Ei saa katsoa aurinkoon

Heidi Jaatisen esikoisromaani Ei saa katsoa aurinkoon sijoittuu 1970-luvun savolaiselle maaseudulle. Teoksen maailma avautuu noin kahdeksanvuotiaan päähenkilön, Lennun, perspektiivistä. Yhdistelmä on oiva. Toiminnallisen päähenkilön arkisen seikkailulliset edesottamukset on kuvattu uskottavasti. Lapsen maailman tiedollinen rajallisuus kompensoituu uskaliaisuudella ja vaistonvaraisuudella, ja tunteet ovat herkässä.

Kuten ennen oli tapana, Lennunkin maalaistalokodissa samaa taloa asuu usea sukupolvi. Lennu isosiskoineen, lehmiä hoitava Miina-lomittaja, kehitysvammainen täti Kultakatriina ja myös Lennun lähipiirin tärkein aikuinen, mummo. Ilman mummoa Lennu olisikin kovin oman onnensa nojassa. Pienehkössä kirkonkylässä Lennun vanhemmilla on yritys, kukkakauppa ja hautauspalvelu. Lennun isä ja äiti tulevat kertomukseen vain kohtauksittain. Mummo taas on läsnä Lennun elämässä enemmän, niin käytännön kuvioissa kuin Lennun ajatuksissakin hänen ollessaan yksin.

Ensimmäisen kolmanneksen Ei saa katsoa aurinkoon on valoisa, raikas ja riemastuttava. Teoksen dialogin omaleimainen savolaismurre tuntuu olevan omiaan romaanin epäkonservatiiviseen, naturalistisen vahvaan kokonaisuuteen. Ilon vastavoimaksi asettuvat realiteetit: mummon vanhenemisen oireet ja Lennussa orastava tietämys aikuisuudesta. Ikään kuin lapsuus olisi isovanhempien tavoin asia, joka meiltä kaikilta otetaan pois.

Kuolemaa romaanissa tarkastellaan läheltä, Lennun tunteiden kautta. Samoin Timo K. Mukan Koiran kuolema -novellissa (1967, Gummerus) kuvattiin Tuomas-pojan ja Turre-koiran ystävyyttä, kuinka vaiheittain lapsikin prosessoi luopumista ja hyväksymistä. Jaatinen käsittelee kuolemaa myös etäisyyden päästä. Äkillistä kuolemaa kyläyhteisössä, ja toisaalta sen luonnollisuutta Lennun vanhempien yrityksen käytännön kautta, vivahteikkaalla ja makaaberilla huumorilla.

Pahaan aiheeseen

Seppä Uuno Isokimpaleen pajalla käydessään Lennu on ystävystynyt sepän uuden rengin, Lukusen, kanssa. He käyvät kalalla ja ravustamassa. Lukunen opettaa Lennulle myös aikuisten leikin, joka sisältää seksuaalista hyväksikäyttöä ynnä muuta kidutusta. Täten teoksen draamallinen konteksti saa uutta materiaalia pahan elementeiksi. Asian pysyessä salassa Lennu aloittaa samoihin aikoihin koulunkäyntinsä.

Alkaessani lukea romaania en tiennyt, mistä se kertoo. Olin jokseenkin pettynyt aiheeseen sen paljastuessa. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on toki hirveää ja nousee ajoittain keskusteluiden kautta ajankohtaiseksi yksittäisten tapausten laajuuden, rikoksenuusijoiden, rangaistusten tai rankaisematta jättämisten vuoksi. Sen avulla on kuitenkin mielestäni vaikea tuoda tekstiin syvyyttä, minkä esimerkiksi jo Maria Peuran paljon kiitelty On rakkautes ääretön (Tammi, 2001) osoitti. Peuran teoksessa asiaa ja sen seurauksia yksilölle tarkastellaan kuitenkin pidemmällä aikavälillä.

Jaatisen teoksen ajallinen viitekehys ei sitä mahdollista, mutta kaunokirjallisesti vahvan otteensa vuoksi Jaatinenkin selviää hyväksikäyttökohtauksien kuvaamisesta tyylillä. On kuitenkin tarpeen, että teokseen on sidottu myös kuoleman tematiikkaa, varsinkin kun hyväksikäyttäjän mielen pimeyteen ei, kuten yleensäkään, syvennytä.

Lennu muuttuu hyväksikäytön aiheuttaman ristiriidan myötä. Hänen hahmonsa kasvaa uskottavasti ja saa uusia sävyjä, uhmaa ja vihaa. Lopun näynomaisessa kohtauksessa suolla vertauskuvallisuus toteutuu konkreettisesti.

Maalaismiljööstä Jaatinen välittää pienen pojan jokapäiväisen temppuradan lisäksi realistista ajankuvaa ja runsaasti hauskoja sisäkkäistarinoita liittyen kertomuksen henkilöihin tai eläimiin. Ei saa katsoa aurinkoon on lähes parhaimmillaan näissä arjen mehevissä kuvauksissa, jotka on dramatisoitu löyhemmin teoksen teemaan. Harva esikoiskirjailija on yhtä voimakas ja taitava kertoja kuin Jaatinen. Havaintoja ajan kulumisesta luonnonilmiöinä on siroteltu mukaan jonkin verran. Teos muistuttaa inspiroivuudesta, joka uinuu kotimaamme maalaiskylien hiljaisessa pysyvyydessä.

Kiuruvetinen Jaatinen on aikaisemmin harrastanut luovaa kirjoittamista ja hionut kokonaisuuksiksi näytelmätekstejä. Tämä näkyy myönteisesti esimerkiksi esikoisromaanin leikkauksissa. Kun luvut ovat napakoita ja kuvaus onnistuneen rikasta ja monisävyistä, teoksesta tulee helppolukuinen ja houkutteleva. Aiheen vastenmielisyyden vuoksi kirjaan ei siis kannata jättää tarttumatta. Teos on koskettava, värikäs ja vahva.