Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Yötuulen sanat ja taivaankannen kannattelijat

Asta Piiroinen, 16.10.2003
Xinran: Vaiennetut äänet. Kiinalaisia naiskohtaloita s., Tammi 2003 Kääntäjä(t): Terhi Kuusisto (englanninnoksesta)

Kärpänen kävelee kirjallani, kipittää kirjaimilla kuin lukien suuria sanoja. Se pysähtyy sanalle tyttö ja jää hieromaan kämmeniään. Jään ihmettelemään sen käytöstä. Kärpäsen olemusta sopii aprikoida, mutta itse en sitä olisi tullut juuri miettineeksi, ellen olisi lukenut Xinranin kirjaa kiinalaisista naiskohtaloista. Kirjan tarinoista Tyttö, jolla oli kärpänen lemmikkinään on lajissaan verraton: kirjeistä ja jälkeenjääneistä paperinpalasista koostettu kertomus ihmiskohtalosta on äärimmilleen viety ja taidokas häväistyksen jälkeisen, psyyken veitsenterällä tasapainoilevan tuskatilan kuvaus.

Vaiennetut äänet on teos, jossa Kiinan lähihistoria avautuu kootun dokumenttiaineiston ja elämäntarinoiden myötä. Tietoteoksena se hipoo vähän väliä pieniä kaunokirjallisia taivaita; kirja on täynnä tarinoita joissa vertauskuvat ja itse eletty elämä kohtaavat. Kun kirjoittaja osoittautuu runoilijaksi ja prosaistiksi, sitä ei jää ihmettelemään. Teksti on nautinnollista, tiivistä ja taitavasti kuvailevaa ja siinä piilee jotakin hyvin harvinaista: hellyyden ulottuvuus.

Tyylillisesti tärkeämpää on kuitenkin saavutettu tasapaino, sillä juuri tasapaino tekee järkytystä ja epätasapainoa pursuavasta kirjasta hyvän. Kirjan kirjoittaja on nimittäin varsin epäkiinalaisesti jatkuvien tunnekuohujen vallassa. Hän iloitsee, itkee, murehtii, tuntee myötätuntoa ja tuskaa, pelkää lapsensa tähden ja potee syyllisyyttä. Inhimillistä on myös se, että hän ei läheskään aina tiedä itsekään tehtävänsä tarkoitusta. Yhtäällä on mahdollisuus, toisaalla vapaus jota on pelättävä. Xinran viettää päiväkausia haastateltavien luona, valvoo heidän vierellään, vaikenee tarvittaessa ja hoivaa kun niin vaaditaan. Meidän oloissamme moinen radioreportteri tuomittaisiin epäammattimaiseksi ja vähintäänkin sekopäiseksi. Mutta Xinranilla on kirjalleen toinenkin missio, hän haluaa meidän tietävän, että kiinalainen nainen ei ole tunteeton.

Kiinalaisten tiedotusvälineiden tehtävänä oli 1940-luvulta saakka puhua yhtä ainoaa kieltä, puolueen äänellä. Siirtyminen avoimien ovien politiikkaan 1980-luvulla antoi kuitenkin mahdollisuuden varovaiseen äänten hajontaan, ja jotain niin merkillistä kuin yksityinen tai henkilökohtainen astui median käsiteltäväksi, tosin tarkasti raameihinsa asetettuna.

Nuori Xinran (s.1958) sai ensimmäisten joukossa harjoittaa uudenlaista ohjelmatoteutusta. Hänen myöhäisinä iltoina lähetetty radio-ohjelmansa Yötuulen sanat käsitteli naisten elämään liittyviä asioita ja sai pian vankan suosion kuuntelijoiden keskuudessa. Palaute oli suunnaton, kirjeitä tuli jatkuvana virtana, ääninauha nauhoitti elämäntarinoita. Xinran otti tehtäväkseen haastatella, kuvata ja tulkita naisia eri puolilla maata niiden vihjeiden ja yhteydenottojen johdosta, joita hänelle oli vyörynyt runsain mitoin.

Orjuus joka poistettiin?

Kirja alkaa asian ytimestä, naiselämän alistetuimmasta edustajasta. Xinran sai vihjeen kärsivästä lapsesta ja lähti uhkarohkeasti pelastamaan vanhemmiltaan siepattua tyttölasta, jonka vanha mies oli ostanut jalkavaimokseen. Vastahakoiset poliisit apunaan hän löysi tytön rautakettingillä kahlehdittuna ja verta vuotavana hämärästä vajasta. Pelastusoperaatio ei saanut kiitosta. Mies raivosi menettämänsä omaisuuden tähden, ja sitäkin enemmän raivosivat kyläläiset ja talonpojat. Kyläläisten raivoa todistaessaan Xinran kertoo ymmärtäneensä kuinka Mao Tsetung oli aikoinaan voittanut taistonsa heidän avullaan. Talonpojat eivät pelänneet lakia, vain paikallisen auktoriteetin pelko oli yhä muuttumaton. Taivas on korkealla, hallitsijat kaukana, ja laki voimaton.

Vanha kiinalainen sananlasku kertoo, että nainen on elämänsä aikana kolme kertaa orjana: nuorena tyttönä isälleen, naineena vaimona miehelleen ja leskenä vanhimmalle pojalleen. Sananlaskun syntyaikoina kiinalainen mies vielä kirosi vaimon, joka synnytti tyttölapsen. Tyttöä ei katsottu suopeasti, tytöksi syntyminen oli syntymistä luomakunnan kurjimmaksi olennoksi. Ikävä kyllä tuo aika jatkuu. Tiedämme mitä Mao Tsetung sanoi vastauksena historian totuuksille puhuessaan punakaartilaisille Marxin sanoja lainaten: Jollei proletariaatti pysty vapauttamaan koko ihmissukua, ei se itsekään tule saavuttamaan lopullista vapautumista.

Kansalleen Mao kertoi, että sortoa harjoittaa neljä auktoriteettijärjestelmää: valtiojärjestelmä, klaanijärjestelmä, yliluonnollinen järjestelmä eli uskonto ja mies. Nämä neljä auktoriteettia – poliittinen, klaanin, uskonnollinen ja miesten – oli murrettava, sillä ne olivat Kiinan feodaalispatriarkaalisen järjestelmän ruumiillistuma; neljä paksua köyttä jotka sitoivat Kiinan kansaa. Poliittinen auktoriteetti oli murrettava ensin, sen myötä kaatuisivat muutkin auktoriteetit.

Niinhän siinä piti käydä.

Mao sai naiset mukaan tuotantotoimintaan. Sama palkka, samat taloudelliset ja yhteiskunnalliset oikeudet, äänioikeus ja vaalikelpoisuus säädettiin lailla. Vuonna 1950 säädettiin myös avioliittolaki, joka poisti mielivaltaisen feodaalisen avioliittojärjestelmän, lakkautti miehen ylivallan, kielsi moniavioisuuden, jalkavaimot ja lapsikihlauksen, sekä myönsi avioero-oikeuden. Avioliiton tuli olla helppo solmia ja purkaa ja sen piti perustua molempien tahtoon. Omaisuus ja sen hoito oli yhteistä, ja molemmilla puolisoilla oli oikeus vapaaseen ammatinvalintaan, työhön ja sosiaalisiin toimintoihin. Uuden lain myötä vanhoissa tavoissa pidättäytyminen oli rikos. Sormet esille: Kuinka monta rikollista Kiinassa lienee elellyt? Laskutehtävä on mahdoton ja Xinranin teoskin mainitsee heistä vain muutamia.

Kulttuurivallankumouksen aikaisten ihmisuhrien, raiskauksien tai ihmisoikeusrikosten tarkkaa määrää ei tiedetä tänäkään päivänä. Se kuitenkin tiedetään, että 50 miljoonaa kiinalaista peräkammarin poikaa potee vaimottomuutta tyttölasten tappamisesta seuranneesta väestövajeesta johtuen. Kulttuurivallankumouksen aiheuttamien suunnattomien muutosten jälkeenkin vanhat auktoriteetit elävät edelleen tavoittamattomissa, raudanlujina haamuina, väijyen nykyaikaisen todellisuuden kätketyillä hämäräalueilla niin maaseudulla kuin kaupungeissa.

Pelko, turtuminen – vaan ei raivo?

Aikoinaan sanottiin, että Kiinan naiset kannattelevat puolta taivaankannesta: puolikas Kiinan kansasta on kokonainen neljäsosa maailman naisista. Naisen raivosta ei silti näy edes Xinranin teoksessa juuri jälkeäkään. Vain alistettujen, kätkettyjen tunteiden, vuosikymmenien vaikenemisen ja pelin sääntöihin mukautumisen tarinoita. Järkyttäviä? Kyllä.

Xinran on päässyt lähelle, huntujen, verhojen, muurien ja sukupolvien kuilun taakse. Ei ihme, että yksittäiset tarinat ja Kiinan kohtalo ovat näissä elämää kuvaavissa välähdyksissä samanaikaisesti sekä perin henkilökohtaisia että leikkaus yhteiskunnan muutoksesta mätäpaiseineen kaikkineen. Elämäntarinoihin kirjailija liittää myös oman tarinansa kulttuurivallankumouksen uhrina. Kuvattavien joukossa on köyhimmistä köyhimpiä siinä missä menestyksen saavuttaneita, kidutettuja, raiskattuja, homoseksuaaleja, itsemurhan tehneitä ja vallankumouksen morsiamia. Kaksi tapaa elää ja kuolla nousee esille: jatkuva pelko ja täydellinen turtuminen.

Xinran muutti Kiinasta Lontooseen 1990-luvun lopulla. Hän ei tiennyt länsimaailmasta mitään ja pohti asian kääntöpuolta. Tietäisivätkö lännen ihmiset Kiinasta, kiinalaisten naisten elämästä? Hän pani merkille, että asiantuntemusta löytyi. Faktoja tuli ja meni, Kiinan taloudesta tiedettiin, silkki, tee ja kulttuurivallankumous oli opittu tuntemaan. Mutta sisälle yksityisiin huoneisiin ei ollut päässyt juuri kukaan.

Xinranin tekstit ovat ainutlaatuiselta näköalapaikalta kerättyä todistusaineistoa, jonka keskiössä on aina naisen kärsimys. Eikä mikä tahansa kärsimys, vaan vanhan sortojärjestelmän saneleman käytännön esiin marssittamat murhenäytelmät.

Kirjailijalle hänen vaatimaton radio-ohjelmansa oli pieni ikkuna, mitätön räppänä, joka avasi tietoisuuden ja samalla maailman täynnä vaiennettuja huutoja. On ymmärrettävää, että kaiken tuon tiedon kanssa eläminen oli vaikeaa. Kirja oli kirjoitettava, ja paradoksaalista mutta totta, sen kirjoittaminen onnistui vasta kun kirjailija oli muuttanut pois omasta maastaan. Yksi auktoriteetti murtui, muut jatkavat elämäänsä. Kiinan väkiluku on 1,3 miljardia – maassa asuu yli kuusisataa miljoonaa naista. Kärpäsen käyttäytymisen lisäksi sopii miettiä sitä, mihin he kaikki ovat menossa.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto