Runoja

Teatterikorkeassa dramaturgiaa opiskelevan Jukka Viikilän (s. 1973) esikoisteos on nimetty pelkistetysti Runoiksi. Teos ei taivu kielellisiin akrobaattitemppuihin eikä tavoittele trendikkyyttä. Viikilä kirjoittaa pitkää säettä ja tarkkaa havaintoa nykyihmisestä ja hänen ongelmallisesta suhteestaan ympäristöönsä. Runoissa ruopataan syviä vesiä, ja saalis on pääosin maistuvaa, varsinkin, kun Viikilä maustaa soppansa reilulla annoksella mustaa huumoria.

Runoja lainaa keskeisen kuvastonsa luonnosta ja uskonnosta. Siementäminen, itäminen, sadonkorjuu ja kalastus kulkevat motiiveina läpi teoksen. ”Vehnän ja ohran itsepölytys aurinkoisella pellolla, järveltä käy / kevyt tuuli, ilma täyttyy siemenistä. Lapseton isäntä rantautuu / tyhjin verkoin. Ojat ovat limaisia sammakonkudusta.” Kokoelman ensimmäiset säkeet virittävät humoristisen ja samalla haudanvakavan tunnelman. Säkeet ovat pitkiä, poljento hidasta, ilmaisu toteavaa, mietiskelevää. Mieleen tulee kuva kannonnokkaan unohtuneesta, piipunnysäänsä imeskelevästä korpiprofeetasta, joka vuoroin myhäilee maailmalle ilkikurisesti, vuoroin tuhahtelee paheksuvasti.

Vaikutelmiin ei pidä luottaa liiaksi: nuori kaupunkilainenhan tässä selvästi on äänessä kaipaamassa viattoman luonnon helmaan ja ilmaisemassa kyllääntymistään modernin maailman hedonismiin ja välittömään tarpeentyydytykseen. Lapseton ”isäntä” on huolissaan huonoista elintavoistaan, joiden takia verkot ovat tyhjät eikä siementä riitä jaettavaksi: ”Jos parantaisi elintapojaan, lopettaisi tupakan, alkoholin / ja rasvan syömisen. Jos lakkaisi pyörittämästä päässään / pornografista kuvastoa ja keskittyisi käsillä olevaan.” Seuraava katumuksen aihe, luonnon laiminlyönti, paljastaa puhujan kaupunkilaisuuden: ”Jos kävelisi luonnossa päivittäin.”

Kun puhuja syyllistää itsensä ”siemenhukkaamisesta”, häntä käy sääliksi. ”Hedelmöittäminen on kykyä löytää elämää itsensä ulkopuolelta. / (…) Se on itsensä ravitsemista muiden / kautta, vastakkaista masturbaatiolle.” Masturbointi on kovin suhteeton syyllisyyden aihe nykymaailmassa, jossa ihmisiä on jo nyt aivan liikaa. Muistettakoon myös aids ja se, mitä moni uskonto on mieltä ehkäisystä.

Ensimmäisen runon loppu viittaa Joonas Kokkosen käsitykseen sinfonisuudesta, joka on ”motiivitekniikkaa, jossa usein aivan alkutahdeissa esitelty materiaali hedelmöittää koko teoksen tematiikkaa”. Viikilä virittää lukijan odotukset lopputeoksen lukemiselle: tematiikka tulee toistumaan, siemen on laskettu.

Runo tikarina

”Maa on luotu viljeltäväksi”, ilmoittaa kokoelman toinen runo. Näinhän se on: maapallon biosfääri on tuhoutumassa juuri siksi, että ihminen on ymmärtänyt ympäristönsä välineeksi, ehtymättömäksi luonnonvarojen varastoksi, jota voi (hyväksi)käyttää niin paljon kuin sielu sietää.

Runo luettelee utilitaristisia väittämiä, joilla: ”Puuvilla viljellään siemenessä kasvavien kuitujen takia. / Kuiduista valmistetaan lankaa. Humalaa viljellään kukkien / takia. Kukilla maustetaan olutta”. Ihminen on luotu, jotta hän tuottaisi jälkikasvua, runo ilmoittaa. Lukija toivoo, että runoilija on tässä kohdin ironinen.

Kokoelman ensimmäisessä osassa esitellään Buñuelin kävelykeppi, jonka sisällä oli tikari, ”erittäin terävä”, joka leikkasi ”siistejä viiltoja, lihaksen kerralla poikki, eikä aukile / vuotanut verta hyvään aikaan”. Runon monikerroksisuus paljastuu, kun muistaa aukileen varsinaisen merkityksen vastasyntyneen päälaen pehmeänä, vielä luutumattomana osana. Kävelykepin tikari rinnastuu kätilön saksiin, joilla napanuora katkaistaan. ”Jos päättää hetkeksi olla kammoamatta vierasesinettä ruumiinsa / yhtenäisyydessä, ymmärtää että tikarin tavoite on vain erotella, / tuoda näkyviksi eroja, opastaa niiden kunnioittamisessa ja / johdattaa niiden kauneuteen.”

