Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Löytämättä jäänyt Amerikka

Jani Saxell, 28.7.2010
Vladimir Majakovski: Minun löytämäni Amerikka s., Savukeidas 2010 Kääntäjä(t): Mika Rassi

Vladimir Majakovski (1893–1930) ehti takoa varhaiseen itsemurhaansa nähden melkoisen tuotannon. Futuristinen vallankumousrunoilija ja aatteen dynamo taipui myös kuvataiteilijaksi ja graafikoksi, elokuvakäsikirjoittajaksi, sanomalehtimieheksi, jopa mainospiirtäjäksi. Neuvosto-Venäjän 1920-luvun ideologisesti vapaampiin aikoihin kuului NEP-vaihe: rajoitettu sekatalous, yksityisyritykset ja –kustantamot.

Muistan hyvin, millainen elämys Arvo Turtiaisen Majakovski–suomennos Pilvi housuissa oli kolmikymppiselle Venäjän ja Itä-Euroopan sivuaineopiskelijalle. Runojen poliittisuus maistui silloiselle, kirkasotsaisen punavihreälle itselleni: ”Ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy”. Vielä enemmän kolahtivat Majakovskin rakkausrunot, joissa kuulapäinen, kolossaalisen egon jättiläinen nöyrtyy ja menee pirstaleiksi.

Välillä ehdin transformoitua jonkinasteiseksi Amerikan-tuntijaksi ja sieltä matkakirjan kirjoittaneeksi. Kenties kirkasotsaisuuskin hieman ropisi. Joka tapauksessa odotin kotimaassaan vuonna 1926 ilmestynyttä, Majakovskin neuvostolehtiin kirjoittamien matkajuttujen kokoelmaa Minun löytämäni Amerikka.

Savukeitaan nuoret, vihaiset ex-turkulaiset ovat vastuussa siitä, että suomalainen esseistiikka on muuttunut ärhäkäksi ja aikaansa seuraavaksi lajiksi. Mark Twainista lähtenyt Savukeitaan historiallisten matkakirjojen sarja on mainio avaus.

Minun löytämäni Amerikka oli kuitenkin valtava pettymys. Otti jopa voimille lukea loppuun 140-sivuinen, paasauksella ja venäläisen kulttuurin ylemmyyden ja amerikkalaisten mädännäisyyden julistuksella raskautettu kirja.

Meksikossa vulkaanisuus pysyy kasassa

Majakovski lähtee kesäkuussa 1925 höyrylaiva Espangella Ranskasta Kuubaan, jatkaa matkaansa Meksikoon ja aistii omanlaisensa vallankumouksen kokeneen maan vulkaanista poliittista elämää.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on vielä kaunokirjallisesti nautittavaa. Kerronnassa on romaanimaista kiinteyttä. Tarjolla on kiinnostavaa ajankuvaa höyrylaivojen luokkajaosta, Mexico Cityn pähkähullusta autoilukulttuurista ja vuoroin ironista, vuoroin hemingwaymaisen eläytyvää nyrkkeilyottelujen ja härkätaistelujen tiimellystä.

Mukana on henkilökuva intiaanimytologiaa ja eurooppalaista modernismia yhdistävästä kommunistikuvataiteilija Diego de Riverasta (1886-1957). Hänet tunnetaan myös Frida Kahlon huikentelevana miehenä.

Kulttuurilähettiläs Majakovskin yhteiskuntakritiikkikin on skarpeimmillaan. Hän analysoi Kuuban silloista asemaa kieltolaki-USA:n puoli-itsenäisenä alusmaana. Tupakka, sokeri ja ”Havannan peruna” ananas virtaavat pohjoiselle isolleveljelle. Etelään matkaa seksituristeja ja suuryhtiöiden miehiä. Hallitusta kuin paitaa vaihtavassa, pikkukeisari-caudillojen ja yksityisarmeijoiden Meksikossa Wall Streetiä kiinnostavat öljy ja hopea.

Kuvaukset raja-asemalle juuttuneiden kausityöläisten ja viisumittomien loikkarien hädästä voisivat olla hyvin tätä päivää. Niin etelärajaansa varustavasta USA:sta kuin linnake-EU:n vallihaudasta, Välimereltäkin.

Slapstick-komiikkaa ja verbaalista ryntäilyä

Rajan pohjoispuolella kiire ja matkaväsymys alkavat jo näkyä. Samoin kaikki rivien väliin jäävä, jota voi tähystellä vaikkapa Bengt Jangfeldtin uraauurtavasta elämäkerrasta Panoksena elämä – Vladimir Majakovski ja hänen piirinsä (suom. Juhani Lindholm, WSOY 2008): rahapula, siihen huonosti sopiva pelihimo, viehtymys luksuselämään ja repivät ihmissuhteet.

Majakovski liikkui Yhdysvaltoihin muuttaneen futuristitoverinsa David Burljukin seurassa. Suhteesta Elly Jones –nimisen nuoren emigrantin kanssa syntynyt tytär niitti sittemmin mainetta feministinä ja akateemikkona Bronxissa. Mutta kotiyleisölle ei sopinut kertoa näin läheisistä suhteista äiti-Venäjän taakseen jättäneisiin ihmisiin.

Kirjassa on edelleenkin svengiä, suomentaja Mika Rassin sanoin slapstick-elokuvan komiikkaa ja verbaalista ryntäilyä. Mutta alkupuolen milloin hykerryttävät, milloin koskettavat ihmiskohtalot väistyvät. Harvassa matka- ja reportaasikirjassa on yhtä vähän henkilöitä tai haastatteluja.

Tilalla on hotellihuoneessa kirjoitetun oloista, luonnosmaista vuodatusta, sekavia analyyseja ja nyrkinpuintia riistokapitalismille. Toisessa kädessä heiluu viskiä hammasmukissa.

Sankarimatkailijasta slaavinationalistiksi

Tässä sitä vyörytystä: liikalihavuuteen taipuvaiset amerikkalaiset imevät maailmankuvansa mainoksista, palvovat kaikkivaltiasta dollaria, jauhavat kansallisrehuaan chewing gumia, ylvästelevät satahevosvoimaisilla automobiileillaan, ovat loputtoman mieleviä – ja samalla kateellisia – ylempiään kohtaan. Alemmat painetaan surutta katuojaan.

Venäjän Goljatin mukaan amerikkalais-Daavidit ovat huonoja ja mukavuudenhaluisia sotilaita, heistä ei ole myöskään urheilukansaksi. Katsomoihin ajaa vain ”heiveröisten ja sairaalloisten” uhkapelurien sairaalloinen kiinnostus. Junat ovat huonoja ja lentoliikenne olematonta.

Nämä kansalliset stereotypiat eivät olleet 1920-luvullakaan ennenkuulumattomia. Mutta miksi keksiä hyvää pyörää uudestaan? Majakovskin reinkarnaatiolla olisi suuri tulevaisuus 2000-luvun vasemmistolehtien kolumnistina tai internetin kellariloukkolaisena bloginpitäjänä.

Maailman valtiaiksi pyrkivät massasielut eivät ymmärrä runoutta. Heillä ei ole samanlaista suurta traditiota, joka johtaa Aleksandr Puškinista alati vaatimattomaan Majakovskiin. Emily Dickinson, Walt Whitman ja Edgar Allan Poe eivät kuuluneet kaikkitietävyydessään tahattoman koomisen kulttuurikriitikon matkalukemisiin.

Osaltaan kyse lienee Majakovskin puutteellisessa kielitaidossa. Maahan tullessaan hän osaa sanoa vain: ”Ai äm Reesha!” Koti-ikävä herättää henkiin sankarimatkailijassa uinuvan slaavinationalistin. Vyörytys muistuttaa Fedor Dostojevskia pahimmillaan. Tarkoitan Kirjailijan päiväkirjojen (1880, suom. Olli Kuukasjärvi, Otava 1996) lopun aikojen Dostojevskia, joka puhisee juutalaisia, katolisia, protestantteja ja muita mädännäisiä vastaan – ja vaatii Konstantinopolia historiallisista syistä Venäjän haltuun.

Väärät matkaoppaat

Ei voi kuin pahoitella sitä, ettei Majakovskilla voinut olla Amerikan-oppaina edesmennyttä työläis- ja kulkurikirjailijaa Jack Londonia (1876–1916) tai kalifornialaista utopistisosialisti Upton Sinclairia (1878–1968). Herrojen poliittiset mieltymykset ja Yhdysvaltain epäkohtien madonluvut olisivat luultavasti käyneet pitkälti yksiin. Tarjolla olisi ollut myös kokemusta ihmisten arjesta, amerikkalaisten moninaisuudesta ja uskoa parempaan huomiseen.

Esimerkiksi Sinclairin dokumenttiromaani The Jungle (1906) nostatti kohun ja pakotti Washingtonin puuttumaan Chicagon teurastamojen olosuhteisiin. Muut saman sukupolven muckrakerit, pelkäämättömät kirjailija-toimittajat, saattoivat paljastuksillaan trustit takajaloilleen.

Majakovskilla trustikapitalismi on ikuinen ja muuttumaton, media ja oikeuslaitos lahjottuja ja suuri yleisö typerää. Loputtomista vertailuista ja negatiivisista yleistyksistä tulee mieleen lähinnä viisivuotiaiden kiistat tarhan pihalla: ”Jos Japani ja Turkki tappelis, kumpi voittais?”

Kalterit idässä ja lännessä

Futuristi ja koneromantikko hurmaantuu New Yorkin avenueista ja streeteistä, sähkövaloista, mainostauluista, pankeista, lennättimistä, ”ilmarautateistä” ja maanalaisesta. Runoilija hönkii hiilipölyä, tutustuu Ison Omenan siirtolaislähiöihin ja Union Squaren mielenosoituksiin.

Tosin Manhattanin saari ei ulotu valtamereltä Hudson-joelle, vaan jää Hudsonin ja East Riverin väliin. Atlantti löytyy vasta Brooklynin perukoilta. Majakovski löytää tiensä sinnekin – ja irvailee Coney Islandin ääliömäistä karnevaalia. Huvipuistossa sai 1900-luvun ensi vuosikymmeninä alkunsa monta työläisavioliittoa.

Ilmassa saattoi olla painetta kirjoittaa sellaista tekstiä, kuin Moskova halusi. 1920-luvun alun Neuvostoliitossa kukistettiin Kronstadtin kapina. Salainen poliisi Tšeka teloitti Nikolai Gumiljovin, Anna Ahmatovan ex-miehen, vastavallankumouksellisena. Aleksandr Blok kuoli, koska häneltä evättiin hoito vakavaan sairauteensa. Filosofeja, kirjailijoita ja intellektuelleja karkotettiin sosialismin rakentamisen teiltä.

Futurismin, konstruktivismin ja muiden avantgardesuuntausten vapaata ilmaa hengittäneet kulttuuripiirit saivat nähdä, miten lehtiä ja järjestöjä lakkautettiin. Suuntana oli vuonna 1932 lopullisen muotonsa saanut sosialistinen realismi.

Oman aikansa lava- ja kateederirunoilija Majakovski pystyi liikkumaan maailmalla hämmästyttävän vapaasti. Matkakirjassaan hän pauhaa hyvästä syystä Ku Klux Klanista ja sydänmaiden ”keskiaikaisesta” asenne-ilmapiiristä: mustien lynkkauksista ja tervassa ja höyhenissä kierittämisestä.

Kauttaaltaan hyvää työtä materiaaliin nähden tehnyt suomentaja Mika Rassi lainaa esipuheessaan neuvostoliittolaista kirjallisuudentutkija S. Kemradia. Tämä huomautti, että runoilijan ensi kosketus Vapauden maahan on meksikolaissiirtolaisten tyrmä – ja viimeinen näky newyorkilaisvankila, jonka laiva ohittaa.

Kuten Majakovski rappaa ja agitoi: ”Amerikkalainen vapaudenmuija heristi soihtua pitelevää nyrkkiään ja suojeli takamuksellaan Kyynelten saaren vankilaa.”

Itäisistä kaltereista ja tukahdutustoimista ei sitten hiiskutakaan.

Kohtalon ivaa on siinäkin, että Brighton Beachista, Majakovskin ivaaman Coney Islandin naapurikaupunginosasta muodostui 1970-luvulla neuvostoemigranttien keskuspaikka. Katukilvet ovat edelleen ensin kyrillisillä kirjaimilla ja venäjä kauppojen ja ravintoloiden ykköskieli.

Edistyksellisistä pilvenpiirtäjistä rauhanohjuksiin

New Yorkin jälkeen neuvostodandy Majakovski suuntaa Chicagoon, ”maailman siantappajaan” ja Detroitiin, autoteollisuuden pääkaupunkiin. Henry Fordin liitot ja lakot tukahduttava työnantajapolitiikka ei saa häneltä kiitosta, mutta T-mallien sarjatuotanto herättää vastentahtoista ihailua.

Eikä pelkästään Majakovskissa. Teollisuusmies Fordin muistelmista otettiin vuoden 1923 Leningradissa 45 000 kappaleen painos. V. I. Lenin ja Josif Stalin kaipasivat maahansa samankaltaista ripeää teollistamista ja työläismuurahaisten organisointia.

Sotienvälisen ajan aatteellisiin kummallisuuksiin kuuluu, että Ford julkaisi antisemitististä lehteä – ja sai sodan alla natsi-Saksalta mitalin laajasta ystävyystoiminnastaan. Adolf Hitler katsoi brittielokuvia siirtomaasodista intialaisseparatisteja vastaan. Oman aikansa terrorisminvastaisessa kamppailussa kunnostautui Hitlerin tuleva vihamies Winston Churchill.

Tätä taustaa vasten en ihmettele, että Majakovski toisaalta innostuu amerikkalaisesta modernisaatiosta, toisaalta manaa sen maanrakoon väliaikaisena, maalaismaisena ja luonnonvaroja tuhlailevana. Edistykselliset pilvenpiirtäjät ja tulevaisuuden saastuttamaton teknologia asuvat Moskovassa. Tästä ei ole enää pitkä matka äärivasemmiston 1970-luvun Suomessa hellimiin rauhanohjuksiin ja –panssarivaunuihin.

Mitä jäi löytymättä?

Työläisvaltion ykkösrunoilija on kiinnostunut Amerikkalaisen Unelman väliinputoajista, sorretuista ja solvatuista. Vähän puolitekoiseksi se solidaarisuus jää. Majakovski raivostuu ”kirotulle viisipuutaiselle neekerille”: junavaunun palvelijalle, joka talloo hovirunoilijan varpaille tämän sänkyä laittaessaan. Naiset, intiaanit, meksikolaiset ja ”hevosvarasmustalaiset” saavat osakseen huolettomia heittoja.

Majakovskin mukaan Amerikan piskuinen kommunistinen työväenpuolue, on ”(…) laillistettu tietysti siksi, että sitä voidaan tarkkailla”.

Oliko USA:n työväenliike niin hampaaton, kuin Majakovski väittää? Otetaanpa avuksi amerikkalaisen vaihtoehtohistoriankirjoituksen Grand Old Manin, akateemikko Howard Zinnin (1922–2010) suomentamaton pääteos A People ̉s History of the United States (2003): naisliikkeen, afroamerikkalaisten, sodanvastustajien, intiaanien ja tehdastyöläisten tarina.

Zinnin mukaan 1900-luvun alkuvuosikymmenet olivat Yhdysvalloissa villiä radikalisoitumisen aikaa. 1930-luvulla, Suuren laman vuosina, vappumarsseihin osallistui New Yorkissa säännöllisesti 100 000–200 000 työläistä. Kun omistajat olivat häipyneet rahat mukanaan, ympäri maata perustettiin itsehallinnollisia tehtaita, sahoja ja kaivoksia. Voimakas paine alhaalta johti Franklin Delano Rooseveltin New Deal –politiikkaan, hyvinvointivaltion esiasteeseen.

Muidenkin vallan kriitikkojen, vaikkapa Noam Chomskyn, Naomi Kleinin ja Barbara Ehrenreichin, kritiikki Pentagonin ja Wall Streetin kaavailuja kohtaan on rajua ja purevaa. Teksteistä huokuu kuitenkin lämpö tavallisia amerikkalaisia kohtaan, kiinnostus heidän arkeensa – ja polttava muutostarve.

Majakovski jää tässä seurassa ylimielisyyteensä kompastelevaksi, nyrkkiä puivaksi uhkakuvien rakentelijaksi. Loppusanoissaan hän kertookin haluavansa saada ”(…) ihmiset ennakoimaan tulevaa taistelua”.

Kylmä sota alkoi siis jo 1920-luvulla.

Jani Saxell
Jani Saxellin USA-matkakirja Vaihtoehtoinen USA ilmestyi vuonna 2009 (Avain).

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto