Luurangot portinvartijan kaapissa

Musiikkikirjastotoiminnan grand old man Heikki Poroila on kirjoittanut suorasukaisen kiistakirjoituksen, joka ravistelee hellimäämme kuvaa avoimesta ja vapaamielisestä yleisestä kirjastosta. Ensi silmäyksellä Luurangot portinvartijan kaapissa saa ylistetyn kirjastolaitoksemme näyttämään tabujen hiljentämältä sensuurihautomolta. Tarkemmin katsoen kirjan polttopisteessä on koko kirjastoinstituution toimintatavan kriisiytyminen informaatioyhteiskunnan kiivaassa kehityksessä.

Kirjastoalan järjestöt ovat kampanjoineet parantaakseen kirjastonhoitajien vanhanaikaista imagoa ja kehnoa palkkausta. Kirjastotyö esitetään dynaamisena, modernin informaatio- ja kommunikaatioteknologian hallitsemista sekä korkeaa koulutusta ja sivistystä vaativana tietotyönä. Kuva ei ole väärä, mutta kirjan tekijä väittää, että sen kääntöpuolelta löytyy edelleen nutturapää, joka asiasta mitään puhumatta harjoittaa yleisissä kirjastoissa ahdasta moralismia.

Naiset hiljaisina sensoreina

Pamfletti sai oikeastaan alkunsa Tanja Karpelasta, joka ministeriaikanaan käynnisti lastensuojelun nimissä internetin suodatinjärjestelmiä koskevan arviointityön. Tarkoituksena oli estää kirjastojen ja koulujen nettipäätteiltä pääsy sopimattomille sivuille. Kun kirjastoväki ei uskaltanut asettua vastustamaan selvää sensuurihanketta, Poroilan mitta tuli täyteen ja hän jätti Suomen kirjastoseuran jäsenmaksun maksamatta.

Naisvaltaisella kirjastoalalla johtavassa asemassa olevat naiset eivät osallistu keskustelupalstoilla (Kirjastolehti ja kirjastot.fi-sivusto) käytävään julkiseen debattiin. Sikäli kuin keskustelua on, se hiipuu hiljaa, jälkiä jättämättä. Vaikeneminen on eräänlaista itsesensuurin harjoittamista, ja se antaa myös kirjastojen työntekijöille oikeutuksen vältellä analyyttistä keskustelua. Tuskastuneena Poroila ounastelee sanatonta sopimusta, jolla kriittiset puheenvuorot kuitataan hiljaisuudella.

Tämä saattaa kuulostaa salaliittoteorialta, mutta väite saa tukea kirjaan kerätyistä nettikeskustelunäytteistä. Verkkosivuilla on käsitelty internetin kirjastokäytön periaatteita, kulttuurilehti Kaltion sensuuritapausta, Animalian näyttelyn poistamista Kallion kirjastosta ja Rovaniemen kirjaston johtajan joutumista kaupungin virkamiesjohdon painostuksen kohteeksi. Kirjastoasiantuntijana ja nykyisin myös Tampereen kaupunginkirjaston johtajajana toimivan Tuula Haaviston raportti Internetin yöpuoli, joka painottaa mediakasvatuksen merkitystä mutta ei myöskään torju suodatinten käyttöä, saa perusteellisen käsittelyn. Miehet saavat käydä keskustelua keskenään, naisia esiintyy harvakseltaan ja vielä usein nimimerkkien taakse piiloutuneina. Tätäkin voi ihmetellä, onhan kysymys sentään aivan arkisesta ammatillisesta keskustelusta.

Kuvallinen pornografia – lehdet, sarjakuvat ja videot – osoittautuu kirjastojen ykköstabuksi. Koko alueesta ei vieläkään keskustella ja se on asiaa lainkaan perustelematta suljettu aineistohankintojen ulkopuolelle. Pornon siirryttyä nettiin huokaistiin ensin helpotuksesta mutta sitten kauhistuttiin, kun internetin suosituin aineisto alkoi välkkyä kirjastojen näytöillä. Poroila ei kuitenkaan haikaile lisää pornoa kirjastoihin vaan käyttää ennakkoluuloista kumpuavaa toimintamallia esimerkkinä huonosta käytännöstä.

Rajalliset resurssit pakottavat kirjastot tekemään valintaa, mutta motiivit ja menettelytavat voivat tehdä seulomisesta sensuuria. On kohtuullista edellyttää, että aineistovalinnan tosiasiallisista periaatteista keskustellaan, sovitaan ja lopulta myös kerrotaan avoimesti.

Näkymätön arvokoodisto

Ajankohtaisen portinvartioinnin lisäksi kirjassa luodaan silmäys myös historiaan. Arvosteleva kirjaluettelo ja luokitusjärjestelmän vinoudet, Kirjastolehden vuoden 1972 pornonumero sekä sensuurin tutkimus vahvistavat kuvaa milloin kannanottojen välttelystä milloin sensuurin houkutuksista. Valvontakomission (1944-47) toimet sivuutettiin kirjastoissa kiusaantuneen hiljaisuuden vallitessa. Poroila tunnustaa itsekin vielä 1970-luvulla edustaneensa kirjavalinnoissa ”poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen perustuvaa varovaisuutta”. Sen sijaan hän erehtyy arvellessaan, ettei yksikään kirjastonhoitaja nostanut ääntään Hannu Salaman puolesta, kun Juhannustanssit (1964) sensurointiin. Raoul Palmgren esitti kuitenkin yksinäisenä äänenä vuoden 1965 Kirjastolehdessä, että kirjastoliike olisi taistelussa ”kirjailijan rinnalla, kirjallisuuden vapauden, kirjan puolesta”.

Asennoitumisen juuret löytyvät valtion kirjastotoimiston johtaja Helle Kannilan (1896-1972) tasapainoilusta laatukirjallisuuden suosimisen ja avarakatseisuuden välillä. Viihdekirjallisuutta suljettiin roskaksi leimattuna kirjastojen ulkopuolelle ja leimasinta käytettiin ahkerasti kaikkeen arveluttavaksi koettuun. Perinne jatkuu, ja kirjastojen käytännöissä luokitellaan edelleenkin asiat muitta mutkitta hämärän hyvän maun perusteella sopiviksi tai sopimattomiksi.

Sukupuoleen kiinnittyvä näkymättömän arvokoodisto näyttää ohjaavan kirjastoväkeä arkuuteen ja ongelmien välttelyyn. Naispoliittinen korrektius on saanut kirjaston miehetkin herkästi varomaan miessovinistin leimaa. Sukupuoli näkyy myös kirjastojen aineistovalinnoissa. Naisten hallitsemien päiväkotien ja koulujen vaikutuksesta poikien tilanteeseen on käyty vähän samantapaista keskustelua. Joka tapauksessa kirjastossa työskentelevä nainen, joka asettaa kaiken lasten suojelun nimissä esitetyn – asiaa sen kummemmin pohtimatta – sanavapauden edelle, ei tässä kirjassa saa ymmärtämystä osakseen ja jää lopulta Poroilalle täydelliseksi mysteeriksi.

Sikäli kuin erilaisia näkemyksiä on esitetty, niitten välille ei ole syntynyt dialogia vaan lähinnä on harrastettu ohipuhumista. Vastakkaiset kannat eivät löydä toisiaan yhteisessä keskustelussa vaan julistavat yksinäisinä omia totuuksiaan. Lopulta puheenvuorot tyrehtyvät eikä johtopäätöksiä tehdä.

Portinvartijan säännöt

Kirjan tekijän johtopäätös on tyly: suomalainen kirjastoväki on ammattikuntana halutonta ja kyvytöntä sanomaan mitään sitovaa alan moraalisista kysymyksistä, vaikka eettiset ongelmat ovat kirjastopalvelujen polttopisteessä. Poroila lähteekin hakemaan mallia valtameren takaa: The American Library Association (ALA) on julkaissut sekä kirjastojen perusoikeusjulistuksen (Library Bill of Rights) että kirjastoalan eettisen koodiston. Niissä ilmaisuvapautta puolustetaan ehdottomana periaatteena ja torjutaan kaikenlainen sensuuri, vaikka olosuhteet ovat monessa osavaltiossa paljon Suomea hankalammat.

Hannele Koivunen ja Leena Marsio valittelivat viime vuonna raportissaan Reilu kulttuuri? samansuuntaisesti, että suomalaisissa kirjastoissa on ollut hyvin vähän ammattieettistä pohdintaa. Raportissa on myös tiivis katsaus kirjastojen eettisistä koodistoista ja sensuurin kysymyksistä, ja myös siinä tarjotaan aineksia 2000-luvun kirjastotyön eettisiksi koodeiksi.

Luurangot portinvartijan kaapissa esittää Heikki Poroilan omat teesit: ”Portinvartijan 10 kultaista sääntöä eli ehdotus kirjastoalan eettisiksi periaatteiksi”. Niiden avulla vastustetaan syrjintää, jätetään merkityksellisyyden arviointi kirjaston käyttäjille, kannatetaan arvoneutraalisuutta, torjutaan kaikenlainen sensuuri sekä todetaan, ettei vastenmielisyyttä saa käyttää karsintakriteerinä ja ettei kirjastotiloissa tarjottava internetpalvelu kuulu aineistovalinnan piiriin. Ydinviesti tiivistyy muotoon: ”Mielipiteen ilmaisemisen vapauden ja informaation vapaan liikkumisen periaatteita ei voi soveltaa osittain. Niitä joko puolustetaan loppuun asti tai ei puolusteta ollenkaan.” Hyvinkin perusteltuna näin ehdoton kanta saa monet niin lukkoon, etteivät he enää pysty pohtimaan, mitä tämä voisi erilaisissa käytännön tilanteissa tarkoittaa.

Kohti kirjastoetiikkaa

Vaikka pamfletti saa olla yksipuolinen ja rajoittunut, on hyvä muistaa, ettei kirjastoetiikka rajoitu pelkästään sensuurikysymyksiin. Jätetäänkö perinteisellä tavalla kirjastoa käyttävät syrjään suosimalla uusinta informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa? Tukeeko kirjasto omalla toiminnallaan vain suurten kustantajien hypetystä ja hittituotteitten levitystä? Onko kirjastojen tehtävänä todella edistää kännyköitten, verkkopankkien ja digiboksien käyttöä?

Tekijänoikeuskysymykset, joita Poroila käsittelee ansiokkaasti muissa yhteyksissä, kirjaston mahdollisuudet digitaalisen kuilun kaventamiseksi ja julkisuudessa marginaaliin jäävän aineiston saaminen esiin ovat esimerkkejä moraalisista kysymyksistä, jotka jäävät tämän teoksen ulkopuolelle.

Kirjastot ovat myös riippuvaisia hakukoneista, tietokantaratkaisuista ja monista ohjelmistoista, joiden toiminta ei suinkaan ole ongelmatonta edes sensuurikysymyksen näkökulmasta. Voivatko kirjastot parantaa tietosuojaa tai infoähkyä? Miten suhtautua avoimeen verkkojulkaisemiseen ja copyleftiin? Kirjastojen maksuttomuuden on myös arveltu kyseenalaistuvan suurten kirjastokimppojen logistiikkajärjestelmissä käytännössä pakolliseksi tulleen varausmaksun myötä. Ajavatko uuden julkishallinnon opit tuottavuusvaatimuksineen ja tilaaja-tuottajamalleineen kirjastot myös moraalisesti kestämättömään tilanteeseen? Kysymyksiä ja ratkaisemattomia ongelmia siis riittää.

Heikki Poroila ei myöskään hae näkemyksilleen lainkaan tukea tuoreista etiikkaa koskevista keskusteluista. Vaikka moraaliteorioista ei voi johtaa oikeaa ja väärää koskevia käytännön ohjeita, olisi hyvä pysyä selvillä siitä, milloin on kyse hyveistä, oikeuksista, velvollisuuksista tai seurauksista. Keskusteluun kaivattaisiin käsitteellistä selkeyttä ja erilaisten lähestymistapojen vertailua.

Jatkuuko keskustelu?

Luurangot portinvartijan kaapissa on erilaisia tekstejä löyhästi yhdistelevä kollaasi, jota voi syyttää myös viimeistelemättömyydestä. Pienellä lisätyöstämisellä irrallisista katkelmista olisi voinut syntyä vakuuttavampi kokonaisuus. Jos Poroilan tarkoituksena on vain kolistella luurankoja ulos kirjastonhoitajien kaapeista, ärsytyskynnys varmaan ylittyy. Jos taas pyrkimyksenä on herättää kirjastoväki ja yleisö keskustelemaan eettistä periaatteista, näkökulma on turhan kapea. Tästä todistaa osaltaan Helsingin Sanomien (20.11.2007) aiheesta julkaisema juttu ja sen poikima kiistely, joka on rajoittunut miltei yksinomaan siihen, pitäisikö pornoa olla kirjastojen kokoelmissa tai sorretaanko kirjastoissa miehiä. Nämä aiheet ovat vielä kaukana kirjastoetiikan ydinkysymyksistä, jotka voisivat johtaa myös kirjastopoliittisiin päätelmiin kirjastojen perustavoitteista informaatioyhteiskunnassa.

Heikki Poroila epäilee, että kirjastoväki hautaa tämänkin puheenvuoron hissukseen. Kirjassa käytetty härkää-sarvista -tyyli ei taida myöskään edistää asiaa. Onkin mielenkiintoista nähdä, otetaanko haaste kuitenkin vastaan. Suomen kirjastoseura päätti näet viime kesäkuun vuosikokouksessaan – esityslistan ulkopuolelta tulleella ehdotuksella – että se ryhtyy vihdoin laatimaan kirjastoalan eettistä ohjeistoa.

Ennen kuin kirjastoväki saa aikaan eettiset periaatteensa, sen on opeteltava keskustelemaan keskenään ja myös kirjaston käyttäjien kanssa. Ammattietiikan kehittäminen onnistuu vasta diskurssietiikan kurssin jälkeen.