Assosiaatioketju jatkaa hedelmöittämisen teemaa ja tuo siihen lisää tasoja. Tikari, veitsi ja kynä rinnastuvat toisiinsa. Tässä teos tekee juuri sitä, mistä ensimmäinen runo puhuu: hedelmöittää itseään sinfonisesti Kokkosen hengessä. Lukija ei voi olla vaikuttumatta, niin komeaan sointiin Viikilän orkesteri yltyy.

Ensimmäinen osa kiertää vielä Anhavan, Jeesuksen ja kalastaja-opetuslapsi Andreaksen kautta ja tarjoaa syviä oivalluksia: ”Tosiaan, liittyy Jeesus keskusteluun, on vaikeaa / kertoa poeettisesti jostakin joka on samanaikaisesti nähtävillä.” Siementämisen ja hedelmöittymisen teema huipentuu komeaan aksenttiin puhujan kuvaillessa ihmistä, joka ”hajamielisyttään, silkasta vahingosta” kantaa siemeniä matkassaan ja jonka olkalaukusta putoaa vahingossa Leopardin koottujen laitos: ”Sen nostaa poikaikäinen Sarkia.” Vaikutteet ovat taiteen siemeniä, niistä voi saada tartunnan.

Ekokritiikkiä ja äkkivääriä ihmiskuvia

Runojen toinen osa jatkaa luonnonilmiöitä havainnoiden ja hedelmöittämisen teemaa syventäen. Runot saavat tummia, apokalyptisiä sävyjä. Hedelmöittäminen voi tarkoittaa myös taudin tarttumista ja tuhoa: Kirjaa lukevan tytön alla kiviportaassa itää virtsarakontulehdus. Ilmasto lämpenee, kalat kuolevat. Tällä kertaa kalastajan verkon ”tehtaanpuolella” kääntyilee ”hohdokkaita” karppeja, mikä viitannee vesien saastumiseen ja globaaliin ekokatastrofiin.

Kokoelma osuu parhaiten silloin, kun Viikilä vetää meiningin reippaasti absurdin puolelle. Näin tapahtuu runossa, jossa esiintyy tuhatvuotiaaksi elävä ”jäähai”, jonka pitkän iän salaisuus on, että se elää osittain pakastettuna. Hauska kalajuttu, joka ei jää pelkäksi letkautukseksi: runon loppu voidaan tulkita varoitukseksi, maailmanlopun enteeksi.

Enteitä tulee lisää: home nousee seiniin, talo sortuu hiljaa, lamput sammuvat, orkidea ei kuki. ”Loput Suomen itsenäisyydestä tulisi menettää väkivaltaisesti / eikä näin”, Viikilä kirjoittaa arvoituksellisesti. Nyt kahlataan sysimustissa vesissä: ”Kohta ovat kaikki poissa.”

Seuraavissa osioissa kokoelman yhtenäisyys hieman kärsii. Aivan kuin Viikilä ei malttaisi olla säästelemättä sinänsä herkullisia ja humoristisia huomioitaan, vaikka niille ei sen kummempia temaattisia perusteluita kokonaisuuden kannalta olisikaan. Minulle on esimerkiksi epäselvää, miksi ”puolihumalainen Saarikoski” piti mahduttaa mukaan viinilaseineen. Kyseessä on klisee, jonka olisi voinut jättää käyttämättä.

Tekijän teatteritaustasta voi saada aavistuksia rehevistä henkilökuvauksista, joita saadaan muun muassa erilaisista kaupunkilaistyypeistä, taloyhtiön huoltomiehestä, C-rapun valittajasta, kuolinpesien paketoijista ja niin edelleen. Hauskin on kuvaus lottovoittajasta, joka ostaa palkintorahoillaan käytöstä poistetun arvontakoneen elääkseen kerta toisensa jälkeen sen hetken, ”jolloin elämä vaihtoi suuntaansa”. Vitsi piilee siinä, että suunnanvaihdos oli taaksepäin, siihen hetkeen, jolloin voitto oli vasta tuloillaan. Mustanhumoristinen nykyihmisen tiivistelmä tuo mieleen Jouko Turkan Aiheiden äkkiväärät, äänen naurattavat ihmiskuvat.

Loppuun Viikilä lainaa muita. On Huizingan luettelo Erasmus Rotterdamilaisen elämää kuvaavista maalauksista, versio John Donnen sairauden vaiheista teoksesta Rukouksia sairasvuoteelta, sovitus Jukka Luoman Helsingin Sanomien artikkelista jonka aiheena on saksalainen autobahn-kulttuuri. Kokoelma muuttuu jonkinlaiseksi leikekirjaksi, mikä mielestäni on turhaa. Viikilä olisi voinut aivan hyvin jatkaa omalla äänellään loppuun asti. Lainailu sinänsä ei ole pahasta, mutta voisihan sen hieman verhotummin tehdä. Eikä runokokoelmiin tarvitse merkitä lähteitä.

Viikilän esikoinen esittelee vahvan kielenkäyttäjän, jolla on silmää arkipäivän absurdeille yksityiskohdille mutta myös globaaleille kipupisteille. Siemen on kylvetty, tästä on hyvä jatkaa. Kunhan muistaa välillä myös harventaa.