Stockan kulma

Jukka Vienon Stockan kulma on tuhti teos, ei siitä mihinkään pääse. Se on tuhti kokonsa puolesta, se on sitä sisältönsä puolesta. Kun tämmöisen mötikän saa kouraansa, herää väistämättä epäilys, miten yksittäiset runot selviävät tämmöisessä vyörytyksessä; runous on kuitenkin aika delikaatti juttu, näin olen ollut ymmärtävinäni vuosien saatossa.

Mutta kun Stockan kimppuun käy, tuollainen epäilys kaikkoaa vähin erin. Isona ässänä tässä on Jukka Vienon kirjoittajan lahjakkuus: vaikka tekstiä ja tavaraa piisaa, Vienon kuvaamat ja käsittelemät asiat esittäytyvät herkkäpiirteisinä ja, ennen kaikkea, ekonomisina.

Ukko ei ikään kuin kirjoita lukijaa tyhjäksi, ei sen paremmin aiheitaan: jäämme runojen riveille, niiden jälkihehkuun, niiden virittämiin kysymyksiin ja tunnelmiin ja, mikä mukavinta, kun kirjan on laskenut pois käpälistään – joko hetkeksi osastojen välillä tai kokonaan loppuun luettuaan – tekee mieli kaivaa Stocka esiin uudestaan.

Tällöin minusta runouden eräs perusprimääri täyttyy komeasti: lukija palaa uudestaan, miltei mille sivulle hyvänsä, lukee, hoksaa kenties jälleen jotain uutta, lumoutuu.

Vaatturilinjan ensimmäisen vuosikurssin opiskelija

Henkilökohtaisesti pidin eniten Stockan kulman ns. ”kertovista” runoista. Osasto nimeltä ”Kalajaisjärven runot” on esimerkiksi miltei jo kokoelma itsessään – ja monella muulla runoilijalla jo olisikin sitä. Kelpaa kysyä, kuinka moni muu osaa käsitellä yhtä suvereenisti ja ehyesti näinkin laajoja kaaria, tarinansisältöä, tapahtumia ja sen sellaisia, niin että se on yhä vain kompakti, jämpti runo.

Pitää tietysti muistaa, että elantonsa Vieno saa juuri tarinan kerronnasta, sen opettamisesta. Ukko on alkujaan koulutukseltaan dramaturgi, hän osoitti jo kolmisen vuosikymmentä sitten kolmessa runokokoelmassaan ja eritoten kokoelmassa Troijan porteilla, että kyllä tämäntyyppinen runonkerronta sujui silloinkin.

Tunnustan muuten erään asian tässä ja nyt: hankin nuo kolme kokoelmaa Vienon ”hiljaisina” vuosina. Vienon esikoisen Valkoisen liljan maan löysin Hiltusen putiikista Senaatintorin kupeesta. Kirjan nimilehdelle ammoinen omistaja, Roihuvuoren ammattikoulun vaatturilinjan ensimmäisen vuosikurssin opiskelija, oli kirjannut ylös voittaneensa koulun kirjoituskilpailun 1978 A-sarjassa. Samaa vaatturioppilaan triumfia oli jatkunut vielä SAKU:n valtakunnallisissa kirjoituskilpailuissa samana keväänä, kultamitali jälleen.

Tämmöiset pienet anekdootit soljuvat mielestäni yks yhteen niin Vienon ammoisiin kirjoihin kuin tähän uutuuteenkin. Yhtä lailla Stockan runoissa on päähenkilönä ihminen. Hän funtsii, kärsii, kokee epäoikeudenmukaisuutta, laskee ja ynnää mitä elämä on ja on vähän setsuurina kun vuosikymmenten jälkeen törmää vanhaan ihastukseen, kuin kuvajaiseen jonka näkeminen tekee runon päähenkilöstä itsestäänkin vähintään samanlaisen.

Ja semmoiset näynomaiset hetket ovat tuttuja meille kelle vain.

Hämmästy ja elä!

Huomautan vain, että koska runojen päähenkilönä on ihminen, ”henkilö”, on hän esillä kokonaisuudessaan, ei niinkään sen takia mitä hän ”nerokkuudessaan” tulee oivaltaneeksi. Silloin teksti ja lauseet ovat inhimillisempiä, välittömämpiä: sivuilta ei pompi vastaan alinomaa naapurin nokkela neropatti, joka on keksinyt pyörän taas kerran.

Sanon senkin, että olen lukenut Stockan kulmaa terapeuttisessa mielessä, se on ollut siinä erinomainen, antanut nähdä että näin se muillakin. Vieno puhuu perheen hajoamisesta, omien vanhempiensa ja isonveljen menetyksestä, ja kun lukee semmoisista asioista tämän kirjan puitteissa, ei sivuilla puhu lainkaan katkeroitunut, elämänsä tösseihin nykertynyt mies.

Siinä mielessä ehdotankin, että Vienon uutuuden voisi hyvin sujauttaa isänpäivälahjaksi tai jouluna kuusen alle. Fiksu iskä olisi syvästi yllättynyt ja mielissään: hänelle puhutaan ja hän ymmärtää. Ja vielä runouden siivin – hämmästy ja elä!

Tämmöinen ”boomi” miellyttäisi varmasti kirjan kustantajaakin. On nimittäin täysin hatunnoston paikka kustantamolle, että se ylipäänsä päättää julkaista tämmöisen tiiliskiven ja vielä kovakantisena; luullakseni aika monen Stockan kulman pitää vaihtaa omistajaa ennen kuin edes kirjan painatuskustannukset on saatu kuitattua.

Mutta elämä on ihmeitä täynnä, ja lukijan kannalta vieläpä onnellisia ihmeitä: lakimiehet ja ekonomit eivät näemmä ole sittenkään saaneet omistajatahojen nimissä peloteltua aivan kaikkea kustannusmaailmaa maanrakoon.

Hieno kirja, kandee lukea.