Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Mystiikan ja mekaniikan välissä

Sanna Kivimäki, 9.6.2007
Ville Hytönen, Ville-Juhani Sutinen: Poetiikkaa – seitsemän esseetä runouskäsityksistä s., Savukeidas 2007

Voiko nykyrunoudesta saada tolkkua? Miksi runoilija kirjoittaa, niin kuin kirjoittaa? Onko runous sittenkin kiinnostavampaa kuin sitä ruotivat tieteet? Poetiikkaa – seitsemän esseetä runouskäsityksistä antaa ajattelun aineksia moniin muihinkin kysymyksiin. ”Nykyrunon prosesseista ei saada kattavaa kuvaa ainoastaan pintapuolisten kritiikkien, löyhien koosteiden tai satunnaisten kirjallisuuslehtiesseiden perusteella”, kirjoittavat toimittajat Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen teoksen esipuheessa. Näin varmaan onkin; jotakin jää epäilemättä sanomatta silloin, kun tekstien parissa huseeraavat muut kuin tekijät itse.

Mitä se poetiikka sitten onkaan, josta seitsemän runoilijaa on kirjannut varsin vaihtelevia näkemyksiä? Ennen tämän teoksen ilmestymistä Wikipediakaan ei sitä tiennyt. Esipuhe järkeilee poetiikan niiksi tavoiksi, menetelmiksi, esteettisiksi rakenteiksi ja tekniikoiksi, joiden kautta runoilija kirjoittaa. Poetiikka on sekä a priori että a posteriori; se on sekä näkymätöntä että näkyvää, ja juuri siksi usein tekijälle itselleen ehkä vaikeata tavoittaa. Kuten dramaturgiassakin, poetiikassa on painopiste tekemisessä, tekemisen kautta havaittavaksi syntyvässä sommitelmassa. Juuri tällainen näkökulma on tainnut suomalaisesta kirjallisuuskirjoittelusta puuttuakin ja tekijöiden hiljainen tieto jäädä pimentoon. Luovan kirjoittamisen oppaat harhautuvat helposti mystiikan maille, ja tutkimus on hukannut maailmallisen tekijän. Kritiikki puolestaan saattaa edelleen pitää jotakin tekstiä ”hyvänä” tai ”huonona” sen kummemmin perustelematta.

”Runoilija ei ole mystinen olio, mutta ei myöskään mekaaninen laite”, muistuttaa Poetiikan esipuhe. Kirjassa esiintyvä runoilija on kyllä varsin oppinut – seitsemästä runoilijasta kolmella on kiinteä yhteys yliopistomaailmaan ja tutkimukseen, kaikilla muillakin lukuisia sivutoimia kirjallisuuden kentillä. Oppineisuus sekä tottumus kirjoittaa erilaisille yleisöille näkyy hyvällä tavalla syvässä ja sujuvassa lopputuloksessa: ikuisuusaiheetkin, kuten esimerkiksi kieltä ja aikaa koskevat pohdinnat, ovat enimmäkseen nautittavaa luettavaa. Estetiikasta voi ja pitää kirjoittaa esteettisesti ja monilla eri kentillä, kuten useat nykyrunoilijat tekevät. Kyynikko voisi ajatella, että kyse on jatkuvasta itsensä markkinoinnista, vähemmän kyyninen ihastuisi mutkattomaan tapaan ottaa lukija runouden maailmaan mukaan.

Jarkko Tontti kytkee kirjoituksessaan poetiikan merkityksen ennen kaikkea aikaan ja kapinoi modernin runon kuvakeskeisyyttä vastaa. Poetiikka on nimenomaan jälkikäteistä tarkastelua, tarkkaa havainnointia ja aitoa ajattelua, johon teksti kutsuu. Aika on keskeistä myös Joni Pyysalon moninäkökulmaisessa kirjoituksessa, jossa pohditaan runouden ja runousoppien paikkaa maailmassa. Tottahan on, että ismit ja manifestit jäävät yleensä lyhytikäisiksi, eikä runousoppineisuuskaan sinänsä lisää merkittävän uuden runouden määrää.

Myös Pauliina Haasjoen kirjoitus asettuu kiinnostavalla tavalla modernin aikaa hallinnutta katsomisen ja kuvallisuuden ylivaltaa vastaan. Haasjoki painottaa – useiden feministifilosofien tapaan – kuuntelemista, suuntautumista ja ruumiillisuutta tekemisen lähtökohtana. Kiinnostus filosofiaan täsmällisenä ilmaisuna läpäisee koko tekstin, mutta sijaa jää vielä mysteerillekin. Myös Timo Hännikäisen ja Janne Nummelan teksteistä voi lukea modernin kritiikkiä. Edellinen painottaa tarkan ilmaisun lisäksi äänen merkityksestä, jälkimmäinen kirjoittaa tilallisuudesta. Kaikki siis teemoja, jota parjattu tutkimuskin käsittelee silloin, kun yrittää hahmotella modernin ja postmodernin piirteitä.

Itse nautin eniten Johanna Venhon metromatkaa, kirjallisuudentutkimusta ja kansanrunoutta käsittelevästä kirjoituksesta. Teoreettisen tohkeilun jälkeen maakosketus varsinaiseen tekemiseen löytyy rationaalisen ja myyttisen maailman ymmärryksen yhdistämisestä: esimerkiksi tunteista saa kirjoittaa, mutta niistä ei tarvitse kirjoittaa siirappisesti. Sen sijaan Tapani Kinnusen kirjoituksen sitaattimäärä hieman ahdisti. Omaa tyyliä siinä julistetaan, mutta teksti tuntuu julistavan jotain muuta, lähinnä todistetta siitä, että kulttuurista pääomaa ja taustajoukkoja kyllä riittää.

Poetiikkaa on jollain lailla hyvin maailmallinen kirja, tekemisestä ja toiminnasta voimansa saava ja rosoinenkin. Ehkä Pyysalon Saarikoski-siteeraus sopisi koko kirjan motoksi. ”Maailman / katsomuksesta / on päästävä irti / että voisi nähdä maailman”.

Tällaista teosta on ehkäpä tiedostamattaan kaivannutkin: suoraa ja syvää puhetta maailmasta ja maailmojen tekemisestä. Sen luulisi hyvin sopivan esimerkiksi erilaisten kirjoittajaryhmien käyttöön. Suositellaan myös kenen tahansa runoudesta kiinnostuneen kesäkassiin.