Texas, sakset

Harry Salmenniemen Texas, sakset on totaalisin kokonaistaideteos, mitä kotimaisesta runoudesta muistuu mieleeni. Kirja on suuri mutta kevyt esine, kauniskin, vaikka kitschahtavan mauton keltakantisessa räikeydessään. Sen tyyliä voisi kuvailla flarfiksi, mikä tarkoittaa osapuilleen banaalin tai huonon, erityisesti internetistä löytyvän aineiston kierrättämistä runoudessa. Laajuuden ja kattavuuden puolesta mieleen tulevat Göran Sonnevin Valtameri ja Ron Sillimanin lähes tuhatsivuinen The Alphabet, joista jälkimmäisen fragmentaarinen, sosiaalista kommentaaria, katujen puhetta ja taidefilosofiaa sotkeva tyyli tulee muutenkin paikoin lähelle Salmenniemeä.

Siinä missä Sonnevin runoelmassaan omaelämäkerralliset katkelmat ja esimerkiksi luonnontieteellinen aineisto nivoutuvat liki panteistisesti yhteen erilaisten kokoavien teemojen kautta, Salmenniemi seilaa postmodernia, horisontitonta tiedon valtamerta. Suuret kertomukset ovat kuolleet ja pienetkin hahmottuvat kovin vaikeasti.

Sillimanista puolestaan on sanottu, että hänen runonsa eivät vain käsittele yhteiskuntamme atomisoitumista, vaan ne ovat yhteiskuntamme atomisoituminen. Tämä voisi olla lähtökohta Salmennieminkin luentaan, tai ainakin vaikutelma lukemisen jälkeen. Texas, sakset sisältää loputtomalta tuntuvan määrän erilaisia puhuntoja, fraaseja ja väitelauseita, jotka asettuvat kummallisiin, sumean logiikan mukaisiin suhteisiin keskenään. Erityinen teema on minuuden hajoaminen ja tarkastelu ulkopuolelta käsin: ”tämä joku minä”.

Asettelu on kauttaaltaan huolellista, mutta samalla sattumanvaraiselta tuntuvaa. Fontit ja fonttikoot vaihtuvat, ja kokonaisuutta maustavat siellä täällä myös kuvat. Käsintehtyä tunnelmaa, vaikutelmaa keskeneräisestä prosessista, luovat epätasaisella kädenjäljellä vedetyt yli- ja alleviivaukset.

Salmenniemen esikoisteos Virrata että ei itseäni minua sytyttänyt. Se on kyllä hyvin rakennettu kokonaisuus, erikoisesti aseteltu ja aaltosulkeineen omanlaisensa virtausvaikutelman synnyttävä, mutta tuntuu jotenkin hylkivän lukemista. Kaipaan vaikealtakin tekstiltä yleensä jonkinasteista samastumispintaa tai hahmotettavia sisältöjä, mutta Virrata että on liian umpiomainen, vain itsensä vuoksi rakennettu aparaatti.

Texas, sakset on tässä mielessä hyvin erilainen teos, ja ainakin itselleni huomattavasti palkitsevampi, vaikka siinä kulkee mukana myös debyytin tyylikeinoja. Tässä tapauksessa vaikutelma kuitenkin on, että käpertyneen hermeettisyyden sijaan teksti avautuu ulkomaailmaan lukemattomilla erilaisilla tavoilla – tyyli vaihtelee luettelosta ja lomakkeesta elämäkertakollaasiin. Anagrammia ja palindromia hyödynnetään, kuten jo nimestä voi päätellä, mutta myös vanhoja runomittoja, alkusoinnuttelua ja lähdeviitteitä.

Vaikuttavinta Texas, saksissa onkin juuri suvereeni erilaisten rekisterien ja tyylikeinojen hallinta. Kirja alkaa hyvin minimalistisesti ja muutaman kerran matkan varrella palaa takaisin väljään asetteluun – harkittu, hillitty ilmaisu tuntuu resonoivan taustalla silloinkin, kun sivuille lehahtaa kaoottinen parvi riiteleviä sanoja. Minimalistisessa pohjavireessä on helppo nähdä yhtymäkohtia Salmenniemen yhdessä Kristian Blombergin kanssa kääntämään Aram Saroyanin Minimalistisia runoja -valikoimaan (Ntamo, 2009). On kuin Salmenniemi olisi ottanut Saroyanin sananmuunnoksiin ja arkipäivän havaintoihin perustuvat ilmavat pikkurunot kivijalaksi ja rakentanut päälle palatsin.

Metatason ahdistus

Palatsin ongelma on tietysti se, että siellä on hyvin vaikea tuntea olonsa kotoisaksi. Niinpä Texas, sakset luotaa erilaisia yhteiskunnan epämukavuustiloja suorastaan piinallisella tarkkuudella – itsetuhoisten ajatusten, psyykelääkkeiden, viinan ja tuloerojen kasvun välinen yhteys on näillekin sivuille kirjattu. Tässä mielessä Texas, saksille on helppo löytää edeltäjiä kotimaisesta runoudesta: on kokonainen genre, jonka olemassaolon oikeastaan havaitsee vasta tämän kirjan myötä.

Suomalainen sosiaaliflarf voidaan katsoa alkaneeksi Karri Kokon Varjofinlandia-teoksesta (PoEsia, 2005), ja siihen kuuluvat myös Teemu Mannisen Lohikäärmeen poika ja Tytti Heikkisen kaksi kokoelmaa. Kaikissa näissä kirjoissa on internetistä löytynyttä, itsetuhoista, suuruudenhullua tai muuten häiriintynyttä aineistoa käytetty runouden materiaalina, ja vaikka lopputulokset pakenevatkin sosiaalisen kommentaarin ahtaita rajoja, on niissä mukana jonkinasteinen moraliteetin leima.

Koska, Jorge Luis Borgesia lainatakseni, jokainen merkittävä kirjailija luo itse omat edeltäjänsä, edellämainitut kirjat tulen jatkossa näkemään Texas, saksien valossa. Se on paitsi mitallisesti suurin, myös kaunein ja onnistunein teos, jota 2000-luvun kotimainen kokeellisen runouden ilmiö on tuottanut. Se valjastaa tälle runoudelle tyypilliset katkelmalliset ja epäkeskiset ilmaisutavat kuvaamaan erilaisia sosiaalisia tai subjektiivisia ongelmia ja umpikujia huomattavasti tarkemmin kuin esimerkiksi realistisen proosan keinoin on mahdollista.

Texas, sakset kommentoi myös itse itseään, liikkuu metatasolla: ”taiteen hajoaminen yhdistyy viestinnän kielen katoamiseen”. Hajonnut muoto vastaa hajonneita kokemuksia, teemoja, hajalla olevaa subjektia. Siteeraisin tässä pitkiä pätkiä teoksesta, ellei se tuntuisi mahdottomalta: kontekstistaan irrotettuna lauseet hohkavat tyhjyyttään, asettelua on tähän kritiikkimuotoon mahdotonta saada oikein. Paradoksaalisesti itse kokoelma, sen huumori, kauhu ja kauneus, tietenkin perustuu kontekstistaan irrotetuille lauseille:

”jos et ole koordinaatistossa, saatat olla olemassa

jos olet olemassa, olet olemassa kehossa

jos olet kehossa, sinut on tuomittu tuntemaan kipua

jos olet tuomittu tuntemaan kipua, elämäsi on yhtä helvettiä

ja todella pitkää oksentamisen kokemusta”

Yksi teoksen lukemattomista intertekstuaalisista viitteistä on tietenkin 1970-luvun klassikkoleffa Texasin moottorisahamurhaaja. Tämänkaltaiset sattumanvaraiselta tuntuvat google-osumat saavat Texas, saksien psykoottisessa tekstimassassa absurdia, makaaberia painoa. Kipu ja väkivalta, joita teksti sisällään kantaa, karnevalisoituvat tuon tuosta populaarikulttuurin kautta kiertäessään – siihen on kirjattu sisään jotain tärkeää nykykulttuurin dna:sta.

Texas, saksilla olisi kaikki mahdollisuudet olla vain yksi tympeä pahoinvointiyhteiskunnan kuvaus, ainekset kyllä ovat kirjassa sisällä. Kokonaisuus on kuitenkin paljon enemmän, jollain lailla affirmoiva ja totaalinen teos, joka jalostaa tympeät aineksensa taiteeksi.

Loppujen lopuksi pelkillä temaattisilla analyyseilla ei päästä kovin pitkälle tämän kirjan kanssa, juuri paradoksissa on sen voima. Voisin selittää pitkään siitä, miten Texas, sakset kuvaa kilpailuyhteiskunnan loppua erilaisten sotametaforien keinoin – se voi olla ihan hyvä tulkinta, teksti antaa sille tukea monin paikoin, mutta loppujen lopuksi tämä teksti pilkkaa tulkintoja, kumoaa ne seuraavassa lauseessa, on aina askeleen edellä, jossain toisaalla. Harry Salmenniemi on kirjoittanut loistavan kirjan.