Nyt kieli keskelle suuta, sillä aihe on hankala, palonarkakin. Koetan nimittäin kirjoittaa jotakin kustannusalasta, vähään ikään kuin post festum. Tein alalla kymmenisen vuotta töitä, kunnes minusta alkoi tuntua, että päiväkin vielä, niin lakkaan olemasta. Se oli sen verran epäterve tunne, että oli pakko vaihtaa hommia. Vieläkin minun on vaikea hahmottaa, mikä teki kirjojen kustannustoiminnasta niin mielettömän raskasta ja vaikeaa, mutta yritän.

Kirjan valmistuminen käsikirjoituksesta kirjaksi on hidas ja monivaiheinen hässäkkä, jossa tarvitaan luovan ihmisen, kirjailijan, lisäksi muutamia tukijoita, niin sanotusti vakaat valmistusolosuhteet. Prosessi voi olla miellyttävä tai painajaismainen, mutta kustantamoiden on seistävä kirjojensa ja kirjailijansa vierellä ja takana järkähtämättä. Sellaiset olosuhteet alkavat olla nykyään historiaa.

On ollut sydäntä särkevää seurata tämän kesän kustantamouutisia. Viime kesänä olin vielä kustantamossa töissä ja vastaavassa tilanteessa. Kesäkuisena päivänä osa työntekijöistä kutsuttiin kuulemaan tuomio, muut elivät kuulopuheiden varassa, koettivat saada selkoa tilanteesta. Päivä oli kaoottinen, mutta pahin oli oikeastaan vasta edessä, kun syksyllä lomien jälkeen piti palata töihin. Jäljelle jääneet jäivät tyhjenneeseen taloon pakkaamaan pois potkittujen tavaroita, myöntymään kiristyvään työtahtiin ja vakuuttamaan kirjailijoille, että kyllä homma toimii edelleen.

Ja toimihan se, sillä en ole missään nähnyt niin työlleen omistautunutta porukkaa kuin kustantamoissa. Enkä ikinä niin vähään tyytyväisiä ja pomoiltaan harvinaisen niukkaa arvonantoa nauttivia. Juopa johdon ja työntekijöiden välillä ehti kasvaa syväksi.

Menestymättömäksi leimatut

Koko kustantaminen on jo sinällään aika kummallista puuhaa. Olosuhteet ovat usein stressaavat, sillä taloudellinen menestyminen ja taiteellinen täysosuma eivät kulje läheskään aina käsi kädessä. Kirja saatetaan jo ennen ilmestymistään määritellä teokseksi, joka ”on varmasti hieno, mutta ei taatusti myy”. Sellaisen kirjan eteen ei myöskään tehdä helposti markkinointiponnistuksia, koska niistä ei katsota olevan hyötyä.

Tähän myöntyminen oli raskaimpia yksittäisiä asioita kustannustoimittajan työssäni. Asiasta ei kustantamossa keskusteltu kovin avoimesti, se oli ikään kuin tilastollinen totuus, joka piti vain sietää.

Keskustelu kirjoista ja kirjallisuudesta hujahti muutenkin kustantamossa viimeisten vuosien aikana minimiin. Ehkä puhe ylipäätään. Pikemminkin hakattiin tiliöintiohjelmia, suunniteltiin strategioita, kuunneltiin visioita, mietittiin onko se ja se kirjasarja hyvä brändi, sisustettiin, lanseerattiin ja verkotuttiin. Kirjat alkoivat väistyä.

Kesäisten mediassa nähtyjen lausuntojen jälkeen eräs haastattelemani leipomonjohtaja tokaisi: ”On tuo kirja-alan johto aika erikoista. Ajattele, kun menisin sanomaan että joo, leipä on hyvää, mutta itse en syö, kartan hiilihydraatteja.” Kustantamoissa hiilarikammo kohdistuu kirjaan, joka alkaa olla kaikkea muuta kuin lukuelämys.

Kirja pitäisi tuotteistaa, muhentaa, piristää, pakata houkuttelevasti, mieluiten silti ilman taloudellisia panostuksia. Silloin kustannustoimittajasta on hyötyä. Kiivasrytmisessä kvartaalitaloudessa kun toimittaja saattaa olla ainoa henkilö, joka on lukenut koko kirjan ennen sen ilmestymistä. Lukeminen voi nimittäin haitata mielikuvia, ja niitähän tässä myydään.

No niin, kieli lerpattaa jo ulkona suusta, ei se pysy keskellä. Kustantamossa työskennellessä piti aina varoa, ettei kritisoi kirjallisuutta ja kustantamoita näkyvästi. Kyynisestä asenteesta muovautui siten lähes toinen iho. Silti haluan painottaa, että kustantamoiden ilmasto-ongelmilla ja surkeasti muotoilluilla lausunnoilla ei ole mitään tekemistä suomaisen kirjallisuuden kanssa. Kustantamoistaan huolimatta Suomessa kirjoitetaan yhä hienoja kirjoja.

Irina Björkman

Irina Björkman on toimittaja, joka on työskennellyt kustannustoimittajana WSOY:ssä ja Tammessa.