Isipappablues

Isä on uusi äiti, sanoi joku Facebook-kommenttiketjussa, kun puheeksi tuli nykyisten isien tarve purkaa tuntojaan blogeissa ja kolumneissa – ja samalla myös nykyisän kokemuksen koskemattomuus ja jopa pyhyys. Mikä tahansa vähän vaikeampi vaipanvaihto tuntuu nousevan merkitykselliseksi kohtaamiseksi, josta kuuluu avautua julkisuudessa.

Kyse on tietenkin vain niin sanotusta kuplasta. Ensinnäkään suurten kaupunkien ulkopuolella tuoreet isät tuskin pitävät blogeja isyydestään tai osallistuvat kestovaippakeskusteluihin. Toiseksi media nostaa melkein kenen tahansa isyyttään pohtivan miehen julkisuuteen hetkeksi. Näin kävi Hippo Taatilalle, joka julkaisi esikoisromaaninsa Isipappablues lokakuussa.

Aiemmin Taatila on toiminut kääntäjänä ja tehnyt yhden koripalloaiheisen tietoteoksen. Taatila pitää myös Sörkan Kierkegaard -blogia, jossa hän on välillä kommentoinut isyyteen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita terävästi. Suurelta osin Sörkan Kierkegaardin näkymät ovat laajempia ja filosofisempia kuin näkökulmiltaan ahtaassa romaanissa.

Isipappablues on muutenkin tyyliltään ja sävyiltään erilainen kuin Taatilan blogi, mutta vaikuttaa taustoja tietämättäkin silti henkilökohtaiselta kertomukselta: nuoruutensa loppua elävä mies, joka tekee mainostoimistolle töitä osittain freelance-pohjalta ja yrittää valmistua yliopistosta, maanitellaan isäksi pitkän seurustelun jälkeen. Päähenkilön nimeä ei kerrota, mikä vahvistaa mielikuvaa, että Taatila kirjoittaa itsestään. Haastatteluissa Taatila onkin sanonut, että kirjan taustalla ovat hänen omat päiväkirjamerkintänsä.

Ratkaisu on järkevä taloudellisesti, vaan ei inhimillisesti.

Kun pariskunnan vauva on pieni, sille puhkeaa epämääräinen allergia, joka pakottaa vaimon raskaalle dieetille. Vaimo ahdistuu ja väsyy masennuksen rajoille. Sama käy myöhemmin miehelle, joka jää kotiin vaimon päästessä tanssijan urallaan eteenpäin. Mies päättää saada gradunsa valmiiksi samalla kun hoitaa lasta. Kun vaimo iltaisin tulee kotiin, mies raahautuu uupuneena yliopistolle ja yrittää saada aikaiseksi järjellistä tekstiä. Ratkaisu on järkevä taloudellisesti, vaan ei inhimillisesti.

Tarina on varmasti tuttu monelle silpputyöelämää elävälle kaupunkilaisvanhemmalle, mutta samalla se on varmasti vieras pohjanmaalaiselle maanviljelijäisälle. Kirjan ympäristökin on rouhea Kallio terasseineen ja kebabpaikkoineen.

Taatila on liiankin lahjakas kirjoittaja. Teksti on nopealukuista, mutta ylisanat täyttävät tekstiä.

Taatila on lahjakas kirjoittaja – vähän liiankin lahjakas. Teksti on helppo- ja nopealukuista, mutta Taatila ei malta olla käyttämättä ylisanoja, adjektiivit ja metaforat täyttävät tekstiä: ”Lastenrattaiden renkaanjäljet luikertelevat käärmeinä styroksilta näyttävän lumisilpun läpi.”

Taatilalla on myös taipumus kuvailla tarkasti henkilöidensä arkipäiväisiä tekemisiä, mikä muistuttaa huonon narratiivisen journalismin tehokeinoja tai surkeaa jännäriä: ”Klikkaan latauslinkkiä ja Adobe Acrobat alkaa raksuttaa lataamiani pdf-tiedostoja auki oikolukua varten.” Paikoitellen tekstissä syntyy välittömyyden ja kodikkuuden vaikutelma, mutta yhtä usein syntyy myös banaali mielikuva. Henkilöistä puuttuu syvyyttä, lukijan samastuminen on tehty liian helpoksi.

Kovin romaanimainen Isipappablues ei muutenkaan ole, siinä on henkilökohtaisuutta samaan aikaan liikaa ja liian vähän. Päiväkirja- tai blogimaisuus aiheuttaa sen, että yleisyyttä ei ole riittävästi, ja samalla tuntuu että päähenkilön kokemukset isänä – tai ainakin niiden kuvailu – ovat ulkoa opeteltuja, dramaturgia ja tematiikka ovat tuttuja jo aiemmista vanhemmuuskertomuksista. Esimerkiksi kuvaus ajantajun menemisestä löytyy vaikkapa Eeva Jokisen klassikkoteoksesta Väsynyt äiti.

Mitään erityistä isyyden kuvausta Isipappablues ei ole, vaikka Taatila kuvaileekin osuvasti esimerkiksi sitä, miten kuka tahansa aikaansa lapsen kanssa viettävä isä nähdään edelleen esikuvallisena poikkeuksena. Kerran päähenkilö melkein närkästyy, kun häntä pyydetään perhekerhossa puhumaan koti-isänä olemisesta jonkin järjestön tilaisuuteen.

Tällainen ristiriitaisuus ryydittäkin Isipappabluesia lähes koko matkalta: samalla kun minäkertoja ilmoittaa, ettei isyysreflektointi kiinnosta, koko kirja on kuitenkin sitä itseään. Samalla kun se toivoo, että asiat muuttuisivat itsestäänselvyyksiksi, se nostaa esille yksilön pärjäämistarinan.

Isipappabluesissa ei ole myöskään pamflettimaista ärhäkkyyttä. Se ei sano mitään siitä, miten asioiden pitäisi olla. Näkökulma on suurelta osin ahdas, ydinperheen tasolla. Tiedän itsekin isäblogia pitäneenä, että näkökulma vanhemmuudesta kirjoittaessa jää helposti ahtaaksi. On vaikea kohottaa katsettaan vaipanvaihdosta ja mikrossa lämmitetystä teestä. Kuvaus rikkonaisen työelämän, epämääräisten projektien ja freelance-töiden varassa elävästä pariskunnasta voisi olla vielä fokusoituneempi, vaikka näinkin on selvää, että nimenomaan taloudellinen epävarmuus saa vanhemmuuden jakautumaan epätasaisesti, ensiksi äidille, sitten isälle.

Ohitse lapsiteeman Isipappablues on tarkka ajankuva 2010-luvusta. Taatilan päähenkilö on samaan aikaan kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista – hän lukee esimerkiksi Antti Nylénin, Timo Hännikäisen ja Anna Kontulan pamfletteja sekä Nassim Talebin taloustieteellisiä kirjoja. Puolivälissä hän saa lähes maanisen kohtauksen ja selittää vaimolleen, mikä kaikki maailmassa ja nyky-yhteiskunnassa on pielessä.

Kohtaus alkaa kiukusta, joka syntyy, kun perhe joutuu turvautumaan yksityiseen lääkärikeskukseen. ”Mieti todella tarkkaan, haluatko tukea tätä kehitystä”, päähenkilö huutaa vaimolleen ja jatkaa: ”Samaan aikaan julkisessa keskustelussa saa jalansijaa tämä porukka, joka lobbaa ’vapauden’ käsitettä halutessaan rajoittaa kaikkien muiden paitsi oman viiteryhmänsä etuja.” Päähenkilö analysoi loppupuolella terävästi myös pelkoon perustuvan lääke- ja hyvinvointibisneksen toimintaa.

Isipappablues ei lopulta kyseenalaista tarinansa takana olevia yhteiskunnallisia oletuksia tai rakenteita.

Samalla päähenkilö on kuitenkin manaamansa spektaakkelin yhteiskunnan pauloissa, jopa edistää sitä työskentelemällä mainostoimistossa. Hän myös regressoituu halutessaan: hän turvautuu lohturuokaan (väsymyksessä falafel salaatilla vaihtuu kebabiksi ranskalaisilla, minkä jälkeen syödään pussillinen irtokarkkia), televisiossa pyörii Judd Apatowin loputonta infantiiliutta elävistä miehistä kertovien komedioiden putki. Taatila on itsekin purkanut 80- ja 90-luvuilla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneen populaarikulttuurikokemuksia Dome-verkkolehden kolumneissaan.

Ehkä tässä onkin Isipappabluesin suurin ongelma: Se ei lopulta kyseenalaista tarinansa takana olevia yhteiskunnallisia oletuksia tai rakenteita. Koska asiat ovat näin, niistä voidaan kertoa tarinoita, joissa vauvan kanssa yksin pärjäävät ihmiset voivat nousta sankareiksi tai ainakin saada ihailua osakseen. Samanlainen rakennehan on myös koulukiusaamiskertomuksissa. Niin kauan kuin on koulukiusaamista, on myös oman elämänsä arpisia sankareita, jotka ansaitsevat toisten ihailun kerrottuaan blogeissa tai Facebookissa siitä, miten ovat selvinneet.

Eikä kiusaamiselle itselleen tapahdu mitään.