Zombie

Miten kuvata maata ja elämäntapaa niin, että käytetty kieli kuljettaa mukanaan mahdollisimman vähän valmiiksi pureksittuja merkityksiä?

Ensiksi otetaan pois maan nimi (”Suomi”) ja ilmansuunta (”pohjoinen”), kansallisromantiikka ja itsetehosteinen karuus. Lopuksi otetaan pois tila.

Jari Järvelän romaanissa Zombie mies, josta käytetään aluksi vain kirjainta A., asuu vastoin tahtoaan Ylämaassa, joka hänen silmissään on ”sarja huoneita”. Metsillä, soilla ja järvillä on seinät, katto ja lattia, Järvelä virittelee: ”Huoneiden seinät olivat valkeaksi maalatut, lattia ohutta vaneriviilua tai muovimattoa. Ihmiset kulkivat huoneissa sukat jalassa. Sohvat eivät narahdelleen, kun niihin istui, kalusteet oli valmistettu materiaaleista, joista tahrat sai pyyhittyä pois.”

Vauhtiin päästyään Järvelä jatkaa miten tämä maailma on järjestetty suorakulmaiseksi, jolloin tilaa ei tuhlata ja tavarat on helppo järjestää ja säilyttää. Ja miten katot ovat niin matalalla, että niihin yltää imurilla.

Vuokrahuoneen estetiikka

Siisti ja kliininen kansa ei siis pidä itsestään melua eikä jätä jälkiä, kuin alkoholisti tai vanki, Järvelä lietsoo. Heillä on kuulemma siisteimmät kämpät, koska ulkokuoren repsahtaminen olisi merkki siitä, että lopullinen ote elämästä on menetetty.

Kovin paljon sitä elämää ei Järvelä Ylämaastaan tosin havainnoi. Metaforien ketjun päässä odottavat vielä parkkiruutu ja ruumisarkku. Edellinen on seiniltä valkea, interiööri vähäkalusteinen, kuten A:n vuokrahuone. Jälkimmäinen on vieraassa maassa koetun yksinäisyyden absoluuttinen kuva.

Viimeistään tässä vaiheessa Järvelän proosasta tunnistaa kolkon, jatkuvasti kiihtyvän rytmin, jota Beckett lyö haudastaan käsin.

Näin mustassa komediassa tarina on yksityiskohtien kehys. Zombiessa kehyksen muodostaa urheilutoimittajan saama tappouhkaus.

Kotikaupungin sankarin arvostelu mafian valvomassa Palermossa, jossa jalkapallo on toinen uskonto, ei ollut kaukaa viisas teko. Niinpä A. on enemmän tai vähemmän vapaaehtoisessa maanpaossa. Silti vasta paluu kotiin antaa A:lle takaisin hänen kadotetun minänsä. Kirjaimellisesti. Romaanin jälkimmäinen osa on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa.

Samalla kerronta mukautuu uuteen tilanteeseen muillakin tavoin, mitä tähdentääkseen Järvelä kirjaa ylös siihen asti käytetyn estetiikan kaavan:

”Lyhyttä ja laihaa pidetään Ylämaassa totena. Asioita ei saa kuvata lihavasti, muuten ne ovat valheita. Totuus sisältää Ylämaassa enintään kolme sanaa: tekijän, verbin ja kohteen. Juho juo viinaa. Minäkin kaipaan rakkautta. Lentokone halkaisee taivaan. Kaikki mitä tähän lisätään on turhaa hälyä ja itsensä korostusta. Komeljanttarin kukkaiskieltä.”

Tuttu tyyli

Tätä tyyliä on aiemmin kuvattu koivuklapiksi, äijäproosaksi, jopa koulukunnaksi, jonka ytimen muodostivat viime vuosikymmenellä Juha Seppälä, Jari Tervo, Kari Hotakainen, Hannu Raittila, Arto Salminen ja tietysti Järvelä itse.

Zombie ei sanoudu irti, vaan – päinvastoin – viljelee tyyliä mitä puhtaimmassa muodossa. Mutta samalla tietysti ilmaistaan, että tyylin rajat ovat ahtaan ja joskus vaikeat hyväksyä. Vaitonaisuuden lomaan tarvitaan Palermon ahtaiden korttelien melua ja sivulauseita. Tai ”toinen totuus”, kuten puheenvuoron itselleen ottanut A. muotoilee.

Herkullisista ironian aiheista ei silti tarvitse luopua, kuten suomalaisesta jalkapallo- ja pizzakulttuurista. Eikä arvoituksellisen rajamailla huojuvista tiivistyksistä. Zombien keskeisiä teemoja ovat – jälleen kerran – järjestys, turvallisuus ja rakkaus. Kaksi ensimmäistä on helpointa saavuttaa keräilemällä tai osallistumalla johonkin peliin, jolloin säännöt ovat selvät ja kaikille yhteiset, Järvelä havainnollistaa. Hankalinta on rakkaus, jossa kaikilla on omat sääntönsä.

Ja jos Zombie jotain jättää jälkeensä, kaivelemaan lukijan mieltä, on se A:n palermolaisen päätoimittajan herättämä kysymys ihmisten välisistä suhteista: mikä velvoittaa eniten, toisen käsky, tahto vai toive? Oikea vastaus on toive, mutta miksi? Parasta varmaan kysyä filosofi Martin Buberilta, sillä kirjailija Järvelä jättää olennaisen avaraksi.