Essee on pitkään ollut kirjallisuudenlajeista marginaalisin. Joskus on tuntunut jopa siltä, ettei se ole kirjallisuudenlaji ollenkaan, vaan jonkinlainen soppi, jonne kirjailijat ovat työntäneet materiaalia, joka ei ole muualle mahtunut. Tai riipus, joka seuraa painavamman tavaran mukana ja joka muistuttaa olemassaolostaan aika ajoin. Onhan meillä nimittäin yksi palkittu esseekokoelma, Erno Paasilinnan Yksinäisyys ja uhma, joka sai historian ensimmäisen Finlandia-palkinnon vuonna 1984.

Esseelle ei ole Suomessa edes omaa palkintoa. Runeberg-palkintoon esseet toki ottavat osaa, mutta ehkä tällöinkin niiden asema hämmentää: ovatko esseet todella kaunokirjallisuutta? Vai sittenkin vapaamuotoista tietokirjallisuutta?

Esseen uusi, kärkevä aalto saa myös kysymään, ovatko ne sittenkin mielipidekirjallisuutta.

Yksinäisyys ja uhma oli kokoelma irrallisia esseitä, ja sellaisia esseekirjat yleensä ovat olleet. Se saattaa olla yksi syy siihen, miksi esseet on yleensä unohdettu, kun palkintoja jaetaan tai nimetään vuoden tärkeimpiä kirjoja. Ja erään kustantamon edustaja kertoi minulle kerran, että runojakin on helpompi myydä kuin esseitä. Tämä tuntuu sikäli oudolta, että kirjallisuuden aseman ja lukemisen ilmoitetaan voivan Suomessa hyvin.

***

Hannu Raittilan Ulkona on siitä harvinainen esseeteos, että siitä on otettu pokkaripainos. Raittila on kertonut tahtoneensa tehdä nimenomaan esseekirjan, ei esseekokoelmaa. Pienin muutoksin kirjaa olisi voinut kaupitella myös romaanina. Esseeromaanina, mutta se ei ehkä olisi sopinut Raittilan profiiliin vapaasti fabuloivana kirjailijana. Ulkona nimittäin kertoo Raittilan itsensä matkoista ja ajatuksista.

Monissa muissakin nykyisissä esseekirjoissa näkyy pyrkimys kirjan muotoon. Essee ei saa olla pelkkä sormiharjoitus, välityö, puuha kahden tärkeämpien töiden eli romaanien välissä. Sen avulla voi sanoa painavia asioita suoraan. Siksi uusi essee on kirjailijalle houkutteleva laji: ei tarvitse huolehtia henkilökuvauksesta, juonenkehittelystä eikä yllättävistä metaforista.

Räväkkä kärjekkyys ei tee uudesta esseestä pelkkää mielipidekirjoitusta. Vaikka muuan muassa lihansyöjät, feministit ja yhteisöjen kaipaajat ovat saaneet kyytiä viimeaikaisissa esseissä, hyökkäys pitää tehdä hyvällä tyylillä. En ole aina samaa mieltä nuorehkojen vihaisten miesten kanssa, mutta ainakin he osaavat kirjoittaa hyvää suomen kieltä.

Ja esseistin on osattava perustella. Hän joutuu kahlaamaan läpi lähteitä, katsomaan televisiota ja lukemaan sarjakuvia. Hänelle on myös tarpeen tehdä tutkimusretkiä työhuoneen ulkopuolelle.

Pystyn siis hyvin ymmärtämään, miksi jotkut kirjailijat ovat valinneet nimenomaan esseen ilmaisuvälineekseen.

Siitä huolimatta kaipaan välillä vanhaa kunnon humanistista esseetä Johannes Salmisen tapaan, tai estetisoivaa, alavireisen hienostunutta kirjallisuusesseetä Jan Blomstedtin tapaan. Nämä kaksi edustivat pitkään minulle esseistin peruskuvaa, oppinutta ja hienovireistä kirjoittajaa, joka tutustuu ensin puoleen Euroopan kulttuurista ja kertoo Salmisen tapaan vasta sitten, ettei rujo ja hedonistinen nykyaika oikein miellytä, koska enemmän kiinnostaa juutalaisuuden asema 1500-luvun Bagdadissa.

Vanhan humanistisen esseen kannanotto ei siis ollut yhtään vähemmän kiistanalaisempi kuin nykyisen.

Suorasukainen kritiikkikin pitää lukea esseen keinovarantoihin; kolumnista ja polemiikista voi lainata keinoja siinä missä muualtakin. Onnistunut essee saattaa myös turvautua lyyriseen maalailuun ja faktatietojen sujuvaan jäsennykseen. Ne muistuttavat, että selkeä mielipide, puhujan luja läsnäolo, on vain yksi lukijan psyykeen tarpeista.

Ja silloin tällöin myös anekdootit ja vitsit kuuluvat asiaan.

***

Emme tietenkään tiedä, kertooko Raittilan kirja oikeasti tekijän ajatuksia. Esseitä luettaneen yleensä kirjoittajan mielipiteinä, näkemyksinä, jopa tunnustuksina, mutta esseisteillä on toista kerrottavaa.

Olli Löytty kirjoittaa uudessa Mitä essee tarkoittaa? -teoksessa: ”Essee on metodi. Sen avulla voi pohtia ja pyöritellä ideoita, rakennella vaihtoehtoisia ajatusmalleja, hioa hypoteeseja, kokeilla esioletusten käyttökelpoisuutta, käännellä ja väännellä, etsiä langanpäitä, purkaa ja koota.”

Mutta emmekö etsi esseestä näkemystä ja tietoa, jotakin uutta, perusteltua näkökulmaa? Persoonallisen läsnäolon tuntua? Vai etsimmekö elämystä, pientä tarinaa, vai sittenkin vahvistusta omille päähänpinttymille?

Esseistä saa näitä kaikkia. Minua miellyttää kuitenkin Virpi Hämeen-Anttilan edellä mainitussa kirjassa esittämä ajatus, jonka mukaan esseistillä on toinen minä, projektio, konstruktio. Toisen on oltava toista objektiivisempi tai huumorintajuisempi. On synnyttävä eroja.

Sillä essee on perimmiltään keskustelua. Se voi olla keskustelua esseen sisällä, eri näkökulmien pohdintaa, piiloon jääneiden katsantojen esilletuontia. Ja jos essee on räväkkää kannanotto, se keskustelee toisten esseiden kanssa. Uuden esseen nousun olennaisin piirre piilee nimittäin siinä, että on mahdollista esittää erilaisia kantoja, on mahdollista lukea täysin toisenlaisia näkökulmia.

Valistus lienee julistettu kuoliaaksi muutamaan kertaan, mutta tämän hetken esseistiikka toteuttaa ainakin joitain sen piirteitä – ennen kaikkea vapaata keskustelua − paremmin kuin monena muuna aikakautena.

Jukka Koskelainen
Kirjoittaja on kirjailija, jonka seuraava teos Rakas rappio – Pelastus ja perikato länsimaisessa ajattelussa ilmestyy huhtikuussa.