Isän kädestä

”Onko minussa jotain vikaa?” lienee kysymys, joka on jossain vaiheessa kaikunut jokaisen seksuaalivähemmistöön kuuluvan päässä. Kirjallisuudessa aihetta on käsitelty usein teini-ikäisen tai nuoren aikuisen kannalta, mutta Essi Tammimaan teoksessa kohdataan aikuinen nainen, joka löytää masokististen roolileikkien avulla pelon ja kivun yllättävät yhteydet seksuaaliseen haluun. Nautinnon ohella kokeilut herättävät kuitenkin voimakasta häpeän tunnetta eikä niistä voi kertoa edes läheisille ystäville.

Saako nöyryytyksestä nauttia?

Mitä tapahtuu itseään kunnioittamaan opettelevalle ihmiselle, kun hän huomaa seksuaalisuutensa olevan ristiriidassa arvomaailmansa kanssa? Onko itsehallinnan menettämisestä fantasioiminen erityisen vaarallista naiselle, joka on kasvatettu miettimään ensin toisten miellyttämistä? Saako nöyryytyksestä nauttia?

Esimerkiksi tällaisia kysymyksiä käsitellään ”seksipositiiviseksi feministiksi” esitellyn Tammimaan (ent. Henriksson) viidennessä romaanissa Isän kädestä. Siinä Ruut ja Luukas, pitkään yhdessä elänyt keskiluokkainen pariskunta, löytävät itsensä tilanteesta, jonka käsittelemiseen kumpikaan ei löydä sopivia sanoja tai valmiita kertomusmalleja. ”He ovat vapautuneet. Mutta mistä?” (s. 88)

Tyyliltään uutukainen on hiukan suorempaa ja nopealukuisempaa proosakerrontaa kuin entisellä sukunimellä julkaistu Ilmestys (2007) ja sitä seurannut Paljain käsin (2011), joissa aistillisuus ja ruumiin tietoon keskittyminen olivat eri tavalla itseisarvoisia. Isän kädestä ei myöskään ole samalla tavalla kielikeskeinen. Proosan suoraviivaistaminen näkyy erityisesti arkisen dialogin määrässä varhaisiin romaaneihin verrattuna. Omaäänisten henkilö-kertojien tilalla on nyt hitusen etäännytetympi näkökulmakerronta, joka on kuitenkin keskittynyt päähenkilön kokemuksiin.

Mukana on kuitenkin kirjailijan tuttu viehtymys erikoisiin verbeihin ja adjektiiveihin, uusien ilmauksien keksimiseen. Lukija saa tutustua esimerkiksi ”kainalon mehmoiseen lihaan” (s. 83) ja miettiä onko koskaan tullut painaneeksi ”ovikellon vetoisaa nänniä” (s. 317). Kahdessa peräkkäisessä virkkeessä saattaa käsi ”nirskauttaa” auki oven, joka ensin hieman ”hollottaa” (s. 107). Ja täytyyhän fiktiotekstiin yksi ”glottaaliklusiili” (s. 125) saada ujutettua, mielellään dramaattiseen kohtaan.

Kehon kieltä

Tammimaa on aina ollut erinomaisen taitava kuvaamaan ruumiillista kokemusta, asioiden välitöntä tuntua ja painoa, ihmisen tarvetta tutustua maailmaan kehon kautta – tilanteita, joita kenties edelleen käsitellään enemmän runoilijoiden kuin prosaistien tuotannossa. Juuri näiden välittämisessä myös uusin romaani on oivaltavimmillaan.

Jo alussa, kun Ruut tapaa tulevan kumppaninsa ensimmäistä kertaa, tarjotaan mainioita kuvauksia vetovoiman ja ihastumisen yhä uudestaan yllättävistä mekanismeista. Suhde voi saada alkunsa vaikka siitä, että toinen ei mahdu vaatteisiinsa:
”Siinä on jotain suloista, että täyttää vaatteensa noin yli äyräiden, paljastaa arat ranteensa ja selkänsä herkän valkean kuun. Ruut näkee mielessään kesän aikana kasvaneen pojan nahanruskeat nilkat, jotka housunlahkeet armottomasti paljastavat. Lapsuudesta tuttu kuva, kotoinen. Kesän jälkeen kohtasi aina eri pojat.”

Kirjan loppua kohti, kun suhteen leikit saavat yllättäviä käänteitä, myös kielikuvat muuttuvat ilahduttavan oudoiksi. Seksi voi tuottaa samanlaisia elämyksiä kuin taide:
”Silloin kohtu raskautuu, pimppi sykähtää, leuka leivahtaa rintaan. Samassa paikassa tuntuu Šostakovitšin seitsemäs, Leningrad-sinfonia, voimistuvine motiiveineen, se pusertaa Ruutin pimpin tiukaksi ja avaa mielen oven. Taide tekee niin. Ja niin tekevät myös miestenkengät. Leikki–tosi–leikki. Erityisesti kun Pikku-Ruut katsoo niitä lattiatasosta. Kenkiä, sitten jalkoja, kun kengät riisutaan.” (s. 293)

Täysin varauksetta en kirjailijan tyyliä ihaile. Kuten usein käy, ilmaisun ongelmat ovat kätkettynä siihen missä kirjailija on taitavimmillaan. Tammimaalla on mielestäni välillä tapana ylisublimoida asioida, jännittää kielensä turhan kireäksi ja merkitykselliseksi, ikään kuin ihminen olisi pelkkää orvaskettä ja kokisi hetkestä toiseen elämyksiä. Jännite saattaa kadota, kun lukijalle tarjotaan samanlaista herkistyneen aistimisen virtausta. Tämä on monen kiinnostavan kirjailijan ongelma, eihän edes Clarice Lispectorin tapainen nero onnistunut kirjoittamaan kehollisuudesta ilman kömmähteleviä jaksoja.

Isän kädestä sai heti ilmestyessään julkisuutta ”kiellettyjen” seksifantasioiden rohkeasta käsittelystä.

Tammimaan romaanin kohdalla tietty kielen mahtipontisuus on perusteltua myös suhteessa tarinaan, koska se välittää miten syvästi ja voimakkaasti päähenkilö kokee tilanteet. Hetkittäin kielikuvat kuitenkin lähestyvät jo tahattoman koomista, kuten kertojan kuvatessa Ruutin suuttumusta tämän piilouduttua vaatekomeroon:
”Ruut nousee, mutta hän ei nouse sovittelevasti. Mekot väistyvät kuin meri Moosesta, kengät kalisevat kuin hevosenkengät tuhansien sotaratsujen jalassa.” (s. 108)

Melkoinen kaapistatulo. Romaanihahmojen nimien raamatullisuus (Ruut ja Luukas) tuntuu myös vähän irralliselta ja keinotekoiselta, ikään kuin kirjailija haluaisi vakuuttaa, että tämä on nyt kuulkaas sitä oikeaa kirjallisuutta!

Se kävisi selväksi muutenkin. Tammimaa käsittelee henkilöidensä tarpeita sekä suorasukaisemmin että psykologisemmin kuin eroottiseksi nimetyssä kirjallisuudessa yleensä käsitellään mitään. Isän kädestä sai heti ilmestyessään julkisuutta ”kiellettyjen” seksifantasioiden rohkeasta käsittelystä, mutta en usko, että sitä on kirjoitettu aiheuttamaan erilaisia kostumisia ja jäykistymisiä. Sen sävy ei ole millään tapaa tirkistelevä, viekoitteleva tai kutitteleva. Rakkauskertomuksesta voidaan puhua, mutta teos on huomattavan kaukana romanttisesta viihteestä.

Romaanin tärkeintä antia on masokismiin liittyvien tunnekokemusten monisävyinen kuvaaminen varsin kompleksiseksi rakennetun keskushahmon kautta. Pelkästään se, että seksuaalisuudesta ja seksistä kirjoittaa näin kiinnostavasti, on melkoinen saavutus. Tammimaa on kuitenkin halunnut käsitellä uusiin kokemuksiin liittyvää häpeää ja itsepetoksen mahdollisuutta. Henkilöiden on vaikea päästää irti normaaliuden paineesta ja tunnustaa (tai edes tunnistaa) mistä pitävät ja miksi. Ruutin varhaisempi ihmissuhdehistoria tekee myös hänen haluamansa kokemukset erityisellä tavalla satuttaviksi.

Näkökulmavalintoja

Isän kädestä onkin vain pintapuolisesti kahden ihmisen, pariskunnan, tarina. Näkökulmatekniikkaa seuratessa käy nopeasti selväksi, että kirjailija on kiinnostunut enemmän Ruutista. Siinä ei ole mitään ongelmaa – oikeastaan voisi kysyä miksi mukana edes täytyy olla (lyhyitä) jaksoja Luukaksen vinkkelistä kerrottuna. Hän ei ole henkilönä kovin kiinnostava, ja teksti on huomattavasti intensiivisempää kuvatessaan Ruutin haluja ja epäilyjä. Ne myös määrittävät kertomuksen dynamiikan ja tunnesävyn.

Ruutille alistetuksi tuleminen ei ole vain leikkiä vaan pakottava tarve. Rituaalit kuljettavat hänet alueelle, jossa hän voi olla vain kokonaan hyvä tai kokonaan paha, palkittu tai rangaistu lapsi.  Tammimaa on niin etevä kuvaamaan Ruutin tunteita ja toiveita, että psykodraamasta tulee parhaimmillaan kuin jännityskirjallisuutta. Tilanteiden toistuminen ei ainakaan minua haitannut, koska henkilöiden välisten suhteiden muutokset tarjosivat tarpeeksi draamaa.

Romaanissa kuvataan, miten suhteen alistuva osapuoli saattaakin olla se, joka esittää vaatimuksia, ohjailee ja epäsuorasti hallitsee fantasioiden asetelmia. Koin virkistävänä myös sen, että tapahtumat on sijoitettu lähinnä pariskunnan kotiin. Arkisen ympäristön muuttuminen arvaamattomaksi halujen näyttämöksi on paljon kiinnostavampaa kuin ensimmäiseksi mieleen juolahtava kierros fetissiklubeilla. Tarina onnistuu muutenkin välttelemään ilmeisiin kliseisiin kompastumista. Vaikka sukupuoliasetelma on S/M-kuvaston kannalta se perinteisin ja pariskunnan väliset näkökulmaerot nostetaan aiheeksi, romaani ei romahda metafyysiseksi lötinäksi naisen ja miehen olemuksista.

Kuvaukset saattavat vahingossa tehdä epänormatiivisesta seksuaalisuudesta vähän kuin psykologisen sairaskertomuksen – vaikka kirjailijan tavoite olisi juuri päinvastainen.

Teemaan tuodaan vaihtelua myös kuvauksilla luokanopettajana työskentelevän Ruutin pyrkimyksistä ymmärtää ja tukea teini-ikäisten oppilaittensa kasvukipuja. Nämäkin jaksot solahtavat muuhun kertomukseen vaivattomasti. Teos tuntuu kysyvän, takaako aikuisuus välttämättä varmempaa tai tasapainoisempaa otetta elämän ja identiteetin perusongelmiin. Itsestään voi milloin vain löytää uusia tarpeita, joiden tunnustaminen ei välttämättä johda välittömään helpotukseen. Toisaalta Ruut kenties onnistuu työssään juuri siksi, että hän osaa katsoa asioita pienen ja monella tapaa epävalmiin ihmisen näkökulmasta.

Yksi asia kirjan tyylissä jäi vaivaamaan. En esitä tätä taitavasti kirjoitetun romaanin esteettisenä kritiikkinä, mutta pysähdyin usein miettimään, onko hieman vaarallista rakentaa näin suoraa yhteyttä päähenkilön halujen ja välillä suorastaan traumaattiselta kuulostavan psyykkisen kivun välille? Tilanteet herättävät usein itkua, epätoivoa, ahdistusta ja muita ”tunteita, joita on vaikea sietää ja mahdoton kitkeä” (s. 211). Vapautumisen tai ilon kokemus, puhdas nautinto ei tule esille samanlaisella voimalla. Jatkuvasti toistuessaan tällaiset kuvaukset saattavat vahingossa patologisoida epänormatiivisen seksuaalisuuden, tehdä siitä vähän kuin psykologisen sairaskertomuksen – vaikka kirjailijan tavoite olisi juuri päinvastainen.

Onneksi nykykirjallisuudessa harva aihe on niin uusi, että yksittäinen romaani saisi taakakseen edustaa kokonaista elämäntapaa tai seksuaalisuuden muotoa. 2000-luvun kotimaisessa kirjallisuudessa masokismi ja sadomasokismi ovat saaneet huomiota jo esimerkiksi Outi Alanteen (Neiti N:n tarina), Matti Mäkelän (Rakkausromaani) ja Juhana Petterssonin (Sokerisamurai) teksteissä. Historiallisempaa S/M-kuvastoa on herkullisesti varioitu vaikkapa Anu Kaajan ja Artemis Kelosaaren metatasoilla leikittelevässä proosassa. Näin erilaisia ääniä ei ole järkeä ryhtyä vertailemaan sen tarkemmin. Lisäksi Tammimaa pyrkii kuvaamaan paljon tarkemmin ja realistisemmin yhtä osa-aluetta, johon kuuluvat erityisesti D&S-skenaariot. Isän kädestä on sekä uudenlaisen käsittelytapansa että kielensä puolesta tutustumisen arvoinen romaani, lukijan orientaatioista riippumatta.