Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Tutkimusmatka Suomen lähi-itään

Pauli Tapio, 6.2.2013
Ville Ropponen: Uralilainen ikkuna 191 s., Savukeidas 2012

Mikä yhdistää suomalaisia, virolaisia, unkarilaisia, komeja, mareja, udmurtteja, nenetsejä ja mordvalaisia, hanteja ja manseja – siis uralilaisia kansoja? Tiettävästi meikäläisten kielet eivät muodosta yleiskäsitteitä latinalais- ja kreikkalaisperäisistä vierassanoista, vaan joukkojen alkioista. Näin: maa-ilma. Meidän tajunnassamme ”todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan”, eivätkä kielemme siis perustu hierarkkiselle jakamiselle ja vastakohdille, vaan sumealle logiikalle ja liukumille.

Me teemme enemmän itsemurhia ja juomme enemmän kuin juuri ketkään muut.

Nämä tiedot ovat peräisin Ville Ropposen Uralilaisen ikkunan esseestä ”Kaamoksesta ylös”. Jälkimmäisen tosiseikan Ropponen arvelee johtuvan kolonisoidun kansan identiteetinmenetyksestä ja sen aiheuttamasta masennuksesta. Väite on helppo uskoa, ja sen voi nähdä pätevän myös suomalaisiin. Ropposta itseään se ainakin koskee hyvin henkilökohtaisella tasolla.

Sen sijaan ensimmäiset väitteet ovat puhtaasti filosofisia, vain puoliksi todellisuuden, puoliksi teorian piirteitä. On outoa lukea sinänsä tieteellisiä perusteluja sille, miten suomalais-ugrilaiset kansat saattavat jakaa jonkin yleisen luonteen, joka asettaa meidät erilleen niin länsieurooppalaisista kuin slaaveistakin. Eiväthän sellaiset väitteet vaikuta suomalaisesta kovinkaan olennaisilta.

Tuntuu kiusalliselta, että todellisuuden voi käsittää perustavanlaatuisesti toisin kaukaisten etnisten juuriensa vuoksi. Täällähän on kaikki hyvin, vaikka itsemurhia tehdäänkin.

Ei kuitenkaan tarvitse kuin yrittää asettua itäisten sukulaiskansojen huomattavasti uhatumpaan ja epävarmempaan asemaan, kun jo alkaa ymmärtää, miten tällaiset pohdinta voi olla äärimmäisen tärkeää, jopa elinehto.

Sortoa ja etnofuturismia

Uralilainen ikkuna on sekoitus omaelämäkerrallista tunnustuskirjaa, matkakertomusta, taideproosaa, poliittista pamflettia ja historiaa. Se on Ville Ropposen (s. 1977) esikoisteos, vaikka toki hän on paljon tehnyt jo aikaisemminkin. Hän on toimittanut muun muassa Volgan suomalais-ugrilaisten kansojen kirjallisuutta esittelevän Volga-antologian (2010), tehnyt journalismia ja pitänyt blogia.

Ropponen kuvaa valtavalle maantieteelliselle alueelle Euroopan puoleisella Venäjälle levittäytynyttä kansojen joukkoa. Niiden rooli historiassa on vaiettu. Tuhannen vuoden ajan ne ovat saaneet katkonaisesti nauttia vähäistä itsenäisyyttä ja vapautta. Tätä ennen ne ottivat osaa Venäjän syntyyn melko tasavertaisesti slaavien kanssa, kauppiaina, viljelijöinä, shamaaneina, pappeina ja ylimyksinä.

Sittemmin Venäjällä syntyivät keskusvalta, slaavilainen ortodoksia ja ekspansionismi, jotka eivät sallineet pienten seistä omilla jaloillaan ja uskoa omiin jumaliinsa. ”Näin Venäjästä kehkeytyi kuin mutageeninen karhu: siitä löytyy kymmenien eri lajien piirteitä, mutta silti se yrittää olla vain karhu.”

Kaikelle tälle on historiallinen perusta, mutta läntinenkään tutkimus ei sitä juuri  huomioi. Ville Ropponen harjoittaa historian uudelleensanoittamista, jota ovat aikaisemmin toteuttaneet Jukka Mallinen esseekokoelmassaan Varastettua ilmaa, muutamat akateemiset historioitsijat ja vähemmistöihin kuuluvat ajattelijat, joille on tavannut käydä kalpaten.

Ropponen kirjoittaa komilaisesta Kallistrat Žakovista, jonka limitistinen filosofia asetti komilaisen luontouskon ja ekologisen yhteisöllisyyden vastapainoksi lännen modernisaation pimeämmille voimille. Žakov pakeni vallankumousta Baltiaan, mutta monille muille kävi huonommin. Marista, Mordvasta ja Udmurtiasta tapettiin 1930-luvulla tekaistun salaliiton turvin oikeastaan kaikki kirjailijat ja älyköt, sekä tietysti kymmeniätuhansia muita.

Oraalla niitetyn kirjallisuuden elpymiseen ei neuvostojärjestelmä antanut mahdollisuutta, mutta sen romahdettua yhtyivät näiden vaatimattomien alkulähteiden pienet virrat suureksi ilmiöksi, joka nimettiin etnofuturismi. Se on suomalais-ugrilaisten kansojen ensimmäinen yhteinen kulttuuriliike, joka sai ilmaisunsa runoudessa, kuvataiteessa, proosassa ja filosofiassa. Kehitettiinpä Udmurtian pääkaupungin Iževskin yliopistopiireissä jopa suomalais-ugrilainen esperanto, budinos.

Etnofuturismi synnytti suomalais-ugrilaisiin tasavaltoihin kansankielisiä runous- ja taidejulkaisuja, musiikkia ja keskustelua. Sen keskeinen suomennettu ideologi on nykyään mordvalaistaustainen Sergei Zavjalov, jonka hahmotelmat monikulttuurisesta, mestitsoituneesta Venäjästä ovat samaan aikaan sekä haastavia ja realistisia että harvinaisen rohkeasti ja kaukonäköisesti ajateltuja.

Tarkkaa määritelmää Ropponen ei etnofuturismille kykene antamaan, mutta Udmurtiassa vietettävä etnofuturistinen Jur-Jar-festivaali on kuulemma vaikuttava näky. Myytit heräävät henkiin ja identiteetti juurrutetaan uudestaan kotimaahan. Siitä lienee etnofuturismissa kyse – tunteesta.

Tuo tunne voi hyvin Udmurtiassa, joka on verraten urbaania seutua. Marinmaalla se sen sijaan on lyöty lakoon. Siellä hallitsee hallitsee presidentti Leonid Markelov, joka hakkauttaa ja kidututtaa toisinajattelijoita mielivaltaisesti. Ropponenkin sai Venäjälle porttikiellon avustettuaan Zvenigovon sairaalassa makaavaa oppositioaktiivia liian näkyvästi.

Tällaisia siis ovat ne tarinat, joita Uralilaisen ikkunan esseissä kerrotaan. Niissä on sama alakuloinen taustakaava kuin monien lännessä paremmin tunnettujen kolonisoitujen vähemmistöjen kohtaloissa.

Ajatus virtaa pääasiassa hienosti, saa faktoista voimaa ja muodostuu aina tarvittaessa oivalluksiksi.

Nenetsiaa käsittelevät esseet kuvaavat kaavan kaikkein tyypillisimmillään. Äidinkieltä ei pian osaa enää kukaan, ja globaali talous on pyyhkimässä perinteiset elinkeinot tiehensä jättäen jäljelle vain juurettomuutta, juopottelua ja puolivillaista sulautumista valtaenemmistöön. Perinteinen elinkeino on tässä tapauksessa poronhoito ja globaalin talouden paikallinen piru on öljy- ja kaasuteollisuus.

Kaikkivallan keskusvallan konnankoukut ovat lukemattomia. Se esimerkiksi liittää hallinnollisia alueita toisiinsa niin, että etninen enemmistö muuttuu äkkiä etniseksi vähemmistöksi.

Ropponen on paitsi viisastuttanut itsensä lukemalla, myös nähnyt omin silmin. Esseet on lähes aina jaettu matkakertomukseksi, tiedoksi ja polemiikiksi. Hän on osallistunut uskonnollisiin menoihin, istunut FSB:n kuulusteluissa ja tavannut aktivisteja, poliitikkoja ja kirjailijoita.

Mielikuvitus aseena

Ropponen rakentaa paljon laajennettujen metaforien varaan: ”Globalisaation koskessa”, ”Etnofuturistinen kielisuudelma” ja ”Kaamoksesta ylös”. Näiden kuvien hidasta avautumista tulee harvemmin seuranneeksi ihastellen, mutta kyllä ne pitävät tekstit hyvin kasassa.

Muuten ajatus virtaa pääasiassa hienosti, saa faktoista voimaa ja muodostuu aina tarvittaessa oivalluksiksi. Ropponen on jättänyt ironian ja älyllisen viileyden pois sävyvalikoimastaan. Suoraan tunneilmaisuun valjastettu poeettinen retoriikka voi olla vieraannuttavaakin, sillä sellaista saa harvemmin lukea.

Venäjä vain tuntuu inspiroivan paatosta. Hytti numero 6:n fiktiivisessä maailmassa sen sulattaa helpommin kuin silkkaan tietoon pohjaavassa tekstissä. Toki muillekin Savukeitaan maailmankatsomuksellisille esseisteille julistus on kaiken perusta.

Kirjoittajan vahvat tunteet haastavat tutkimaan itseä ja kysymään, miten sitten pitäisi suhtautua, mitä tuntea. Ropposen mielestä uralilainen asia tulisi ottaa omaksi ja sitä pitäisi ajaa Suomessa kiihkeämmin kuin nyt ajetaan sellaisten vähemmistöjen asiaa, jotka muutenkin ovat globaalin huomion kohteena. Pitäisikö sitä sanoa solidaarisuudeksi vai veljeydeksi? Ropponen ehdottaa ”jälkimodernia, kansainvälistä heimoaatetta”.

Oikeassa hän on varmasti ainakin siinä, ettei uralilaisten kansojen kohtalosta välitä kukaan siinä määrin kuin vaikkapa palestiinalaisten ahdingosta. Toki sorron intensiteetti ja käytetyt keinot ovat erilaiset. Totta on kuitenkin myös se, että etnisten vähemmistöjen asema on 2000-luvun Venäjällä ollut rankasti huononemaan päin. Tämä on tärkeä kysymys Mordvaa käsittelevässä esseessä ”Suurin uralilainen kansa”:

”Pitäisikö uralilaisten ehkä posauttaa jokin venäläinen versio New Yorkin kaksoistorneista, vaikka muutama Stalinin torahammas Moskova-joen penkalta, niin sitten koko maailma puhuisi heistä? Useimmat ehkä inhoaisivat tai pelkäisivät ja vihaisivat mutta myös ymmärtäjiä löytyisi. Taiteilijat ja tutkijat pohtisivat uralilaisen kulttuurin erilaisuutta länsimaihin nähden.”

Ropposen esseistä syntyy ehdotus maailmankuvaksi.

Ajatusleikki on voimallinen. Sitä voi jatkaa pohtimalla, miten Suomessa suhtauduttaisiin, jos tällainen konflikti syntyisi.

Joka tapauksessa Uralilaisen ikkunan kaltainen tunteva ja tietävä teos osoittaa, ettei uralilaisuus tosiasiassa ole täällä perifeerisessä lännessäkään mikään ajat sitten lattekuppiin hukkunut hirvikärpänen. Ropposen esseistä syntyy ehdotus maailmankuvaksi. Sillä on ydin: uralilaisten vähemmistökansojen keskuudessa säilynyt luontoyhteys sekä yhteisöllinen vapaus. Kaikki muu onkin vielä määräytymätöntä.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto