Minä, Lotta ja Päivikki

Jani Saxellille moneen suuntaan kirjailijanuraa luvannut proosakokoelma Ensilumi sai seuraajakseen romaanin Minä, Lotta ja Päivikki. Hannu Salamaan viittaavassa ja avainromaanin piirteillä leikittelevässä teoksessa fiktio jää alakynteen faktan vyöryessä päälle maailmantilanteen havainnointina sekä suomalaisen mediamaailman ja kulttuurielämän kritiikkinä. Kyseessä on myös kehitys- ja rakkausromaani. Huolestuttavan kuvan ajastamme Saxell kuitenkin tarjoaa, sillä päähenkilössä ei juuri tapahdu kehitystä eikä rakkauskaan oikein edisty.

Tuukka Salminen, aloitteleva kirjailija, globaalisuuskriittinen journalisti ja opiskelijapoliitikko on kahden naisen loukussa. Vetoa on sekä Lottaan että Päivikkiin, ja nämäkin ovat kiinnostuneita kilpailuksi asti. Mikä mättää, kun ratkaisua puoleen tai toiseen ei synny? Politiikassa etenemisestä päättävien miellyttäminen ei onnistu. Kustantajilta tulee hylkäyksiä. Lehtityö sujuu tasaisen tappavaa vauhtia, mutta ei anna täyttä tyydytystä: ”Mulla nyt ei ole hätää, koska pystyn harjoittamaan pseudoluovuutta kirjoittamalla lehtijuttuja, totesin.”

Tuukka Salminen peittää turhautuneisuutensa – ja ruokkii sitä – juoma- ja pillerikierteellä. Lehtityö tarjoaa hänelle mahdollisuuden osallistua globalisaatiota vastustavien aktivistien matkoille Göteborgiin ja Prahaan ja ihmisoikeustilanteen seurantaan Venäjälle. Toimittajan uranvalinta on vahvasti symbolinen: Salminen jää aktivismissakin tarkkailijaksi. Maailma uhkakuvineen velloo hänessä, mutta hän ei tunnu olevan osa maailmaa.

Saxellin kerronta on kaikin puolin taitavaa. Romaani jakaantuu osuvine Sapfo-sitaatteineen viiteen osaan. Nykyajassa minäkertojana on Tuukka. Kolmannen persoonan takaumissa palataan Tuukan lapsuuteen ja nuoruuteen. Rikkinäisistä kotioloista huolimatta valoisiakin aikoja on, ja nuoruuden ystäväpiiri on tärkeä. Ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan kanna aikuisuuteen asti.

Saxell tarjoaa lukijalle materiaalia psykologisointiin Tuukan päättämättömyyden ja näennäisen tunteettomuuden syistä. Romaanin henkilömaailmassa tapahtuu koko ajan. Vauhti on päällä, sählätään, rynnätään tilaisuudesta toiseen, matkustetaan työksi ja huviksi ja tehdään turhiakin reissuja. Sisäisesti Tuukalle ei tapahdu oikeastaan mitään. Hän tuntuu pelkäävän antautumista elämälle. Siksi hän täyttää päivänsä ja yönsä sijaistoiminnoilla.

Saxellin romaaniteksti on yksityiskohdissaan tarkkaa ja kekseliästä, usein journalistisesti raportoivaa ja monin paikoin esseistisen pohdiskelevaa. Dostojevskin Idiootti saa päähenkilön miettimään rakkautta filosofisena kysymyksenä: ”Kuinka moni kirjailija olikaan lähtenyt kirjoittamaan moraliteettia intohimojen vaaroista. eläytynyt hahmoihinsa ja huomannut ihmiset käyttäytymiskoodeineen pieniksi niihin tunteisiin verrattuna, joita ihmiskunnan siunaukseksi ja kiroukseksi oli sysätty. Rakkaus on väkevä henki.”

Saxellin avainromaania voi sanoa läpikuultavaksi. Kirjallisuus- ja kulttuurielämän sekä media- ja yliopistomaailman todellisuus on kouriintuntuva, mutta se verhoutuu kuitenkin fiktioon. Viime vuosina tyyli on ollut uhkaamassa muuttua valtavirraksi. Vastaavia yrityksiä on helppo löytää lavean romaanikerrontaperinteemme laitamilta. Esimerkiksi Panu Rajalan Sydämenjäristys (1999) ja Tero Liukkosen Lehtimies (2000) leikittelevät samalla tavoin tilanteiden, paikkojen ja mahdollisesti henkilöidenkin tunnistettavuudella.

Minä, Lotta ja Päivikki ei kenties ole suuri sivistyneistöromaani, sillä jos sivistyneistöä ylipäätään on, se on yhtä pirstoutunut kuin nykymaailma ja sen mieli. Saxellin romaani on kyllä pätevä vastaus huutoihin, joissa on vaadittu kirjallisuudelta osallistuvuutta tai ainakin ajan ilmiöiden kriittistä tarkastelua. Tuukka sinnittelee valtavirtauksia ja helppoja trendejä vastaan: ”Mutta kuten Brecht asian ilmaisi, tässä ajassa tuntui melkein rikokselta runoilla omenapuista.”

Nykyajan kuvaukselle tärkeä yksityiskohta on sähköpostin ja tekstiviestien osuus romaanihenkilöiden kommunikaatiossa. Rakkaudenviestit näpytellään kännykkään, ja pahimmat suuttumiset puretaan sähköpostikeskusteluihin. Tästäkö tulee romaanissa kaikkialla väreilevä pinnallisuuden vaikutelma?

Tuukka on television, roolipelien, tietokoneiden ja salamaviestinnän ajan lapsi. Kaiken tämän keskellä on hallittava elämänsä ja parannettava maailma. Mahdoton tehtävä!