Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Ah-ah-ah-ah staying alive!

Laura Lindstedt, 29.9.2001
Will Self: Kuinka kuolleet elävät s., Otava 2001 Kääntäjä(t): Sauli Santikko

Will Selfin romaanin Kuinka kuolleet elävät juoni kuulostaa lupaavalta. Amerikanjuutalainen, Lontoossa asuva Lily Bloom siirtyy syövän saattelemana ajasta ikuisuuteen. Tuonpuoleisessa häntä eivät odota sen paremmin taivas kuin helvettikään – rauhallisesta maatumisesta puhumattakaan.

Vastaanottokomppaniassa ovat hänen edesmenneet lapsensa, 70-luvun hittiviisuja hoilaava litopedisikiö ja auton alle 9-vuotiaana rusentunut Rude Boy, jonka ainoana intohimona on rasististen herjojen huutelu. Pian seuraan lyöttäytyy myös kaksi ihrapalleroa, joista toinen koostuu Lilyn elämän aikana lihomista, toinen laihdutetuista kiloista.

Manala sijaitsee koillislontoolaisessa lähiössä, jossa Lily ei juurikaan malta viettää kuolemaansa. Henkilökohtaisesti kuollut -ryhmän tappavan tylsien kokousten sijaan hän tahtoo seurata kahden elossa olevan tyttärensä, narkkari-Natashan ja poroporvarillisen Charlotten, edesottamuksia jopa siinä määrin, että alkaa anoa siirtoa takaisin elävien kirjoihin.

Raflaavasta ideastaan huolimatta Selfin kolmas romaani on pienoinen pettymys. Siinä missä edellinen suomennos, Tähtivaeltaja-palkinnolla laakeroitu Suuret apinat, kyseenalaisti herkullisen provosoivasti käsityksiämme ihmisyydestä ja eläimellisyydestä, jättää Kuinka kuolleet elävät käänteistodellisuuden mahdollisuudet lähestulkoon käyttämättä. Selvää on, ettei Selfin uusimmassa teoksessa ironian ole tarkoituskaan syntyä elämän ja kuoleman tai sielun ja ruumiin välisen dikotomian purkamisesta vaan pikemminkin siitä, että vastakkainasettelut lakkautetaan. Selfin räävittömän tyylin tunteva lukija tuskin odottaa, että kirjailija rakentaisi tuonpuoleisestaan apokalyptistä ja piilomoralistista dystopiaa perinteisen scifin tyyliin: Danten helvetin moderni versio palautuu yksinomaan arkipäiväisyyden kiroukseen.

Lähtökohta on hyvä, mutta William Burroughsin ja J. G. Ballardin sielunveljeksi tituleerattu Self ei saa siitä irti juuri muuta kuin tavanomaista ja pikkunäppärää arkidraamaa. Poliittiset epäkorrektiudet ja lähihistorian pisteliäs läpikäynti, joilla brittikirjallisuuden paha poika lukijaansa provosoi, toimisivat täysin ilman elämän ja kuoleman kontekstia. Kuoleman tematiikka, jonka ympärille koko kirjan pitäisi rakentua, alkaa kiusallisesti tuntua tekosyyltä, jonka varjolla mässäillään narkkari-Natashan vierotusoireilla tai seurataan Charlotten ja hänen miehensä surkuhupaisia lapsentekoyrityksiä.

Ehkä arkisuus on tällä tavalla rakennetun romaanin kohtalo, ehkä jopa sen tarkoitus. Ehkä Self ei ohitakaan tehtävänantoa, vaan vastaa prikulleen oikein paradoksaaliseen kysymykseensä ”kuinka kuolleet elävät?”, ja nauraa salaa lukijan odotuksille. Tätä teesiä tukee ainakin päähenkilön pohdinta kuoleman epädramaattisuudesta: ”Elävät ammensivat lohtua siitä luulosta, että kuolemassa kaikki paljastuisi aivan kuin kuolema olisi määriteltävissä oleva este, muuri tai raja. Mutta huomasin kuoleman olevan paljon ongelmallisemman, sitä oli yhtä vaikea havaita kuin näkökentän reunaa. Nyt ymmärsin, miksi spiritistien saamat viestit rajan takaa ovat niin viheliäisen joutavanpäiväisiä. Mikäli joku olisi vaivautunut koputtelemaan minun pöytääni, olisin epäröimättä pyytänyt kupin teetä.”

Oli niin tai näin, minä ainakin pitkästyin turhan monta kertaa tarpoessani 463 sivua läpi. Tapahtumat ja juonenkäänteet ovat tämäntyyppisten kirjojen ydinmehua, ja niitä Self hyödynsi erinomaisesti Suurissa apinoissa. Lukija jännitti viimeisille sivuille saakka, onko apinaksi muuttuneen mutta ihmisenä itseään pitävän päähenkilön Simon Dykesin todellisuuskokemus totta vai harhaa tekstin universumissa. Kumpi maailma, simpanssien vai ihmisten, on alkuperäinen? Sen sijaan Selfin uusimmassa jännitteet eivät kestä edes puoliväliin asti. Vaikka Selfillä onkin kielikorvaa yksityiskohtien herkulliselle kuvailulle ja teksti on oppinutta kirjallisuus- ja taideviitteineen, jää taitava sanankäyttö mysteerin puuttuessa pelkäksi talkshowksi. Miinuksena mainittakoon myös karkeaa kieltä käyttävän Lilyn suuhun laitetut ranskankieliset lauseet. ”N´est-ce pas” ja ”de temps en temps” -välispiikit ovat yhtä luontevia kuin ärräpäät ja alapäähuumori viktoriaanisen vanhanpiian sanavarastossa.

Selfin romaanissa kuolemalla ja elämällä ei ole muuta eroa kuin se, että manan mailla ihmiset ”elävät” täysin tunnottomina niin kivun kuin kosketuksenkin suhteen. He eivät myöskään kykene haistamaan tai maistamaan. Kolkkoa naurua voisivat synnyttää kohtaukset, joissa kalmot viettävät illallisia muoviämpäri tuolin vieressä. Ruokaa ei voi syödä, mutta koska rutiinien säilyttäminen on kuolemankin jälkeen tuiki tärkeää, on syömistä edes teeskenneltävä. Kuolleet havaitsevat ympäröivää maailmaa näkö- ja kuuloaistinsa avulla, joten rakastelukin hoituu penistä kainaloon -tekniikalla. Ruumiin aukkoihin on turha kätkeä mitään.

Filosofisesti saivarrellen voisi kysyä, millä perusteella Self on hävittänyt kuolleiltaan nimenomaan tunto-, maku- ja hajuaistimuksen – voidaanhan ihmisen fyysiseen olemassaoloon palauttaa myös näkö- ja kuuloaisti, enqvistiläisten fyysikoiden mukaan jopa mieli, joka selfiläisillä kuolleilla toimii tai on toimimatta siinä missä elävilläkin. Hyväksyn, vaikkakin pitkin hampain, Selfin perustelemattoman ratkaisun, sillä tuskin hän poskettomalla tekstillään tavoitteleekaan hardcore-scifin uskottavuutta. Sen sijaan tylsistymistä on vaikeampi antaa anteeksi.

Lopun turhan pitkään pihdatun ja siksi kirjaa sekavoittavan yllätysmomentin ohella kiinnostavinta romaanissa on ensimmäinen kolmannes, jossa päähenkilö tekee kuolemaa. Kuolinvuodekohtaukset, yleensä kirjan loppuun sijoitetut ekstaattiset tilitykset, ovat tuttuja jo 1800-luvun realismista. Niissä kuoleva pistää oman ja lähipiirinsä elämän totuudenmukaiseen järjestykseen, kiittää hyviä ja antaa pahojen kuulla kunniansa. Sen sijaan Lily Bloom, jonka äänellä minämuotoinen teos kerrotaan, narisee katkeroituneena elämänsä kurjuutta ja panettelee niin tyttäriään kuin ex-miehiäänkin. Merkitykset eivät kiteydy eikä totuutta löydy, vaan sumeus jatkuu viimeisiin hetkiin saakka. Ultrarealismia, ehkä? Vastaus kysymykseen, kuinka elävät kuolevat?

Sauli Santikon suomennos tavoittaa kiitettävästi Selfin romaanin puhekielisen ja räiskyttelevän tyylin. Kirjan toimittamisen suhteen olisin toivonut hieman suurempaa tarkkaavaisuutta: etenkin alkupuolella useat sanan keskeltä lähtevät kursivoinnit (joille en hyvällä tahdollanikaan voinut löytää mitään selitystä), muutamat väärin taivutetut pronominit ja sulkemattomat sulut pistivät silmään. Kokonaisuutta ajatellen nämä ovat kuitenkin pikkuseikkoja.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto