Kaikki on sanottu

Kaikki on sanottu on uuden polven sukuromaani. Joonas Konstig käsittelee siinä nuorten aikuisten sisar- ja velisuhteita.

Tunteiden prosessi lähtee liikkeelle isän kuolemasta. Menetys merkitsee kolmelle päähenkilölle lintukodon rikkoutumista ja kovan maailman kohtaamista. Toma ja Samu kovettavat itsensä: toinen fyysisen treenin ja toinen armeijan myötä. Henkku, isän tyttö, turruttaa itsensä ja pakenee lääkkeisiin.

Konstig piirtää nuorten aikuisten maailmasta varsin kovan ja konservatiivisen kuvan. Vastavoimaksi romaanissa nousevat perhetunteet ja sisarusten keskinäinen huolenpito. Romaanin teeman voi kiteyttää huomioon, että perhetunteita ei ole, elleivät sisarukset pidä yhteyttä eivätkä tutustu toisiinsa aikuisina.

Sisarusten sukuromaani

Konstigin romaanin kolme kertojaa hakeutuvat eri maailmoihin, kunnes vähitellen he tutustuvat toisiinsa uudestaan. Näkökulma nuorten aikuisten elämään hahmottuu toiselta kannalta kuin yleensä. Sen sijaan, että käsiteltäisiin aikuistumisen myötä tapahtuvaa etääntymistä muista sisaruksista, huomio kiinnittyykin sisaruuden ja veljeyden uusiin vaiheisiin. Voisi sanoa, että kyseessä on sukuromaani, jossa ydinsuvun muodostavat sisarukset.

Nuorten aikuisten perhesuhteiden käsittelyssä vallalla on pitkään ollut malli, jota on luultu irtautumisen luonnolliseksi prosessiksi. Usein tämä on tarkoittanut perhesiteiden tylyä katkaisemista, tätä seikkaa ulkosuomalaiset ovat pitäneet erityisen suomalaisena tunteettomuuden osoituksena. Tunnesiteet vanhempiin ja sisaruksiin torjutaan, yhteydenpito lopetetaan – ja kylmyyttä pidetään itsenäistymisen merkkinä.

Konstigin esikoisteos, novellikokoelma Ahneet ja viattomat (Gummerus 2008), sai kiitosta erityisen vivahteikkaasta ihmisten suhteiden kuvauksesta. Henkilöiden väliset jännitteet, dialogissa sanomatta jätetyt asiat, ovat ilmaisutapa jonka Konstig taitaa. Tähän viittaa ehkä myös romaanin nimi – Kaikki on sanottu –, jossa hautajaisiin liittyvä vaikeneminen pitää allaan monenlaisia tunneryöppyjä, jotka usein jäävätkin vaikenemiseen.

Teosta voi toki lukea vain siltä kannalta, kuinka aikuiset lapset kohtaavat isän kuoleman aiheuttaman surun. Onko myös sisarusten kesken kaikki sanottu? Hautajaisten jälkeen kukin lapsista suuntaa omaan elämäänsä.

Ensimmäinen isän kuoleman epäsuora seuraus on, että jokaisen sisaruksen seurustelusuhteet katkeavat ja kukin ajautuu vain itsensä varaan. Toma on alussa japania opiskeleva pehmomies, joka myöhemmin harrastaa varsin aggressiivista lukkopainia. Hän alkaa myös syödä runsain määrin lihaa ja aloittaa romaanin loppupuolella autoilun.

Samu on perheen kuopus, hänen valintansa ovat edellistäkin konservatiivisempia. Samu pakenee armeijaan sekä rauhanturvajoukkoihin Afganistaniin. Siellä hän joutuu olemaan kova, ampumaan sekä toimimaan julmasti. Tähän Konstig liittää varsin irrallisen ideologinen sanoman: suomalainen sotilas on siellä takaamassa vapaat vaalit.

Voisi sanoa, että isän kuolema saa molemmat pojat kovettamaan itsensä ja karsimaan kaiken pehmeän pois. Samalla kumpikin hahmo piirtää varsin yleisesti tunnistettavan kuvan osasta 2000-luvun alun nuoria miehiä, jotka ovat reagoineet yhteiskunnallisten arvojen kovenemiseen. Hyvä kunto ja rasvaton kroppa säestävät tätä pärjäämisen ja treenaamisen maailmaa. Romaanin lopussa molemmat ovat lihaksikkaita ja terveitä miehiä, joiden keskeinen myötätunnon kohde on heikko sisko.

Haukat ja kyyhkyt

Jos perheen nuoret miehet kovettavat itsensä, niin perheen tytär turruttaa itsensä. Henkku on isän tyttö, jolle kehkeytyy rankan luokan lääkeriippuvuus. Henkun luhistumisen prosessi on johdonmukaisesti kuvattu. Romaanin lopussa, kun veljekset kokeilevat citymaasturia,Henkku aloittelee ensimmäistä paskaduuniaan. Hän jakaa ostoskeskuksessa lehtiä. Ja aikamme syrjäytyvien tavoin hän tuntuu hyväksyvän tilanteen, johon on itse itsensä ajanut.

Romaania voi lukea yhteiskunnallisena katsauksena, vaikka se ei kerrokaan menestyjien ja epäonnistujien uudesta luokkajaosta, vaan pelkästään henkilökohtaisista ongelmista. Toma kiteyttää yhteiskunnallisen oppinsa selittämällä siskolleen, että maailma jakautuu haukkoihin ja kyyhkyihin: niihin jotka hakeutuvat konflikteihin ja niihin jotka välttävät konflikteja. Selvää on, että tässä sisarusparvessa on kaksi haukkaa ja yksi kyyhky.

Konstigin kuvaamat mieshahmot ovat nuoria arvokonservatiiveja, ja heidät on kuvattu jokseenkin kritiikittömästi. Silti nämä yhteiskunnalliset vireet on kuvattu todenmukaisesti ja lähes dokumentoiden. Lukija saa tutustua Toman myötä lukkopainijoiden kerhoon, harjoitteluun ja heidän yhteisöönsä. Rauhanturvajoukkojen päivärutiinit Afganistanissa ja uhkatilanteet on kuvattu raportoivaan henkeen ja tarkasti.

Ongelmana tässä kuvauksessa tuntuu oleva vain kohtausten valinta: paikat ja tilanteet ovat jokseenkin tavanomaisia: riita jouluna, yksinäisiä mietteitä mökillä, hautajaiset, ristiäiset, päivä armeijassa, hoitolaitoksen arkea, tiukka paikka sodassa, dokailua ja suun soittoa nakkikiskalla. Toisin sanoen kohtausten valinta on jokseenkin tavanomaista eikä erityisen ilmaisevaa.

Vaikein dokumentoitava on Henkku, hänen vaiheensa lääkkeiden väärinkäyttäjänä, ja siinä Konstig onnistuu hyvin. Hyvänolon tunne, ja se nautinto mikä lääkkeistä Henkulle tulee, on kuvattu vaikuttavasti. Ongelmien kertymisen prosessikin lienee todenmukainen. Ensin tulee ero, koska avopuoliso ei jaksa. Mutta Henkku onkin jo löytänyt uusia ystäviä, joiden kanssa sekoilu ja hyväntuulinen rentoilu sujuu.

Yritykset kontrolloida lääkkeiden ottamista eivät onnistu, ja pian Henkulla on edessä vieroitushoidot, epäonnistumiset niissä, sekä hoitolaitokset. Prosessi on selvä ja vie alaspäin, kunnes loppuratkaisun kannalta tärkeä muutos saa Henkun havahtumaan ja pakottaa paranemisen tielle.

Aggressiivisuuden käsittely on romaanissa varsin vaikuttavaa.

Kuten tavallista, hautajaisten jälkeinen kriisi sisarusten kesken puhkeaa jouluna. Toma loukkaa tieten tahtoen äitiä, niin että nuorempi veli Samu puhkeaa silmittömään vihaan. Veljekset tappelevat kuin haukat ja Henkku yrittää hyssytellä tapahtunutta. Tämän riidan jälkeen kukin lähtee omille teilleen: miehet aggressiivisina ja nainen masentuneena.

Miesten aggressiivisuuden käsittely on romaanissa varsin vaikuttavaa. Toman tunteet, pettymys ja suru ilmenevät ensin verbaalilla tasolla, Toman sanailussa on pelottavaa voimaa, hän osaa sanoa ja loukata. Hän osaa myös jättää sanomatta varsin loukkaavalla tavalla. Adrenaliinin purkaminen painisalilla auttaa tähän taipumukseen vain osin. Toman kieli pehmenee, mutta hänelle puhkeaa taipumus väkivaltaisiin tekoihin.

Kaiken kaikkiaan romaanin yhteiskuntakuva on haukkojen ja kyyhkyjen, eikä teoksesta löydy kummempaa tilanteen analyysia. Mutta Konstigin kuvaamat tunneviritykset luovat varsin olennaisen vastakohdan tuolle julmalle maailmalle. Hän hahmottaa hyvin sisarusten emootioita. Isän kuolema merkitsi lintukodon loppua – kyyhkyjen jäämistä haukkojen armoille –, mutta emootioiden tasolla romaani kuvaa hyvin sisarusten keskinäisen välittämisen kehittymistä.