Spa – kylpyjä

Spa – kylpyjä on Hannele Huovin neljäs aikuisten runokirja. Teos tunnustelee elämää ja tuntee sen koko kehollaan. Kuvallinen kieli ja luonto ovat edelleen keskiössä, ja hyvä niin: Huovin runojen voima piilee vahvoissa tunnelmissa ja kauniisti soljuvassa lauseessa.

Teoksessa ollaan tutusti kesämökillä, Pietarissa ja Välimerellä. Elämän selviytymiskeinoihin kuuluu kuntosalin lisäksi myös henkinen voimistelu: naiseuden ja kirjoittamisen problematiikka saavat oman tilansa.

Runot ovat melko erilaisia sekä sisällöltään että muodoltaan: ne tuntuvat syntyneen pitkän ajan kuluessa. Sinänsä se ei olisi ihme, koska Huovi on aktiivinen kirjoittaja monella alalla: lasten- ja nuortenkirjailijana, toimittajana, käsikirjoittajana ja kääntäjänä, muutaman mainitakseni. Nykyisin suositun järjestelmällisen teoskokonaisuuden sijaan runot muodostavat ennemminkin yksiin kansiin koottuja sarjoja.

Kropan hätäsignaali: aika kuluu!

Spa:n elämä tuntuu lihaksissa. Fyysisen rääkin kautta käsitellään myös psyykkistä puolta. Fitness-keskuksen tällätyn chiball-ohjaajan silmiin syttyy ”kiinteä pedon katse”, reisi tutisee potkupyörää potkiessa, vartalo värisee jumppapallon päällä ja ”lähettää avaruuteen hätäsignaalin”.

Tansseissa seuralaisen epämukavuus ilmenee ulkonaisesti: ”mies on täynnä teräviä kulmia, kyynärpäitä, polvia”. Vanhana kroppa taas ei enää toimi kuten ennen: ”kädensijat pakenevat kättä/ ovi ei aukene ja aukeaa,/ kahvaan kasvaa jäkälää”. Hyväkuntoisesta vartalosta on tullut uusi tie pelastukseen. Ajan kuluun sopeutuminen on yksi teoksen pääteemoista.

Kuvat kasvavat intensiivisiksi kokonaisuuksiksi.

Tärkeintä on kuitenkin tunnelma. Sitä rakentavat nokkelat kuvat: ”pakko olla, odottaa että joku poraa reiän/ talven patonkiin”. Kuvat eivät jää yksittäisiksi oivalluksiksi vaan kasvavat intensiivisiksi kokonaisuuksiksi. Tunnelmia tallentaessaan Huovi on todella osannut katsoa, vangita juuri ne yksityiskohdat, jotka tekevät kaupungista Pietarin ja naisesta äitienpäivä-äidin.

Useimmiten runojen henkilö on neutraali hän, mutta naisiin keskittyvistä arkisista runoista tulee väkisinkin mieleen Eeva Kilpi. Huovi tosin on astetta hämyisempi. Liikuttavia ja toimivia runot ovat silti.

Huovi hallitsee aforismimaiset ajatelmat, muutaman säkeistön pituiset perusrunot sekä pidemmän yhtämittaisen vyörytyksen yhtä hyvin. Myös suomalaisille tyypillinen luontokuvasto on elementissään. Kesämökkimaisemaan järven rannalle kaipaisi toisinaan vaihtelevampiakin aineksia.

Pulahduksia ja loppunousuja

Tyypillistä Spa:n runoille on eräänlainen loppunousu: viimeinen säkeistö tai säe tiivistää runon ajatuksen, syventää ja tarkentaa. Runossa ”Vapautan työhuoneeni kynät” puhuja haluaa otsikon mukaisesti vapauttaa työhuoneensa välineistön, joka vaikertaa ”paperin litistyksessä”. Viimeiset säkeet puhuvat kirjoittamisesta huomattavasti abstraktimmin: ”Kynällä on oma arvo, sen jälki/ valkeaa kirjoitusta”.

Vaikka jo runojen pintataso imaisee mukaansa, olisi viitteellisyyttä ollut varaa käyttää uskaliaamminkin. Lopetusruno ”Labyrintti” osoittaa, ettei useiden tasojen lomittainen hyödyntäminen tuota ongelmia: Minotaurus-myytin uudelleenkirjoittaminen sujuu vaivatta.

Miksi otsikossa sitten kylvetään? Vesi on keskeinen elementti runoissa kaikissa muodoissaan: vetenä, höyrynä, jäänä ja lumena. Tarkempaan tulkintaan vihjataan kirjoittamista pohtivissa runoissa: ”Kun sanat ovat kunnolla kuivuneet/ kellarissa on survin ja viestit/ pudotetaan kivikuppiin yksi kerrallaan// Suuret vaativat enemmän voimaa/ hiertämistä maljan seinää vasten/ kunnes puhe häviää jauhoksi/ puhaltamalla// koostuu sedimenttinä mereen.”

Kerroksittaisuus kuvaa runojen kirjoitusprosessia ja luonnetta ylipäätään. Ne ovat pulahduksia mieleen, johon on sedimentoitunut sanoja ja muistoja, ajan muokkaamia palasia sieltä täältä. Pulahduksiksi runot jäävät, koska aika ei pysähdy. Äidillä ei ole varaa seisahtua liian pitkäksi aikaa, koska koskaan ei voi tietää, jos sillä välin ”vanttera kiharapäinen poika/ haukkaa suun täydeltä multaa.”