Bigini

Runoilija Jani Niemisen (s. 1973) aiemmista kokoelmista Kylässä (Like 2009), Kodittomille koirille (Like 2011) ja Meren poika, joen poika (Like 2014) hahmottuu eräänlainen löyhästi omaelämäkerrallinen kulkuritrilogia. Rannikon Autokaupungissa käydään syntymässä ja elämässä varhaislapsuus. Sitten ovat edessä pitkittynyt puberteetti ja sydämen oppivuodet eteläpohjalaisessa Kylässä. Espoon betonilähiöissä koetaan rakkauden jälkitiloja, arkea ja pätkätyöläisyyttä. Lopulta edessä on kotiinpaluu, muuttotappioisen melankoliseen Kylään.

Hymypoikapatsaita Biginillä ei totisesti ansaita.

Omissa kokoelmissaan ”Kylän Ikaroksena”, ”Runoilija Niemisenä” tai kotoisemmin ”Janina” esiintyvä poeetta on parantumaton romantikko. Hänen trilogiansa on mielenkiintoinen suomalaiskansallisen maskuliinisuuden uudelleenmäärittelynä. Varsinkin tänä aikana, jolloin leijona-koruinen, tympeissä testosteroniövereissä örveltävä äijäkulttuuri nostaa jälleen päätään. Niemisen siivekkääseen ja veriseen nuoruuteen kuuluu seksuaalinen etsintä ja kokemuksen nälkä. Toisaalta hän jos joku on herkkis ja pienten puolelle asettuja. Oma kansa löytyy vaikkapa pohjalaisen Kulma-Baarin originellien, hengenmenninkäisten ja elämässään erehtyjien joukosta.

Uutuuskokoelma Bigini on toista maata. Runoilijan alter egoksi vaihtuu ”rikollista lyriikkaa” suoltava katurunoilija Eminemi-Nieminen.  Hänen viskomillaan Molotovin cocktaileilla tuntuu olevan kaksi osoitetta: Suomen nykyinen hallituspolitiikka ja Niemisen oma, seesteisempi varhaistuotantonsa: Hannu Salamaa mukaillakseni ”villanpehmee, taskunlämmin” arkinen humanismi.

Hymypoikapatsaita Biginillä ei totisesti ansaita. Sen ansiot ovat toisaalla: ilmestyskirjamaisen kompromissittomassa näkemyksessä Suomen alueellisesta ja henkisestä kahtiajaosta, pakolaiskriisistä ja oikeistopopulismin noususta.

Vaikkapa tähän tapaan: ”Mykkinä/ murheen murtamina/ leipäjonossa/ ei tartu hurmos/ ei tsemppihenki/ tuottavuusloikka/ jyrkänteen reunalla/ pilleristi/ ristii kätensä/ nisti/ menettää hampaansa/ hymynsä/ ihmettelee// Missä olit Jeesus?/ Miksi et sitonut haavojani?” (s. 19)

Yhteiskuntakritiikki sulautuu uskonnolliseen epäilyyn ja skepsikseen, josta puolestaan mennään maailmanpolitiikan kriisipesäkkeisiin. Niinpä seuraavalla sivulla paljastuu syy Jeesuksen poissaoloon: hän on CIA:n pidätyskeskuksessa, vesikidutuksen kohteena. Onhan terrorisminvastaisen sodan logiikka tehnyt vähän kaikista Lähi-idän maahanmuuttajista epäilyksenalaisia.

Agit rapia ja huutoa aikalaishulluutta vastaan

Myös Eminemi-Niemistä odottaa Jeesuksen kaltainen kohtelu. Hän on kokoelman alussa tuoliin sidottuna nimeltä mainitsemattomassa ministeriössä.

Kuulusteluista vastaa katuluutnantti Louhimo, vanhan liiton upseerityyppi, joka pitää itseään paljon enemmän herrasmiehenä kuin onkaan. Louhimo tulee puolustamiensa naisten torjumaksi ja tähtäilee siitä hyvästä sormipistoolilla ”Bagdadin rattopoikia”.

Biginiä tekisi mieli lukea dystopiana, jossa ollaan menty vielä muutama vuosi nykytilanteesta eteenpäin. Kontrollikoneisto on järeämpää, oikeusvaltion perusta murrettu ja runoilijat maan alla.

Oikeusvaltion perusta on murrettu ja runoilijat maan alla.

Jos nuori Nieminen oli kulkurirunoilija ja yhden elämänmuodon saattohoitaja Sergei Jeseninin (1895–1925) hengessä, niin Bigini on Jack Londonin (1876–1916) Rautakoron (suom. Matti Rossi, Love kirjat 1977) sukulaisteos: tiukkaa dystopiaa, suuren rahan vastaista manifestia ja huutoa aikalaishulluutta vastaan.

Niemisen varhaiskokoelmien perinteisempi säe- ja säkeistörakenne, yhden tai kahden sivun mittaiset runot, väistyvät runoelmamaisen vyörytyksen ja säkeiden sarjatulen tieltä.

Vastaavia markkinaliberaalin, kulutusjuhliinsa tikahtuvan nyky-yhteiskunnan alta siintävän yhden totuuden totalitarismin kuvauksia ei ole nykylyriikassamme monta. Lähinnä tulevat mieleen Joni Pyysalon (s. 1974) synkkä satiiri Ostetaan myydään (WSOY 2013) ja Timo Hännikäisen (s. 1979) linkolainen lopun ajan profetia Kilpailevan lajin muistomerkki (Savukeidas 2005).

Yhtä lailla hengenheimolaisia löytyy agit rapin puolelta: Palefacen, Steen1:n ja Avaimen täsmätylytys ja liekehtivät lähiöt.

Eminemi-Nieminen ihmettelee, ”(…) milloin ne alkavat/ Hurstin Valinnassa jakaa Molotoveja?” (s. 21)

Genreen kuuluu, ettei pidetä vakan alla kynttilää. Vaan tehdään itsestä jonkinlainen supersankarin ja antisankarin risteymä: ”Olen Runolaulaja/ Eminemi-Nieminen/ tässä ovat minun paperit// olen ikuinen// minuun ei pysty lahtarin luoti/ ei kvartaali/ nämä kädet/ ovat tulittaneet ennenkin”. (B, s. 26)

Paviaanien julmuus

Silti on huomionarvoista, ettei Nieminen ole lähtenyt tekemään katuluutnantistaan yksioikoista suurinkvisiittoria ja pahan karikatyyria. Pikemminkin hänen kauttaan tarkastellaan muuttotappio-Suomen näköalattomuutta, niitä henkisen kodittomuuden ja omiensa pettämäksi tulemisen tunteita, jotka voivat kanavoitua vierasvihaksi.

Louhimon voikin nähdä – kaikessa äkkivääryydessään, asehulluudessaan ja auktoriteettiharhaisuudessaan – jonkinlaisena sukulaissieluna Niemisen varhaiskokoelmien aikamiespojille ja pettyneille romantikoille.

Biginissä runoillaan ”paviaanien julmuudesta”: mellakkapoliisit tepastelevat katukuvassa ja saavat ilmatukea koptereilta, ”Odin Sonnit” räyhäävät vastaanottokeskusten edessä. Mutta samalla Nieminen ymmärtää, mistä pahoinvointi ja petetyksi tulemisen tunne kumpuavat.

Miten tällainen suuri kusetus on edes mahdollinen?

Rajat kiinni -väki väittää olevansa palvelutalojen vanhusten, rakenneuudistusten hukkaamien hoitajien ja ”sossunluukurkkuun” juuttuneiden yh-äitien asialla. Irakin ja Syyrian sotien pakolaiset asetetaan täysin keinotekoisesti suomalaisia vähäosaisia vastaan.

Niemisen visiossa koto- ja ulkosuomalaiset ovat samassa vuotavassa veneessä, tuuliajolla ”uusliberalismin aamunkoissa”.

Hyvinvointivaltion rakenteita altaan pyyhkivien tuhotulvien ja raamatullisten vitsauksien takana ovat ylikansalliset yhtiöt ja niiden kotoiset lakeijat ja jees-miehet. Kuten eräskin Isopääministeri, Selfienaama ja Maailman Ankein Nalle.

”(…) rakennetaan luokkayhteiskuntaa/ köyhät kuristetaan/ toistensa kimppuun/ maa jaetaan kahtia/ ruokitaan vihaa ja pelkoa// miksi nämä arkkitehdit eivät ole syytteessä?” (s. 27)

Oopiumina nettideittailu ja -seksi

Miten tällainen suuri kusetus on edes mahdollinen? Tänä aikana, jona yhä useampi on vähintään henkisesti koditon, isänmaata valmistellaan myyntikuntoon ja kirkonisät ovat ihmeissään: ”(…) usko meni/ jäi oopiumi”. (s. 78)

Tyytymättömyyden tulppina toimivat toisaalta yleinen hällävälisyys ja voimattomuuden tunne, toisaalta kaikkialle tunkeva kaupallis-viihteellinen koneisto.

”(…) kaikkea on liikaa// sokeria/ rasvaa/ painoa/ pumpattua persettä/ täytettyä tissiä/ jatkettua penistä/ instagramia/ twitteriä/ tinderiä/ tositelevisiota/ visiota/ talouden nostamiseksi/ seksi/ seksi/ hakkaa/ ajatuksia/ tikan lailla”. (ss. 77-78)

Yhdellä jos toisellakin nuoremman polven lyyrikolla on radikaaleja yhteiskuntakriittisiä näkemyksiä. Viime vuosien kokeilut, koneilut ja kielipelit eivät vain ole aina kaikkein helpoimmin lähestyttävimpiä.

Eminemi-Niemisen maailmankuvasta ja sympatioista ei voi erehtyä. Voisi hyvin kuvitella, että näitä säkeitä olisi lausuttu huhtikuun kunnallisvaalien aikaan Vasemmistoliiton tai SKP:n teltoilla. Demareille Biginin täsmätylytys voi olla liiankin jyrkkää.

En usko, että kaikki ahdistus olisi laitettavissa Juha Sipilän hallituksen piikkiin.

Toisaalta kokoelmassa on turhaakin paatosta ja nyrkki pystyssä poseeraamista. En millään jaksa uskoa, että kaikki suomalainen ahdistus olisi laitettavissa Juha Sipilän hallituksen piikkiin.

Eikä maailman tilaa Yhdysvaltain syyksi, vaikka Niemisen runossa Lähi-idän lasten niskaan sataa pommien ohella ”(…) keksilöitä/ marmelaatia/ Setä Samulin hikeä/ Coca-Colaa/ Pringlesiä”. (s. 34)

Tarvitseeko 2010-luvun punavihreiden globalisaatiokriitikkojen toistaa 1970-luvun kulttuuritaistolaisia kliseitä? Eiköhän Vladimir Putinin Venäjä ole Syyriassa Yhdysvaltoja innokkaampi pommittaja, ja kovaa vauhtia vaurastuva Kiina mukana globaalissa varustelukierteessä.

Pasifismia ja psykedeliaa

Itänaapurissa muistetaan tänä vuonna lokakuun vallankumousta, Suomessa tullaan piakkoin monin tavoin palaamaan kevään 1918 tunnelmiin.

Siksi on sympaattista, että Suomi-Eminemimme muistuttaa myös koston kierteen turhuudesta ja tuhoisuudesta. ”(…) poliittista murhaa/ en toivo/ laulan rauhasta/ diggaan Gandhia/ Marleyta/ ja Lennonin Johnia” (ss. 81-82)

Niin ikään viehättää, että ankaran nykytodellisuuden kuvauksen vastapainoksi mukana on maagista realismia, villiä fabulointia ja hengen lentoa. Heti kokoelman ensi osion alussa Eminemi-Nieminen ottaa taskustaan hauen, antaa tälle nimeksi Näkijäjärvi ja hyppää tämän selkään. Hauen matkassa lennellään Sompasaaren uimakivelle kuuntelemaan Korkeasaaren leijonien karjuntaa ja edelleen Tuhannen ja yhden yön maisemiin.

Niemisen poreilevan psykedeelinen uuskalevalaisuus viittoo pikemminkin anarkististisen kirjavalle 1960-luvulle kuin 1970-luvun tukahduttaviin oikeaoppisuusvaatimuksiin, ja hyvä niin.

”Mielialalääkkeet mut tekevi/ aivoni poksahtelevi// tähän savuun sopii tulla/ ilman tulta/ paidatta/ vaivatta/ laulavat jonnet maailmassa/ soittavat suru-urut// bu bu buu/ bu bu buu// Minä/ Eminemi-Nieminen/ räsähdin runolinnun munasta/ kirkuvien aaltojen vihreään/ istuin lautalla/ huusin keuhkoni tyhjiksi/ pyyhin itseni kuivaksi/ ymmärsin/ itkulla tänne tullaan”. (ss. 17-18)

Nieminen kirjoittaa Biginillä itsensä ehkä tämän hetken poliittisimmaksi runoilijaksemme. Silti mukana on säkeiden pakotonta svengiä ja muikeaa huumoria.

Nieminen kirjoittaa itsensä ehkä tämän hetken poliittisimmaksi runoilijaksemme.

Nieminen tunnetaan, vaikkapa Anja Erämajan (s. 1963) ja Aura Nurmen (s. 1988) tapaan, myös runojensa antaumuksellisena esittäjänä.

Painetut kirjat eivät ole enää välttämättä runouden ensisijaisin tai ainoa oikea muoto. Biginin nyansseista, rivienvälisestä ironiasta, puhujien ja äänensävyjen vaihdoksistakin voi jäädä paljon huomaamatta, jos ei ole tilaisuutta kuulla Niemistä livenä.

Katuluutnantin ja kapinarunoilijan kuulustelutilanteesta muodostuu kilpalaulantaa, jossa käydään läpi kaikki maailman asiat. Mikään inhimillinen – tai varsinkaan epäinhimillinen – ei jää Eminem-Niemiselle vieraaksi.