Tyhjien sielujen saari

Kaksi teosta hankalasti määrittyvää lyhytproosaa aiemmin julkaisseen Hanna Haurun (s. 1978) esikoisromaanissa punnertuu esiin pienyhteisö, jossa kärsimys, kuolema ja seksuaalisuus käyvät hiljaisuuspainia. Se merkitsee äänetöntä liikuntaa, jossa tavoitteena ei ole voitto vaan kauniit liikeradat. Tyhjien sielujen saari on kokonaisuudeksi lankeavaa lyhytproosaa tai montaaširomaani, kuinka vain, romaaniksi teos on otsikoitu. Romaanin estetiikka jatkaa Haurun aiempien teosten linjaa ja rakentuu groteskiksi. Tyylilaji vaatii tarkkaa vivahdetajua, ja se Haurulla useimmiten on. Sairaan nuoren naisen matka kuolemaan muovautuu oudon kiinnostavaksi, välillä jopa hauskaksi balladiksi.

Romaanissa spitaaliset ja mielisairaat on eristetty yhteiskunnasta meren saareen, missä näitä ”Jumalan kiroamia syntisiä” säilytetään, kunnes he kuolevat.

Groteskista lyyrisyyteen

Aiemmin julkaistuissa tarinakokoelmissa Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004) realistisena alkanut kuvaelma taipuu monesti irvokkaaseen ja surrealismiin. Haurun saduista ja myyteistä ammentavissa tarinoissa kulkee romanttinen pohjavire. Esikoisromaani sukeltaa aiempaa selkeämmin ”myyttiseen aikaan”. Aikakautta ei voi varmasti tunnistaa, mutta nykyaika se ei missään tapauksessa ole. Romaani sijoittuu pohjoisen maisemaan päätellen puolukoista, karpaloista ja männystä käännettävästä pihkamällistä.

Kielenkäytössä Hauru panostaa väkevämerkityksisiin sanoihin. Kieli on korosteisen ruumiillista ja konkreettista ja taipuu arkaaiseen päin. Hajut, maut ja tuntemukset tömähtävät nahkaan kiinni. Erityisesti Hauru kuvaa kipua. Hiki, veri ja sperma lemahtelevat. Myös raiskaukset, insesti ja pidäkkeetön seksuaalisuus kuuluvat Haurun estetiikkaan, josta tulee mieleen virolaisen Ervin Õunapuun proosa – sillä erotuksella, että Haurun teksti on Öunapuuta tasapainoisempaa ja selkeämpää.

Groteskin tyylin Hauru hallitsee hyvin: irvokkaatkaan yksityiskohdat eivät tunnu teennäisiltä tai kiusallisilta. Väliin mahtuu myös runollisia välähdyksiä: ”Taivas on kuin mustikasta tirskahtava mehu.” Haurun romaanin maailma saattaa olla raaka, synkeä, väkivaltainenkin, mutta esiin kuoriutuu myös komiikkaa.

Kärsimys ja lunastus

Näkökulma on pääasiassa saareen tuodun sairaan naisen. Parissa katkelmassa vilahtavat myös kristillisten sairaanhoitajien joukosta sisar Signe ja Pappi, saaren ainoa terve mies.

Tautisten yhteisö kehystettynä kristinuskolla voi äkkipäätään tuntua hieman kliseiseltä, mutta Hauru puristaa käytetyistäkin kuvista uutta limaa. Meressä lymyää myös Hiisi, joten kristinuskoa vanhempikin usko pilkistää. Seksuaalisuus kummittelee saaressa, niin kuin usein uskonnollisissa yhteisöissä. Nainen kuulee öisin, kun hullut makaavat väkisin toisiaan viereisessä unituvassa. Pappi ja sisaret koettavat tukahduttaa seksuaalisuutensa, pappi tosin on kerran sortua. Selibaatin varjelu on papilla ajoin melko ärjyä: ”Aamuyöllä juoksen saunalle ja painan alastomat pakarani vielä kuuman kiukaan kiville. Pakotan itseni olemaan siinä niin kauan, etten kivultani pysty ajattelemaan muuta kuin Jumalaa.”

Kärsimys korostuu romaanissa, ja tämä liittyy ilmeisesti kristilliseen tematiikkaan. Saaressa nainen muistelee mantereelle jäänyttä poikakalastaan, samoin kuin miestä, joka hylkäsi naisen tämän sairastuttua. Poikalapsen voi ajatella liittyvän myyttisiin aihelmiin, kenties kalevalaisuuteen. Asiaa käsitellään kuitenkin tavallisesta poikkeavasti. Yleensä myyteissä äiti etsii poikaansa, mutta Haurulla poika tulee etsimään äitiään – aina kuoleman rajan takaa.

Aineksia allegoriaan?

Sairaiden saaren alkeelliset olot, mantereella kiertävä kulkutauti ja muutamat naisen menneisyyden tapahtumat, esimerkiksi synnyttäminen saunassa, virittävät romaanin tunnelman primitiiviseksi. Toisaalta kaikkia asiat eivät soinnu samaan aikakauteen. Saareen saapuvat lääkäri ja posti joka kuukausi. Lääkäri kyllä lähinnä iskee suonta tai määrää lääkkeeksi yrttejä tai viinaa. Yllättävän moni tuntuu silti osaavan lukea ja kirjoittaa – nainenkin kirjoittaa kokemuksistaan tohtorin tuomalle paperille. Lopussa mainitaan myös kunnansairaala, joka liippaa lähemmäs nykyaikaa.

Jäin miettimään, olisiko romaaniin ollut ladattavissa enemmän painoa, jos tarina olisi ajoittunut historiaan selkeämmin. Toisaalta Haurun tavoittelema koomisen ja vakavan yhdistelmä, kauhea nauru, ei välttämättä olisi sopinut tunnistettaviin historiallisiin kehyksiin, jotka olisivat ehkä vaatineet myös lisää realismia tilkkeekseen.

Hieman tarina uhkaa jäädä burleskiksi saduksi, vaikka sairaan naisen ruumiin hiljainen hajoaminen on pätevästi kuvattu, ja tästä (naisen)vartalon hajoamisesta voi toki vetää vaikka mitä tulkintoja. Romaanin tematiikkaa olisi ehkä silti kannattanut vierittää useammille urille. Yhtenä mahdollisuutena ajattelin tarinan sorvaamista allegorian suuntaan, jolloin tulkintahorisontti olisi kaareutunut huomattavasti. Kenties romaani olisi kaivannut enemmän yhtymäkohtia todellisuuteen ja nykyhetkeen, tavalla tai toisella, noustakseen varsinaiseen kiitoon. Toisaalta romaani on nyt hyvin ehyt kokonaisuus. Useampien teemojen ymppääminen tarinaan olisi väistämättä pirstonut eheyden. Kaikkinensa Tyhjien sielujen saari vaikuttaa, ja taivuttaa tunneälyn suotuisasti kiemuralle, niin kuin perhoset parittelisivat vatsassa.