Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Klassikko: Heikon kuninkaan tragedia

Joonas Säntti, 4.3.2009
William Shakespeare: Rikhard II s., WSOY 2008 Kääntäjä(t): Matti Rossi

William Shakespearen Richard II -näytelmää ei tule sekoittaa paremmin tunnettuun ja varhemmin kirjoitettuun teokseen Rikhard III, jonka kyttyräselkäinen juonittelija vaihtaisi valtakuntansa hevoseen. Rikhard II sijoittuu 1300-luvun lopulle ja kertoo tapahtumista, jotka johtivat ruusujen sotaan kahden kilpailevan valtiassuvun välillä.

Rikhard II tunnetaan ”Henriadin” ensimmäisenä näytelmänä, jota seurasivat sittemmin kahdessa osassa Henrik IV ja Henrik V. Kummastelin hieman uusien Shakespeare-käännösten ilmestymisjärjestystä, sillä suomalaisen lukijan kannattaisi tutustua huono-onnisen Rikhardin kohtaloon ennen hänen seuraajansa tarinaa – esimerkiksi sen vuoksi, että tässä kuvatut tapahtumat tarjoavat taustaa seuraavan näytelmän henkilöpsykologialle.

Rikhard II:n keskustarina on yksinkertainen. Kuningas lähettää kaksi riitelevää alamaistaan maanpakoon. Näistä toinen, kuninkaan serkku Henrik Bolingroke, tekee paluun Englantiin tyytymättömien aatelisten tukemana kuninkaan ollessa sotaretkellä Irlannissa. Rikhardin häpeäksi katsotaan kruunun varojen tuhlaaminen, maan vuokraaminen ulkopuolisille ja Henrikin kuolleen isän omaisuuden anastaminen sotaretken kuluihin. Kuninkaan palatessa Englantiin kapinoitsijat ovat jo käytännössä voittaneet. Rikhard pakotetaan luopumaan kruunusta Henrikin hyväksi, jonka pienestä vihjauksesta eräs kunnianhimoinen aatelismies surmaa syrjäytetyn kuninkaan.

Kuten näytelmäkirjailija Laura Ruohonen esipuheessaan toteaa, Rikhard II ei syystä kuulu Shakespearen kuuluisimpiin töihin. ”Pohtiva ja analyyttinen, mutta myös hieman särmätön ja tasalämpöinen” tuntuu ihan pätevältä arviolta. Toisaalta, jos näytelmä ei välittömästi säväytäkään, sen arvo paljastuu selkeämmin toisella lukukerralla.

Rikhard II on Shakespearen historianäytelmistä asiallisimpia. Siitä puuttuvat värikkäät sivuhahmot ja koomista kevennystä tarjoavat kansanmiehet. Siinä on huomattavan vähän tarinallista jännitystä eikä lainkaan suuria taistelukohtauksia. Alussa kuningas keskeyttää kahden riitapukarin pitkään pohjustetun kaksintaistelun ennen kuin se ehtii alkaa. Myöhemmin näytelmä ei seuraa kuninkaan sotaretkeä kapinoivaan Irlantiin vaan jää kuvaamaan juonitteluja kotimaassa. Kun kuningas palaa kotimaansa rannikolle, taistelu Englannin valtiudesta on jo käyty ja kuninkaallinen sotaretki muuttuu piileskelyksi.

Siinä missä Rikhard III:n viimeisissä hetkissä on oikeutetun koston tuntua – murhattujen haamutkin saapuivat uniin ennustamaan ratkaisutaistelun lopputuloksen –, tällä kertaa historia vaikuttaisi vähemmän ennalta säädetyn tahdon mukaiselta. Esimerkiksi palatessaan Irlannista taistelemaan kuningas saa kuulla olevansa kohtalokkaasti päivän myöhässä. Hänen joukkonsa ovat lähteneet, ja aiemmin itsevarma kuningas vaipuu epätoivoon. Toisaalta kyse ei taida olla puhtaasta sattumasta, sillä meteorit ja muut ennusmerkit povaavat tuhoa ja kuningatarkin aistii, ”että Onnettaren kohdusta / on syntymässä murhe, joka etsii minua”.

Uskollisuuden ongelmat

Hallitsijan syrjäyttäminen oli Shakespearen aikaan vaarallinen näytelmän aihe. Historianäytelmä sijoittui kahtasataa vuotta vanhempaan aikaan, mutta yleisö ymmärsi helposti sen hahmot ja tapahtumat ajankohtaisiksi allegorioiksi. Shakespearen oma teatteriseurue olikin joutua vaikeuksiin suostuttuaan esittämään näytelmän salaliittoa puuhailevan ylimyspiirin tilaamassa yksityisnäytöksessä. Nämä halusivat luultavasti näytelmän avulla muistuttaa toisiaan hallitsevan kuningatar Elisabethin moraalisesta rappiosta. Kuningatar oli kuitenkin askeleen edellä: vakoojat keräsivät näytökseen osallistuneiden nimet muistiin.

Toisaalta näytelmä suhtautuu hyvin varovaisesti vallanvaihdon oikeutukseen. Se sisältää myös puheenvuoroja, joissa painotetaan kyseenalaisenkin hallitsijan jumalallista asemaa ja alamaisten ikuisia velvollisuuksia. Uskollisista uskollisin on Yorkin herttua, joka on valmis uhraamaan perheensäkin pysyäkseen kuuliaisena. Toisaalta hänen uskollisuutensa ei koske kuningasta yksilönä vaan kuninkaan asemaa, jonka puolustamiseen hän on vannoutunut.

Samoin kuin toisessa salaliiton moraalisia ongelmia käsittelevässä näytelmässään Julius Caesarissa Shakespeare onnistuu osoittamaan, miten ristiriitaisesti kunnian ja uskollisuuden nimeen vannovat ihmiset tulkitsevat samoja tilanteita. Heidän erilaiset valintansa ovat täysin ymmärrettäviä. Johtuuko tämä monitulkintaisuus ajan näytelmäkirjailijalle aiheuttamista paineista vai hänen omista taiteellisista pyrkimyksistään? Epäilemättä molemmista. Joka tapauksessa se tekee tekstistä sisällöltään modernin ja myös nykylukijaa puhuttelevan.

Kiinnostavinta Rikhard II:ssa on kuitenkin sen nimihenkilö. Hallitsijana hän on valtansa sokaisema, mutta ei kuitenkaan verinen sosiopaatti tai vastenmielinen pelkuri. Epäilemättä hän on juonittelija, joka on valmis uhraamaan uskollisia alamaisiaan vaaran uhatessa sekä varastamaan toisten maat ja tulot omiin tarkoituksiinsa. Näytelmä tukee siis aikansa yleistä historiallista tulkintaa, jonka mukaan Rikhard oli imartelijoiden ympäröimä heikko kuningas, joka menetti kruunun oman kestämättömän toimintansa seurauksena.

Hybriksessään kuningas uskoo asemansa olevan niin luonnollinen, että Englannin maaperäkin asettuu häntä puolustamaan: ”minun maani herää kuuntelemaan, / nämä kivet nousevat kuin aseistetut sotilaat / ja käyvät asein puolustamaan luonnollista / kuningastaan, ettei luopioiden voima häntä horjuta” (92.).

Jumalan valitsema kuningas ei siis voi hävitä. Vallanvaihdon jälkeen hänestä tulee traaginen hahmo – näytelmä julkaistiinkin alkujaan nimellä ”The Tragedy of King Richard II” –, joka joutuu kohtaamaan merkityksettömyytensä. Kun illuusio luonnollisesta järjestyksestä murenee ja Rikhard menettää asemansa, hän ei enää tiedä kuka on. Kuningas on joko kuningas tai ei mitään. Ristiriita palvotun hallitsijan ja syrjäytetyn hylkiön tilanteissa on käsittämätön miehelle, joka on samaistunut asemaansa: ”Hyvä kuningas, suuri kuningas, eikä silti edes suurin piirtein kelvollinen”.

Vastahahmona toimiva nuori Bolingbroke, tuleva Henrik IV, on vielä tässä näytelmässä melko väritön hahmo. Hän on opportunisti, joka varoo taiten sanomasta mitä haluaa mutta tarttuu häikäilemättä tarjottuun kruunuun. Kukistetun Rikhardin varoitukset aseman häilyvyydestä taitavat kaikua kuuroille korville.

Rikhard II on Shakespearen historianäytelmäksi poikkeuksellisesti täysin runomuotoon kirjoitettu. Sen dialogi ei palvele toimintaa vaan arvojen ja uskomusten pohdintaa. Shakespeare-tutkijat tapaavatkin huomauttaa, että kyseessä on nimenomaan luettavaksi sopiva näytelmä. Sen tunnetuimpia ja useimmin siteerattuja jaksoja ovat ylistyspuheet Englannista kotimaana ja englannista kotikielenä. Draamallisesti muistettavinta antia ovat silti syrjäytetyn kuninkaan katkerat monologit.

Helposti luettava käännös

Näytelmän on suomentanut klassikkokäännöksistään tunnettu Matti Rossi, jonka kieli on selkeää ja helposti seurattavaa mutta ei menetä eri henkilöiden puhetapojen sävyjä: John of Gauntin isänmaallista uhmaa, Rikhardin hämmentynyttä katkeruutta tai hoviväen ylistyspuheissa kaikuvaa onttoa kaunopuheisuutta.

Joitain kuninkaan monologeista Rossi on yllättäen suomentanut aivan yhtä paatoksellisesti kuin vanhahtavasta kaunopuheisuudestaan tunnettu Paavo Cajander. Otan esimerkin viidennen näytöksen viidennestä kohtauksesta, jossa vankilassa odottava Rikhard ruoskii itseään aiemmasta sokeudestaan. Hän kuulee ulkopuolelta epävireistä soittoa ja innostuu hakemaan siitä vertauksen omaan rooliinsa hallitsijana. Näin Shakespeare sanailee alkukielellä:

”And here have I the daintiness of ear
To hear time broke in a disordered string,
But for the concord of my state and time
Had not an ear to hear my true time broke.
I wasted time, and now doth time waste me,
For now hath time made me his numb’ring clock.
My thoughts are minutes; and with sighs they jar
Their watches on unto mine eyes, the outward watch,
Whereto my finger, like a dial’s point,
Is pointing still, in cleansing them from tears.”

Kuninkaan synkkä huomio itsestään voimattomana, aikansa soittamana ja loppuun kuluttamana mekanismina on Shakespearen runoutta väkevimmillään. Cajanderin vanha suomennos on itse asiassa aika säästeliäs mutta sisältää olennaisen:

”Nyt korvani on herkkä moittimaan,
Jos harhassa ei kieli mittaa nouda,
Mut aikani ja valtakunnan soinnuss’
Ei rikottua mittaa korva kuullut.
Ma ajan hukkasin, nyt se mun hukkaa,
Ja minust’ on nyt lyömäkellon tehnyt;
Minuutteja on mietteet, huokauksin
Ne merkkii hetket silmän kellotauluun,
Johonka viisarina sormi yhä
Osoittaa, kuivaten ne kyynelistä.”

(Shakespearen kootut draamat 6, s.102)

Rossin käännös on huomattavasti proosallisempi. Toisaalta siitä välittyy voimakkaammin Rikhardin epätoivo:

”Minulla on tarkka korva, joka kuulee,
miten soitto särähtää, kun jouset soivat
nuotin vierestä; ja silti minulla ei ollut
korvaa kuulla, miten valtani ja ajan teema
oli ajautunut riitasointuun, koska minun
osuuteni kulki väärin: aikaa kului hukkaan,
ja nyt aika kuluttaa ja hukkaa minut.
Sillä kellokseen on aika minut pannut,
ajatukset ovat minuutteja,
niiden naksahdukset porautuvat kirskahtaen
silmieni kellotauluihin, jota sormellani
jatkuvasti osoitan, kun pyyhin kyyneliä.”

(153.)

Näytelmien historiallista ja kirjallista taustaa valottava esipuhe on WSOY:n käännössarjassa jonkun muun kuin kääntäjän kirjoittama. Tämäkin on pätevä ratkaisu, joka tukee tekstien monitulkintaisuutta. Usein Shakespearen näytelmien johdantotekstejä – kuten niin monia muitakin kirjoituksia juuri tästä tekijästä – rasittaa tarpeeton kumartelu ja nerouden ylistäminen. On kuin lukijan tulisi paljastaa päänsä ja kumartua aina kun suuren mestarin nimi mainitaan. Laura Ruohosen esipuheessa ei onneksi ole sorruttu mitäänsanomattomiin superlatiiveihin vaan johdanto on asiallinen ja sen lukeminen ennen näytelmätekstiä auttaa lukijaa huomaamaan aiheen käsittelytavan omaperäisyyden.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto