Lumottu niitty

Jouko Sirolan Lumottu niitty on tarkoituksellisen epäajankohtainen teos. Kirjassa tehdään jalkapatikassa matkaa vanhaa uusmaalaista tienpätkää pitkin. Esseeromaani yhdistää elettyä ja kuviteltua paikallishistoriaa, jossa etusijan saavat nukuroivat kraatarit, sinnikkäät sekatyöläiset, neuvokkaat puodinpitäjät ja muut tavalliset tallaajat.

Matka Vihdin vanhalta kirkolta Nummelanharjun kupeeseen kertoo tarinan, joka on tuttu kaikilta kasvukeskusten laitamailta ympäri Suomea. Väki lisääntyy, mutta kyläelämä kuihtuu. Autolla kiidetään laatikkomarkettiin ja kylänraitin pienet liiketilat näivettyvät. Vain eläkeläiset ja koululapset kansoittavat taajamia.

Talopakettitalojen smurffikylät valtaavat vihannat niityt, ja yksityisyyden suojaksi pystytetään jykevät aidat valvontakameroineen. Vanhojen pihapiirien kivijalat ja puoliksi romahtaneet ladot ja vajat raivataan uusien teiden ja tonttien tieltä. Samalla katoavat mielistä ja muistista paikan entisten asukkaiden elämä ja heidän käyttämänsä paikannimet.

Ne ovat kuitenkin tämän matkan alkupiste ja päämäärä. Sirolan matkamies ei navigoi gps:n avulla vaan tutkii reittiään 1700-luvun kartasta, pitäjänhistoriikki selkärepussa. Hänen mottonaan on: ”Menneisyydestä me emme pääse eroon, vaikka emme sen läsnäoloa huomaisi”. Pienet yksityiskohdat, kuten tien leveys tai nykyisen pinnoitteen alta kuultava kiveys, kertovat Ruotsin vallan ajan virkakoneiston määräyksistä, talojen sijoittelu tien varressa puolestaan vanhakantaisesta luokkajaosta. Ajan ja paikan kerrostumat maisemassa avautuvat herkkävireiselle kulkijalle.

Tienvarren nähtävyyksiä selostaa me-muodossa esiintyvä, tunnelmoiva ja tunteikas matkaopas. Museovisiiteiltä tuttu simultaaniselostus nappaa lukijan mukaan tienpinnarta tarpomaan. Sirola ei muutenkaan kaihda koomisia sävyjä. Menneisyyden lavasteet saadaan esiin kuin sormen sipaisulla taulutietokoneen kiiltävään pintaan. Lopussa koko matkan retkikunta elävien ja kuolleiden maista nousee kestikievarin lavalle kuin koulunäytelmän päätteeksi pokkaamaan kirjailijan kiitokset.

Arjen aarteita

Kulttuurihistoriallinen kävelyromaani nousi kulttilajiksi englantilaistuneen saksalaiskirjailija W. G. Sebaldin myötä. Sebaldin 1990- ja 2000-lukujen teoksissa taivalletaan läpi Euroopan paikoin synkänkin historian läpi, melankolian tunnelmissa mutta toivottomuuteen taipumatta. Sebaldin retket ulottuvat maailmanhistorian merkkipaaluille: Greenwichin meridiaanille, Keski-Euroopan rautatiepalatseihin, keskitysleirien kauhukammioihin tai brittiläiseen kulttuurimaisemaan.

Eteläsuomalainen tienvarsi tarjoaa paljon vaatimattomammat puitteet ihmisen ja ajan, historian ja paikan suhteiden syväluotaamiseen. Tieltä poiketaan sohimaan pusikkoa, josta hyvällä onnella löytyvät paikalla muinoin sijainneen riihen kiukaan kivet. Todellinen historiallinen merkkipaalu on kilpikaarnainen petäjä, johon joku yhä vuosittain käy kaivertamassa ristin kansalaissodassa kuolleen papinpojan muistoksi. Venny Soldan-Brofeltin taiteilija-ateljeesta löytyy vain kivijalka – maalauksellinen maisemakin on kasvanut umpeen.

Sirola on pistämätön kiteytyksissä, jotka humoristisesti kietaisevat tutun ilmiön uuteen asuun.

Paikoin tuntuu kuin Sirolan matkaopas tieten tahtoen karttelisi syvyyssukelluksia historian tähtihetkiin, joita Vihdin suunnalla ainakin ovat isonvihan vaiheet ja kansalaissodan raakuudet. Kertojassa on aimo annos vihtiläistä vähättelijää, ”em mää ny…”. Painotus pysyy vaatimattomassa arjessa – ja hyvä niin. Sitähän historia kuitenkin 99-prosenttisesti on.

Sebaldin henkeä sen sijaan näkyy kirjan kuvituksessa. Pienet ja tekstittämättömät mustavalkokuvat liittyvät tekstiin joskus hyvin viitteellisesti, lukijan mielikuvitusta liikutellen. Lopun lähdeluetteloista lukija saa osviittaa kuvien alkuperästä samoin kuin muustakin arkisto- ja tutkimusaineistosta, johon Sirola pohjaa kansanperinnettä, nimistötutkimusta ja historiaa valottavan matkakertomuksensa.

Aikamatkoja kielessä

Sirolan kertojalla on matkalla useita paikallisoppaita. Haudan takaa herätetään henkiin muiden muassa kansanperinteen ja paikallishistorian keräilijä Kalle Ranta, kaksi vuotta kansakoulua käynyt työmies, joka uutterasti toimitti arkistoihin aikalaisten väheksymiä herjoja, juttuja ja juoruja. Nykyajan oppaita ovat kävelysauvoilla pinkovat tai invamopolla huristelevat vireät eläkeläiset, nuo syrjäkylien tukipylväät. Heiltä herkeää tiedonmuru jos toinenkin, usein vihtiläisellä puheenparrella murrettuna.

Lumottu niitty on muutenkin kielen juhlaa. Sirola on pistämätön kiteytyksissään, jotka humoristisesti kietaisevat tutun ilmiön uuteen asuun. Lisäksi Sirola makustelee kadonnutta, maanläheistä arkisanastoa, kuten leistanko (hevosten kiinnitysparru), parseli (myyntiartikkeli), kouvo (kummitus), vaha (siirtolohkare), oraviniuha (oravapyssy), pitseeri (sinetti) ja kaha (teerenpyyntiansa). Mikä ennen selvisi yhdellä sanalla, vaatii nykyään pienen selostuksen. Menneisyys ei etäänny meistä vain vuosissa vaan myös kielessä.

Sirolan matkakertomus on kuin Koiramäen tarinoita aikuisille. Sen hengessä on paljon samaa kuin Mauri Kunnaksen lastenkirjaklassikoissa, jotka ovat jo parille sukupolvelle suomalaislapsia ensimmäinen ja lähtemättömin referenssipiste entisajan elämään. Sirolan sympaattinen, kotikutoinen matkaopas vie löytöretkelle tuiki tuttuun maisemaan, jonka arvo avautuu joutilaan matkanteon myötä.