja jokaisen on itse luotava yhteisönsä. ”[E]lämän tarkoitus on, että kukin ottaa paikkansa ja oppii sen vaihtamaan. Pyörimme piirissä, joka puolella on tyhjiä tuoleja, sylejä.” (s. 11.) Monitulkintainen lopetus viittaa siihen, että ihmisten välisten sidosten häilyvyys voidaan kokea joko ahdistavana tai vapauttavana. Pysyvyyden ja valmiiden vastausten kaipuu näkyy nykyään nationalismin nousuna ja vahvojen johtajien ihailuna. Toisaalta itse valittu perhe voi olla henkireikä niille, jotka eivät ole normien mukaisia.

Suhde perheeseen on teoksessa jännitteinen. Heti ensimmäisessä runossa vanhemmista puhutaan kuin lapsista: ”Älä odota vanhemmiltasi paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan. […] Tolkullisen keskustelun vanhempien kanssa saa aikaan elokuvista, sotasankareista, kenties matematiikasta, kaikesta mikä on puoliksi mielikuvitusta.” (s. 7.) Viimeisessä osastossa (”Menneille”) taas ihmetellään sukulaisuutta. Mikä sitoo ihmisen isovanhempiin, joita hän ei ole ehtinyt edes tavata? ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhträ hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.” (s. 56.) Myös Seitsemästä enosta tutut enot tekevät paluun, mutta nyt he ovat ”hajallaan internetissä”, eikä aikuiseksi kasvanut puhuja enää löydä tietä heidän luokseen. Kasvaminen on kivuliasta, kun lapsuuden tärkeiden ihmisten kanssa ei löydy enää yhteisiä asioita: ”Emme enää asu samassa maailmassa. Vanhat vitsit eivät enää naurata, pelot, ennakkoluulot, asenteet.” (s. 58.)

 Omantunnon asioita kyseenalaistaa ydinperhekeskeistä maailmankuvaa, mutta se tekee sen pikemminkin laajentamalla perinteistä perhekäsitystä kuin repimällä sen rikki. Yksi teoksen osastoista on omistettu ystäville. Ystävyys näyttäytyy toisen sokeiden pisteiden tuntemisena ja hyväksymisenä. Puhuja suhtautuu ystäviinsä lempeän piikittelevästi muttei kuitenkaan alentuvasti, sillä välillä on hänen vuoronsa huomata, että ystävä tuntee hänet paremmin kuin hän itse.

Ekokatastrofi osoittaa, ettei luonto ole loputtoman lempeä ja kärsivällinen vaan pikemminkin hauras kokonaisuus, jonka tasapainon järkkymisellä on kauhistuttavia seurauksia.

Teoksen perhekäsitys ulottuu myös elonkehään: ”Metsänrinta. Niin kuin vauva käyttää nisää kaikkeuden opettelemiseen, opin metsässä pehmeitä kirjaimia. Minusta pidetään huolta. Kaikki toimivat verkostoissaan, sienet, jäkälät, mehiläiset.” (s. 9.) Ympäristötietoisuus ilmenee runossa luottavaisena yhteenkuuluvuuden tunteena. Siinä yhdistyvät vanha ajatus Äiti Maasta, joka pitää huolta lapsistaan, ja modernin luonnontieteen käsitys luonnosta keskinäisriippuvuuksien verkostona. Käsitystä luonnosta äitinä on kritisoitu ympäristöliikkeessä, sillä ekokatastrofi osoittaa, ettei luonto ole loputtoman lempeä ja kärsivällinen vaan pikemminkin hauras kokonaisuus, jonka tasapainon järkkymisellä on kauhistuttavia seurauksia. Vastametaforaksi on tarjottu luontoa rakastettuna, jonka rakkaus ei ole ehdotonta vaan vaatii kunnioitusta ja vastavuoroisuutta.

Huotarinen on runouden Sanna Marin. Tarkoitus ei ole arvottaa häntä suhteessa muihin runoilijoihin vaan osoittaa, että hänessä on jokaiselle jotakin.

Huotarisen runoudelle on ominaista konkretia. Puhujan jalat ovat tukevasti maassa: ”Sen verran olen elämässäni säätänyt, että tiedän jo: kaikki on konkreettista, kuten käsi kädessä. Rakastetun käden voi menettää, ellei siitä pidä tuulessa kiinni.” (s. 37.) Rakkaus on teonsana, ja ihmissuhteet vaativat vaivannäköä. Konkreettisten tekojen merkitys korostuu myös ystävälle suunnatussa runossa: ”Voitko pitää huolta kukastani? Otatko lapset hetkeksi? Haluatko tämän mekon? Tässä on kotiavain. Tässä lääkkeitä. Tässä makaronilaatikkoa, Tässä villasukat.” (s. 47.) Teoksessa vierastetaan kaikenlaista metafysiikkaa ja spekulaatiota, ja poissa ovat myös kansakunnan kaltaiset abstraktiot. ”Uskon, että kun puhutaan kohtalosta, tarkoitetaan luontoa, kun puhutaan jumalasta, tarkoitetaan kaikkia ihmisiä yhdessä” (s. 22).

Huotarinen on runouden Sanna Marin. Tarkoitus ei ole arvottaa häntä suhteessa muihin runoilijoihin vaan osoittaa, että hänessä on jokaiselle jotakin. Marinin salaisuus poliitikkona on, että hänessä hötkyilemätön asiallisuus yhdistyy juuri sopivaan määrään herkkyyttä ja inhimillisyyttä. Huotarisen runous taas on hiottu yhdistelmä arkisuutta ja lyyrisyyttä, mutkattomuutta ja hienovaraisuutta. Omantunnon asioista löytyvän elämänohjeen, ”Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin”, voisi kuvitella niin Marinin suuhun kuin raitiovaunun näytölle. Teoksen voi kuvitella sekä äitienpäivälahjaksi että runouden suurkuluttajien hyllyyn.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto