Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kirjallisuuden postmoderni mahdollisuus

Joosua Lehtinen, 19.11.2015
Ville-Juhani Sutinen (toim.): Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? 160 s., Savukeidas 2015

Voinee julistaa, että Savukeidas on tehnyt jotain varsin merkittävää pannessaan yksiin kansiin 160 sivua suomenkielistä keskustelua yhdysvaltalaiskirjailija David Foster Wallacesta (1962–2008) (tästedes ”DFW” tai ”Wallace”).

Ensinnäkin – ja ennen kaikkea – Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? on kirjallis-kulttuurillisesti tärkeä julkaisu siksi, että se pui kirjoittajaa, jonka voi perustellusti väittää kuuluvan kahden viime vuosikymmenen merkittävimpiin kirjailijoihin. Wallacen kurotus kyynistyneen ironian taakse kohti postmodernin elämän kuvaamista vilpittömän tietoisena ja tietoisen vilpittömänä suhteessa omaan ilmaisuunsa on vailla vertaa ja muovaa vääjäämättä monen kirjailijan ääntä, tekstiä ja ajattelua.

Kirjallisuusteoriaan itsensä aikoinaan miltei hukuttanut Wallace pohti jatkuvasti fiktion luonnetta, keinoja ja merkitystä.

Toiseksi teos ansioituu siinä, että se luo, yhtenäistää ja esittelee laajemmin Suomessa käytävää DFW-keskustelua ja kantaa siten oman kortensa kekoon Wallacen nostamiseksi laajempaan suomalaistietoisuuteen. Tähänastinen Wallace-innostus on kukkinut lähinnä suomalaisessa kirjallisuusblogosfäärissä ja alan lehdissä.

Laidasta laitaan

Kirjoittajat ovat pääosin suomalaista kirja-alan väkeä: kustannustoimittaja Samuli Knuuti, tutkija-kriitikko Miikka Laihinen, teoksen toimittanut kirjailija-kääntäjä Ville-Juhani Sutinen, runoilija Ville Luoma-aho ja kirjailija-esseisti Tommi Melender. Tämän määritelmän ulkopuolelta mukaan mahtuvat yleisen oikeustieteen yliopistonlehtori Susanna Lindroos-Hovinheimo sekä kirjallisuudentutkija Stephen J. Burn, joka tunnetaan kansainvälisesti ansioistaan akateemisen DFW-tutkimuksen pioneerina.

Kirjoittajien erilaiset taustat ja lähestymistavat näkyvät myös tekstivalikoiman kirjavuudessa: kokoelma sisältää kaunokirjallista esseistiikkaa siinä missä lähdeviitteitä pursuavaa akateemisteluakin. Valintaa perustellaan Wallacen oman kirjallisen työn monialaisuudella.

Kirjoittajien kirjoittaja

Ei ole mikään ihme, että Wallacen maine on Suomessa elänyt lähinnä juuri kirjallisissa piireissä. Kirjallisuusteoriaan itsensä aikoinaan miltei hukuttanut Wallace pohti jatkuvasti fiktion luonnetta, keinoja ja merkitystä. Omasta kirjoittamisestaan hän oli miltei vaivaannuttavan itsetietoinen. Samalla tämä kokonaisvaltainen itsereflektio kuitenkin jatkuvasti paransi Wallacen ilmaisua. Tämä tekee hänen työstään erityisen hedelmällistä muille kirjoittajille.

Ville Luoma-ahon essee puhuukin Wallacesta erityisesti kirjoittajien kirjoittajana. Tekstiä voisi luonnehtia itsetietoiseksi tutkielmaksi itsetietoisesta kirjailijasta. Henkilökohtaisten huomioiden kautta avautuu laajempi näkökulma Wallacen kirjallisiin erityispiirteisiin.

Hän [DFW] oli ainoa vähän tunnetumpi kirjailija, joka eli nykyajassa ja pyrki käsittelemään mediatodellisuuden ongelmia ja vaikutuksia ajatteluun ja kirjallisuuteen. En ymmärtänyt muiden nykykirjailijoiden motiiveja. Miksi he leikkivät, että kieli ja kirjallisuus olisivat yksinkertaisia ja typeriä asioita?” (S. 71.) Luoma-ahon muistelu kirjallisesta rakastumisestaan Wallaceen on ihailtavan vilpitön ja siten samaistuttava: emmekö suhtaudukin uusiin ja innostaviin tuttavuuksiin juuri tällä naiivilla ylimielisyydellä, kohottaen tuoreen idolimme kaikkien muiden yläpuolelle?

Luoma-aho ei kuitenkaan jää tälle tasolle vaan kasvaa sen yli. Hänen laajemmassa analyysissaan keskeiseksi aiheeksi nousee DFW:n suhde ironiaan. Tärkeänä tekstinä tämän suhteen ymmärtämisessä toimii (kuten useissa muissakin yrityksissä ymmärtää tätä suhdetta) vuonna 1993 julkaistu essee E Unibus Pluram – Television and U.S. Fiction, jossa Wallace kartoittaa televisioviihteen omimien keinojen (ironia, itsetietoisuus, metafiktiivisyys) vaikutusta ja vuotamista kirjallisuuteen ja pohtii, mitä uusia keinoja postmodernin todellisuuden kuvaamiseen kirjallisuus voisi kehittää.

Wallacen ratkaisu romaanin ongelmaan oli sekoittaa aikalaisromaanin konventioon kokeellisia piirteitä, mutta vain siinä määrin, että perinne loksahti hienoisesti uuteen, sopivaan asentoon”, Luoma-aho kirjoittaa (s. 80). Wallace tunsi kirjallisuushistoriansa ja arvosti sitä mutta taisteli alati löytääkseen uusia tapoja luoda fiktiota. Tämä vaati valtavia määriä ankaraa kirjoittamista, joka palkittiin: Wallacen teokset ovat erikoisuuksistaan, viiteapparaateistaan ja raskaudestaan huolimatta jollakin selittämättömällä tavalla lähestyttäviä ja lämpimiä.

Hän oli ainoa vähän tunnetumpi kirjailija, joka eli nykyajassa ja pyrki käsittelemään mediatodellisuuden ongelmia ja vaikutuksia ajatteluun ja kirjallisuuteen.

Erilaista lähestymistapaa Wallacen kirjalliseen vaikuttavuuteen edustaa Ville-Juhani Sutisen (alun perin Kerberos-lehdessä 3/2008 DFW:n kuoleman jälkeen julkaistu) homage DFW:lle. Homagen (joka siis, kuten loppuviitteen Wikipedia-lainaus kertoo, on ”luovaan työhön sisältyvä viittaus johonkin henkilöön, joka on vaikuttanut suuresti taiteilijaan itseensä”) funktio toteutuu sekä sisällön että tyylin tasolla: Sutisen teksti on häpeilemätön ja silti (tai juuri siksi) varsin onnistunut pastissi, joka epäsuoralla tavallaan ilmaisee valtavaa arvostusta ja kiitollisuutta Wallacelle.

Pastissi-nimitys ei kuitenkaan millään tavoin vähättele kirjoituksen omaa ääntä. Päinvastoin siinä on jotakin erityislaatuista ja – uskaltanee sanoa – suomalaistakin. Sutisen tyyliharjoitelma antaakin näkökulmaa siihen, mitä DFW voisi antaa suomalaiselle kaunokirjallisuudelle.

Tylsyydenrakkaudesta

Kirjoittajista Samuli Knuuti ja Miikka Laihinen lähestyvät Wallacen tuotantoa yksityiskohtaisemmin ja temaattisemmin.

Knuutin essee peilaa DFW:n ”hysteeristä realismia” suomalaisen nykykirjallisuuden ”historiallisen realismin valtakauteen”. Asetelma jää hieman valjuksi eikä kumpikaan osapuoli tunnu saavan siitä mitään. Rajallista tilaa olisi suonut käytettävän raflaavien vastakkainasetteluiden sijaan enemmän DFW:n proosan esittelyyn, johon Knuuti etenee nostamalla esiin kolme esimerkkiä pysähtyneisyyden kuvauksesta eri puolilta Wallacen tuotantoa. Knuutin ansiokkaat analyysit limittyvät laajempiin huomioihin heijastellen välillä myös DFW:n henkilökohtaisen elämän vaiheita.

Postuumisti julkaistu, DFW:n itsemurhan jäljiltä keskeneräiseksi jäänyt romaani Pale King (2011) nousee sekin esiin vain sivulauseessa. Knuuti viittaa Pale Kingiin yrityksenä ”saada ihmiset rakastamaan ikävystymistä” ja pohtii tämän tavoitteen kunnianhimoisuutta ja mahdottomuutta.

Samanlaista ymmärtävää otetta Pale Kingiin ei Laihinen puolestaan edes yritä saada. Hän nimittäin asettaa tekstissään ko. teoksen monumentaaliseksi esimerkiksi eräänlaisesta tyls(istyttäv)yyden poetiikasta ja kirjoittaa (ironis-tarkoituksellisesti eli ei) turruttavin sanankääntein sivukaupalla siitä, kuinka turruttava lukukokemus Pale King hänelle oli.

Laihinen osoittaa kuitenkin aitoa kirjallisuudenrakkautta ja päätyy tärkeään kysymykseen: miksi lukija kulkee Wallacen mukana sivusta toiseen? Hämmästystä ei toki aiheuta vain Pale King. Miltei tuplaten pidempi magnum opus eli Infinite Jest (1996) herättää kysymyksen jo silkalla sivumäärällään ja loputtomalta tuntuvalla viiteviidakollaan.

Laihisen vastausyritys liukenee erikoiseen vyörytykseen Pale Kingin tekijäproblematiikasta; siitä, että Wallace oli teoksen ilmestyessä jo kuollut. Irvokas lopputulema on, että ”kattohirrestä narunjatkeena roikkuva tekijä on keskeneräisen teoskokonaisuuden puitteissa äärimmäinen kokeellinen ele”. Tätä on vaikea nähdä muuna kuin (äärimmäisen kokeellisena) esimerkkinä siitä, miten perversseillä tavoilla teoria saattaa suhtautua inhimillisen elämän (ja kuoleman) todellisuuteen.

Ihmiselämän mahdollisuuksiin tietyllä älyllisellä lämmöllä ja varovaisella optimismilla suhtautuva Wallace itse olisi saattanut nähdä tässä oivan kirjallisen mahdollisuuden: teoreetikkojen päähänpistoja ei edes tarvitse parodioida, kun he jo tekevät sen itse.

Akateemikoiden Wallace näkijänä ja filosofina

Englantilaisen kirjallisuudentutkija Stephen J. Burnin ja oikeustieteen lehtori Susanna Lindroos-Hovinheimo esseet edustavat kokoelman teoreettis-akateemisempaa laitaa. Aiempi käsittelee näkemisen ja visuaalisuuden merkitystä DFW:n proosassa, myöhempi pui Wallacen ja filosofi Ludwig Wittgensteinin suhdetta.

Burnin sinällään mielenkiintoinen teesi on, että Wallacen proosa on perustavalla tavalla visuaalista ja että näkeminen niin neurofysiologisena kuin abstraktinakin ilmiönä on sen ytimessä. Spesifi teoreettinen pohdinta laajoine lähdeaineistoineen olisi kuitenkin ehkä paremmin kotonaan jossakin syväluotaavammassa akateemisessa teoksessa, josta harrastuneemmat DFW-fanaatikot voisivat sen löytää.

Lindroos-Hovinheimon esseessä akateeminen tietämys filosofi Wittgensteinistä yhdistyy henkilökohtaiseen DFW-suhteeseen. Wittgensteiniä voinee pitää Wallaceen vahvimmin vaikuttaneena filosofina. Lindroos-Hovinheimo nostaa ”jaetun olemassaolon kaipuun” yhdistäväksi nimittäjäksi kahden ajattelijan välillä.

Jakaminen onkin keskeinen ideaali Wallacen kirjoittamisessa. Hän piti kirjallisuutta eräänlaisena ystävyytenä tai kumppanuutena lukijan ja kirjoittajan välillä, keinona välttää itsetietoinen yksinäisyys jakamalla ihmisyyden kokemus. Lindroos-Hovinheimo valottaa kauniisti tämän asetelman eri puolia. Esseessä avautuu myös tärkeä kysymys filosofian ja kirjallisuuden suhteesta: ”Onko kirjallisuuden tehtävä puhua siitä, mistä filosofia ei voi? Kenties, mutta taidekaan ei voi kuin näyttää, osoittaa”. (S. 123.)

Lindroos-Hovinheimon teksti on hieno esimerkki Wallacea ympäröivästä älyllisestä empatiasta, jota on vaikea sanallistaa ja jonka herättäminen lienee ollut myös hänelle (Wallacelle) keskeinen tavoite.

Mitä DFW sitten oikeastaan tarkoittaa?

Kokoelman päätösesseen kirjoittanut Tommi Melender on yksi kotimaisen Wallace-keskustelun aktiivisimmasta äänistä. Antiaikalainen­-blogissaan hän kirjoittaa usein milloin mistäkin DFW-aiheisesta. Myös yksi hänen esseeteoksensa Yhden hengen orgiat (WSOY 2013) teksteistä on syvällisen omakohtainen kirjoitus Wallacesta, tämän tuotannosta ja merkityksestä Melenderille niin kirjailijana kuin ihmisenä. Olikin hieman tylsää havaita, että monet tätä kokoelmaa varten kirjoitetun esseen tekstikatkelmista olivat samoja kuin Melenderin omassa kokoelmassa.

Syynä tuskin kuitenkaan on se, etteikö Melenderillä olisi Wallacesta uutta sanottavaa. Uuttakin tekstiä on, ja kokonaisuudesta muodostuu kokoelman paras essee. Väkevän henkilökohtainen lähestymistapa nojaa vahvaan DFW-asiantuntemukseen. Melender käy kronologisesti läpi Wallacen tuotantoa pysähtyen siellä täällä ajattelemaan syvällisemmin niiden taustalla piileviä teemoja. (Erityishuomiota ansaitsee myös esikoisteos Broom of the Systemin (1987) käsittely, joka jää muualla kokoelmassa vähemmälle.)

Wallace piti kirjallisuutta eräänlaisena ystävyytenä tai kumppanuutena lukijan ja kirjoittajan välillä.

Melender pääsee pohdinnoissaan käsiksi Wallacen merkittävyyteen, siihen, miksi häntä pitäisi lukea. Wallacen anti ajallemme on hänen taistelunsa kirjallisuuden puolesta, vakaa usko siihen, että kirjallisuus voi tarjota aitoja älyllisiä ja emotionaalisia haasteita maailmassa, jossa alati läpitunkeva viihde tuntuu pyrkivän ironisoimaan kaikki tunteet, elämykset, koko ihmisyyden kokemuksen. Melender käyttää sanaa metaironisuus kuvaamaan Wallacen vilpittömyyden ihannetta: itsetietoisessa fiktiossaan Wallace ”sisällytti itsetietoisuuden piiriin myös ironian tekemällä näkyviksi ne sudenkuopat, jotka vaanivat ironisessa elämänasenteessa” (s. 143).

Melenderin esseen kaltaisia yleisiä esittelytekstejä kokoelma olisi selvästi kaivannut lisää. Tuntuu luontevalta ajatella, että ohut kämmenen kokoinen pokkari, joka kuuluu sarjaan jonka osissa ihmetellään ”mitä [jokin asia/ilmiö/ihminen] tarkoittaa”, on tarkoitettu laajemmalle yleisölle, lukijoille jotka ovat ehkä kuulleet käsiteltävästä aiheesta mutta haluaisivat saada siihen hieman paremman katsauksen.

Tässä valossa kokoelman parasta antia ovat tekstit, joista yhtäältä huokuu omakohtainen suhde Wallaceen ja jotka toisaalta käyvät laajasti läpi hänen kirjallista tuotantoaan. Nyt lähestymistapa on pikemminkin mallia ”jokaiselle jotakin”, mikä on monipuolisuudessaan arvostettavaa mutta rikkoo samalla teoksen yhtenäisyyttä.

Joitakin toimituksellisia valintoja olisi siis voinut tehdä toisinkin. Siitä huolimatta Mitä David Foster Wallace tarkoittaa? on arvokas julkaisu, josta Savukeidas ansaitsee suurkiitoksen ja jonka toivoisi löytävän tiensä suomalaisten käsiin, mieliin ja sydämiin. Tärkeintä olisi suhtautua kirjaan pikemminkin ajattelua herättävänä avauksena kuin hehkuvana merkkipylväänä, jonka olemassaoloon tuudittautumalla voi antaa keskustelun tyrehtyä.

Wallacelaisittain voisi sanoa, että totuus voi löytyä vain kommunikaation kautta, ja kommunikaatio – ja siten myös totuus – on aina vääjäämättä kesken. Tämän ei pidä kuitenkaan johtaa kyyniseen luovuttamiseen vaan päinvastoin: keskustelun keskeneräisyys luo aina uutta intoa jatkaa keskustelua. Kokoelman esipuheessa (s. 6) Sutinen kiteyttääkin tilanteen oivallisesti:

Voisikin oikeastaan sanoa, että kun kysytään, mitä David Foster Wallace tarkoittaa, kysytään pohjimmiltaan, mitä vastausten etsiminen tässä meidän maailmassamme nykyään tarkoittaa. Se ei ole helppo kysymys, mutta kuka sanoo, että kaiken pitäisi aina olla helppoa?”

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto