Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Onko opettajalla valtaa?

Maarit Jaakkola, 22.9.2004
Vuorikoski, Törmä, Viskari: Opettajan vaiettu valta s., Vastapaino 2003

Kolme kasvatustieteilijää tekevät nokkelan vedon: he päättävät aukaista suunsa opettajan työn yhteiskunnallisesta luonteesta, johon julkisuuden koulutuspoliittisissa keskusteluissa harvoin vaivaudutaan pureutumaan – koulutuksen kun oletetaan olevan jollain tapaa objektiivista, neutraalia ja puhdasta.

Koulutus pääsee aiheena julkisuuteen varsin usein, koska sen katsotaan olevan yhteiskunnan menestyksen ja jatkuvuuden kulmakiviä. Kaikilla meillä on koulumuistoja, ja koulutus koskettaa meistä tavalla tai toisella jokaista. Siksi opetustyön viattomuuden leimaa purkava teos on aiheeltaan kutkuttavan ajankohtainen ja suorastaan vastustamattoman kiehtova.

Tampereen yliopiston kasvatustieteen laitoksen lehtorit Sirpa Törmä ja Sinikka Viskari sekä yliassistentti Marjo Vuorikoski ovat koonneet teoksensa Opettajan vaiettu valta epämuodollisten kokoontumistensa perusteella. Selvästikin tekijöilleen hedelmällisissä keskusteluissa aiheena ovat olleet opettajan rooli ja vallankäyttö muuttuneessa yhteiskunnassa. Artikkelikokoelmassa tarkasteltavina on opetukseen sisältyviä sukupuolikäytäntöjä ja koulumaailmaan sisäänrakennettuja ajatusmalleja.

Alku virittää lupaavat odotukset, kun Marjo, Sirpa ja Sinikka – todellakin etunimin kutsuttuina – selvittävät omia motiivejaan ja taustojaan. Raikas ote antaa olettaa, että tieteellinen lähdeviiteliturgia unohdetaan hetkeksi ja pitäydytään kouluarjen jokapäiväisellä tasolla.

Valitettavasti kirjan rakenne muotoutuu tässä mielessä jokseenkin epätasaiseksi; akateemiseen ympäripyöreyteen luiskahdetaan väistämättä. Osa aiheista on kasvatustieteellisten keskustelujen kommentointia ja jatkokehittelyä, mikä ei välttämättä auta avaamaan aihepiiriin radikaalisti erilaisia näköaloja. Poikkitieteellisyydestä sikiävä kirjoittajakunta olisi saattanut suunnata aiheeseen herkullisemman, ravistelevamman valotuksen. Teoksella on silti epäilemättä annettavaa kasvatustieteen keskustelunavauksia tuntemattomallekin lukijalle, sillä se auttaa ymmärtämään nykypäivän opettajan työn luonnetta moninaisten odotusten ja vaatimusten ristipaineessa.

Opetusta popularisoitava?

Ongelmakentän ydinalueelle osuvat Marjo Vuorikosken pohdinnat opettajan ammatin yhteiskunnallisista kytkennöistä ja Sirpa Törmän ajatukset piilo-opetussuunnitelmista, kouluyhteisöjen kirjoittamattomista säännöistä.

Vuorikoski lähtee siitä, että opettajan työ on väistämättä yhteiskunnallista toimintaa, koska opettajat käyttävät yhteiskunnallista valtaa sosiaalistamalla nuoria yhteiskuntaan. Koulu on normeja luova valtiollinen instituutio, jonka tehtäväksi on virallisilla (tutkimuksen) areenoilla määritelty ”integrointi eli kulttuurinen sopeutuminen ja yhteiskunnan kiinteyden ylläpitäminen, kvalifiointi eli tietojen, taitojen ja tulkintojen tuottaminen sekä valikointi eli yhteiskunnallisten asemien hierarkiaan sijoittaminen”. Tätä kommentoiden Vuorikoski esittää sekalaisen joukon perusteltuja kysymyksiä.

Esimerkiksi yhteiskunnan avoimuudelle ja demokraattisuudelle saattaa olla vaaraksi, jos yhteiskunta koostuu vain järjestelmään täysin sopeutuneista yksilöistä. Missä kulkevat tasapäistämisen rajat? Mitä vaikutusta niillä on?

Koulutuksen laajentamista perusteltiin aikoinaan demokratian lisäämisellä ja yhtäläisten mahdollisuuksien antamisella kaikille kansankerroksille. Sittemmin opetuksesta on tullut hyödyke ja koulutuksesta pahimmillaan jo standardoitua tehdasmaista massatuotantoa; itsekin huomasin vastikään hämmentyväni saatuani sähköpostitse mainoksen ”urasta koulutusmarkkinoilla”. Antaako tasa-arvotavoitteesta joustaminen yhä enemmän tilaa armottomalle uusliberalistiselle ajattelulle, joka on jo nyt tuonut koulumaailmaan oppilaitosvertailut, tulosvastuun ja tehokkuusajattelun kahleet? Miten käy silloin koulutuksen laadun ja yhtenäistävän roolin?

Opetussisältöjen suunnittelussa taas on esitetty ääniä, että koulutuksen tulisi avautua populaarikulttuurin suuntaan, kun media-ajassa elävien nuorten identiteetti yhä perusteellisemmin muotoutuu uuden mediakulttuurin vaikutuspiirissä. Tämä olisi aihe, johon kirjoittajien olisi mielellään suonut paneutuvan syvemmin kuin maininnanomaisesti. Yhtä kaikki läpi koko kirjan lukuisat maininnat olisivat kaivanneet paitsi perusteellisempaa käsittelyä, myös konkreettisia esimerkkejä.

Opettaja vaikuttaa yksilötasolla

Piilo-opetussuunnitelmalla tarkoitetaan niitä opetustyötä ohjaavia periaatteita ja olettamuksia, jotka toimivat kuin ennakkoluulot: niitä ei lausuta ääneen mutta ne mitä merkittävimmissä määrin uusintavat olemassa olevia valtarakenteita. Törmän tarkastelema piilo-opetussuunnitelman käsite onkin hyvin vahvasti käytäntösidonnainen asia.

Suurissa opetusryhmissä, joissa opettajan ei ole mitenkään mahdollista tutustua jokaiseen oppilaaseen henkilökohtaisesti, oppilaat edustavat opettajalle väkisinkin stereotypioita. Attribuoiminen eli taipumus yksilöllistää ja kategorisoida on opettajan ammattitauti: kiltti ja tunnollinen opiskelija leimautuu mallioppilaaksi, kerran häirikkö on aina häirikkö. Näistä piilo-oletuksista tulee kenenkään tiedostamatta itsestään toteutuvia ennustuksia. Kympin tyttö ei saa pettää opettajan odotuksia ja tekee työtä menestyksensä eteen yhä ahkerammin, häirikkö alkaa käyttäytyä aina hankalasti opettajan läsnäollessa.

Tästä on johdettavissa kirjan kenties tärkein argumentti: opettajan toimilla ja asenteilla on merkittävää vaikutusta ennen kaikkea yksittäisen oppilaan elämään. Opettaja voi saada piiloiset kyvyt orastamaan ja elinikäisen, ammattiin johtavan kiinnostuksen heräämään, samoin kuin hän voi yhtä lailla tappaa kiinnostuksen kokonaan ja murskata oppilaan itsetunnon säpäleiksi. Pahinta on se, ettei opettaja useinkaan ole tietoinen näistä opetuksensa pitkäaikaisista yksilötason kerrannaisvaikutuksista. Hän saattaa vain toteuttaa omaa luutunutta kaavaansa, kuten eräskin esimerkkiopettaja, joka laati vaikeat kokeet ja pingotti arvosteluasteikon kireäksi, jotta saisi oppilaat oppimaan enemmän ja näkemään vaivaa oman oppiaineensa eteen. Huomaamatta kyseiseltä matematiikanopettajalta jäi kuitenkin toimiensa epämotivoiva vaikutus: monen oppilaan omakuva kyseisen oppiaineen osaajana romahti. Kuinka monta mahdollista matemaatikkoa, fyysikkoa ja keksijää yhteiskuntamme menetti?

Sinikka Viskari päättää kirjan puntaroimalla käsitteenä mielenkiintoisen pedagogisen rakkauden mahdollisuutta. Pedagoginen rakkaus paljastuu lähinnä avoimeksi kohtaamiseksi, huolehtivaksi ja välittäväksi dialogiksi opettajien ja oppilaiden välillä. Tämän voi hyvin kuvitella kuuluvan paraatiesimerkkinä niihin lukuisiin ihanteisiin, joita toistellaan retorisissa juhlapuheissa mutta jotka eivät täydellisinä konkretisoidu käytännön työssä. Erilaisia ”pitäisi tehdä” -diskursseja tuntuu kasvatuskeskustelussa risteilevän erityisen – jopa turhauttavan – paljon.

Opettaja ei ainoa vastuunkantaja

Kaikki kirjoittajat ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka nykyopettaja ei olekaan pelkkä teknokraatti valtion virkakoneistossa, olisi väärin olettaa hänen olevan yhteiskunnallisten ongelmien ratkoja. Opettaja ei seiso kasvatustehtävässään yksin.

Tästä seuraa, ettei yksittäiselle opettajalle tai koululle tule kaataa kaikkea eettistä vastuuta nuorten maailman rakentamisesta. Opettajat ovat enemmänkin yhteiskunnan heijastajia ja selittäjiä kuin sen luojia ja rakentajia – joskin juuri selittäjillä on arvaamattoman painava vastuu asioiden painottamisessa ja jäsentämisessä; mitä muuta tulkintojen teko on kuin valikoimista, vallankäyttöä?

Opettajan vaiettu valta on loppujen lopuksi varsin kiltti, tutkijan kliinisen diplomaattisella asenteella laadittu yleisluontoinen esitys aiheesta, jota olisi kiinnostavaa penkoa seikkaperäisemmin. Millaiset mahdollisuudet esimerkiksi poliittisesti suuntautuneella historian ja yhteiskuntaopin opettajalla on iskostaa propagandaansa nuoriin roolimalli-idolin ja mielipidejohtajan ominaisuudessaan? Voiko opettaja värittää opetussuunnitelmia omien tarkoitustensa mukaisesti tai kasvattaa sukupolvia vinoutuneeseen maailmankuvaan vaikenemalla joistain tietyistä aihealueista? Miten neutraalia, objektiivista ja puolueetonta nykypäivän opetus on – ja millaiseen kriittisyyteen opetusta kohtaan yltää nykyajan koululainen?

Hienovarainen, monenlaatuisia kysymyksiä herättävä avaus on tehty. Kiinnostavia, rohkeita ja monipuolisia jatkokatsauksia on ilo jäädä odottelemaan. Mitä aiheesta sanovat yhteiskuntatieteilijät?

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto