Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Runouden perusvoimista

Pekka Toikka, 13.5.2002
Yves Bonnefoy: Douve puhuu (Poèmes, 1978 ja Ce qui fut sans lumière, 1987) s., WSOY 2002 Kääntäjä(t): Helena Sinervo

Ranskan toisen maailmansodan jälkeisen ajan ehkä tunnustetuin runoilija Yves Bonnefoy kirjoittaa ankaraa ja tummaa runoutta suomennosvalikoimassa Douve puhuu. Esseistinä, Shakespearen ranskantajana ja kriitikkona ansioitunut Bonnefoy on julkaissut runojaan säästeliäästi. Helena Sinervon taiten suomentaman valikoiman runot kattavat lähes 35 vuoden aikana julkaistut viisi lyyristä kokoelmaa. Sodan jälkeen surrealistien liepeillä toiminut runoilija irtautui liikkeestä ja alkoi kirjoittaa eteläranskalaiselle maisemalle uskollista runoa. Runoilijan koko tuotantoa esittelevä valikoima myös nostaa selkeästi esiin iän myötä lempenevät sävyt ja vuolaamman kielen.

Bonnefoy luo runoissaan oman maailmansa, koska hän ei usko, että kielellä tavoittaa saman kuin kokemuksessa. Pikemminkin Bonnefoyn hallittu muoto ja sanoisinko ontologinen ankaruus edustavat kirjoituksessa sitä yksinkertaisuutta, jonka todellisuus meille ihmisille läsnäolon kokemisena muodostaa. Tässä mielessä hänen runoutensa lähestyy mystiikkaa, yksinkertaisen kokemista, olioiden tunnistamista ja tunnustamista. Bonnefoy ei julista tai huuda vaan pikemmin kuiskaa ja manaa.

Douve puhuu -valikoima korostaa kuoleman merkitystä tällaisen ontologisen kentän tai kokemuksellisen näkökulman avaajana. Vasta kun kiinnitämme huomion omaan rajallisuuteemme, kiinnitämme huomion läsnäolevaan emmekä kuviteltuun tai yliluonnolliseen. Kuolema ei siis edusta Yves Bonnefoylle synkkyyttä, vaan sen jatkuva kokeminen osana elämää muovaa tämän mielekkyyttä ja mielettömyyttä.

Douve symboloi luontoa tai maisemaa, jota Bonnefoy tarkastelee liikkeenä ja virtauksina. Hän on dialogin ja dialektiikan runoilija. Vaikka hänen tekstinsä on kuvastoltaan symbolistista, on kuvan ja liikkeen välillä hankausta, kitkaa. Douve sekä liikkuu että jähmettyy. Aistivoimaisuus näkyy tekstissä kuvaston havainnollisuutena, mutta Bonnefoylle luonteenomainen ankaruus saa tämän etenkin tuotantonsa alkupuolella pitäytymään tiukkaan muotoon ja säänneltyyn ilmaisuun. Onkin ilmeistä, että juuri kiinnostuksesta näkyvään Bonnefoy hylkäsi nuorena tukemansa surrealismin.

Paitsi luonto, nuorelle Bonnefoylle Douve on myös muusa ja ”teatteri’. Se on näyttämö, jota tuli ja salama valaisevat. Ei olekaan yllättävää, että oppinut Bonnefoy selvästi viittaa ‘hämäräksi’ kutsutun esisokraatikon, Herakleitoksen teksteihin. Nuoli ja hetken problematiikka siirtävät Zenonin ja hänen paradoksinsa eteläranskalaiseen maalaismaisemaan. Vaikka edellä mainittua voi pitää jo kohtuullisena johdatuksena esisokraatikkojen luonnonfilosofiaan, namedroppingia tärkeämpää Bonnefoylle on runous. Hänelle se on konkreettista ajattelemista, jossa myyttiset avainsanat pyrkivät avaamaan jotain, minkä meiltä käsitteellinen sulkee tai mitä pelkkä sentimentaalisuus ei tavoita. Runous ei Yves Bonnefoylle ole vain sisäisen itseilmaisua. Siinä inhimillisen olemassaolon perustan pohdinta saa äänen.

Elämä ja runous sukua toisilleen

Jos Bonnefoyn näkemykseen on uskomista, elämä ja runous todella ovat sukua toisilleen. Elämä ja sen perusvoimat – rakkaus, pelko, kuolema, ilo, kokemus luonnosta – näyttäytyvät muusalta voimansa saavalle runoilijalle. Muusalle runoillaan kiitollisuudesta, lauletaan, koska muusa on laulun lähde, tunnistamisen ja lausumisen alkuperä: ”Douve, puhun sinussa, syleilen sinua / tuntemisen ja nimeämisen teoissa’. Runoilijan tehtävä ei ole raportoida vaan tuoda esiin, siis kieleen, mutta samalla jättää ilmaisu monitulkintaiseksi. Eikä monimerkityksisyys ole vain runokielen vaan myös ihmiselämän ominaisuus. Rutiinien täyttämässä maailmassa näemme omasta olemassaolostamme ja kokemuksistamme pinnan. Vasta kärsivällisyys paljastaa jotain tärkeää, minkä tavallisesti jätämme huomiotta.

Minulle Bonnefoyn runous välittää kokonaisen näkemyksen ihmisen osasta. Bonnefoylle kuollut on elotonta materiaa, joka silti puhuu meille omalla tavallaan. Elävän olennon tajuisuus syntyy kuoleman ymmärtämisestä, rajallisuuden kokemuksesta, kuten runossa ’Salamanteri’. Ihmiselle kuoleman kokemus antaa elämän säteilyvoiman, joka ylläpitää, täyttää ja muotoilee sitä uudelleen. Bonnefoy kuvaa, miten ja mitä vaihtoa ihmisen ja luonnon näkökulman välillä tapahtuu. Lehvästö, lampun valo, pimeys, valo, tähdet, maa ja sielu kohtaavat toisensa etenkin myöhäistuotannon kuvastossa. Kokoelmasta Kirjoitettu kivi suomennetussa runossa ’Puu, lamppu’ kielelliset paradoksit tuntuvat vapauttavan meidät kärsimyksiltä, zenbuddhalaisuuden koanien tavoin: ”Puu puussa vanhentuu, on kesä. / Lintu hyppää linnunlaulun yli, karkaa. / Puvun punainen väri valaisee, ajaa / taivaan tuuliin ikivanhan kivun kärryt…’

Epäilemättä monen merkittävän runoilijan tavoin myös Yves Bonnefoyn runouden yhteydessä voi puhua ars poeticasta, sillä useissa runoissaan hän pohtii runon merkitystä ja sen olemusta. Kirjoittaminen on hyvin tietoista toimintaa, joka koskettaa syvältä olemassaoloa: runoudessa ”sydämen käskettiin olla sydän’. Syklissä ’Vahdit’ kirjoittamista verrataan asunnon rakentamiseen laululle, jota kirjoittaja kantaa kuin varjoa ja mutaa. Runoilijan tehtävä on kuvien avulla tavoitella selkeää ilmaisua, laulua, vaikka selkeyden tavoitteleminen on traagista, sillä monimerkityksisyydestä ei pääse. Runous on traagista kaipuuta, sen toteuttamista, että selkeä ja täsmällinen ilmaisu voittaisi hetkeksi kieleen ja olemassaoloomme jo alusta kuuluneen monimielisyyden, että hyväksyisimme kuoleman lopullisuuden mahdollisuutenamme rajalliseen olemassaoloon. Laulu syntyy maailmaan joka on jo hajallaan: ”Paratiisi on hajallaan, sen tiedän, / ja maanpäällinen tehtävä on tunnistaa / sinne tänne kylvetyt kukat kituliaasta ruohosta.’ Pohtimalla, erottamalla jyvät akanoista saamme selkeyttä ja suuntaa olemassaoloomme.

On valo, joka taistelee sitkeästi pimeyden kanssa, on tulen liekki, joka luo uutta vanhaa polttamalla. On salama, joka paljastaa olevaisen meille ihmisille. On vain välähdyksiä, emme voi tarttua mihinkään pysyvään, koska pysyvää ei ole. Toisen maailmansodan jälkeistä henkistä vararikkoa hyvin kuvastava Bonnefoy ehdottaakin, että meidän olisi elettävä, voisiko sanoa, stoalaisittain, ylpeinä ja tyyninä odottaen, että olemassaolon ihme tapahtuisi, että oliot ja asiat hetken näyttäytyisivät omassa valossaan: ”Niin, kaikki yksinkertaiset asiat / on taas asetettu / sinne tänne / tulipylväidensä päälle. // Niin, elää nyt / ilman alkuperää, / kulkea kädet täynnä / tyhjää loistetta. // Ja jokainen kiintymys / on savua, / kirkkaana värähtelevää kuin / soiva vaski.’

Silti Bonnefoyn asenne ei ole alistuva ja passiivinen. Ihmisen on tartuttava toimeen, toimittava yhdessä tietoisena äärimmäisten dogmien vaarallisuudesta. Jollei ole pysyvää ja kenenkään ihmistä ylemmän asettamaa totuutta, meidän on itse työstettävä elämämme merkityksellisyyttä ja luotettava siihen, että merkityksellinen paljastuu meille. Tällaisesta muistuttaminen kustannustoiminnassa näyttää maassamme käännösrunouden osalta jääneen WSOY:n ja Nuoren Voiman liiton yhteisen sarjan tehtäväksi.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto