Avantgarderob ja muuta irtaimistoa

Minun oli määrä tutustua Kaarina Valoaaltoon, joten pestauduin jänikseksi Nooakan parkin miehistöön noin kolme vuodenkiertoa neitsytmatkan jälkeen. Löysin alukselta tammesta tehdyn vanhan kaapin, johon oli helppo piiloutua. Kun venytin korvani oikein pitkiksi, saatoin kuulostella, mitä kapteeni miehistöineen puuhaili. ”Eläinlääkärin maita näkyvissä”, kuului eräänä päivänä tähystystornista. Kaipasin jo raitista ilmaa, joten jouduin raottamaan kaapin ovea. ”Haa, täällähän on salamatkustaja”, ilmoitti kaikkein tarkkavainuisin koira. ”Viedäänkö kanien kanssa kastrointiin?”

Toivuttuani säikähdyksestä purskahdin nauruun, sillä huomasinkin astuneeni uusimman kirjan maisemiin. On ilmastonmuutosta pidellyt, kirjoitin kaapinkokoisin kirjaimin lokikirjaan. Vuonna 2005 ilmestyneen Nooakan parkin runolliset ja osittain seesteiset tunnelmat ovat sähäköityneet ja saaneet ruutia.

Valoaallon Avantgarderob ja muuta irtaimistoa ei ole lukukokemuksena tyyni. Se on valtameri, joka hytkytyttää, keinuttaa ja saa toisinaan sylkemään suolaista merivettä. Rantaan kulkeutuu aaltojen mukana luurangon kappaleita ja kaapin palasia. En silti kaadu, eikä myrsky hölsky yli laidan, vaikka olin siihenkin varautunut. Sateenkaari näkyy rajuilman jälkeen putoilevien vesipisaroiden ja valon leikissä.

Olemme tottuneet kirjoittamaan otsa rypyssä oikeaoppisia biologian kirjoja ja liimaamaan hyssytellen Valonarkaa-etikettejä hankalasti käsiteltävien aiheiden kylkiin tai Apua, luurankoja -varoituksia kaapin oviin. Mieluusti sovellamme myös Marttaliiton jokunen vuosi sitten lanseeraamaa slogania: ”Jos et aio viettää joulua komerossa, älä siivoa sitä”. Kaikesta hyväntahtoisuudestaan ja armollisuudestaan huolimatta iskulause ontuu. Kaapin ovet eivät voi olla loputtomasti kiinni, ja neulasetkin alkavat pikkuhiljaa pistellä maton alla.

Vastaanotetaan siis pieni ravistusliike takavasemmalta. Sen verran, että kuvakulmat kallistuvat eri ilmansuuntaan. Vähän samaan tyyliin kuin Jeesus omana aikanaan asteli temppeliin ja kaatoi rehvakkaasti rahanvaihtajien pöydät, marssitetaan paikalle Valoaalto. Pyhän vihan korvaa sydämellinen hykerrys, ja pöytäterrorismin sijaan ilmestyy näyttämölle lisää huonekaluja. Erityisesti kaappeja ja sänkyjä. Kirjailija näyttää kaapeille uuden paikan tuomalla nuo salaperäiset kapistukset viettämään kanssamme niin joulua kuin arkea.

Huonekalumainos tämä ei kuitenkaan voi olla. Käännyn Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen puoleen. Sen lajimäärityksen mukaan Avantgarderob on runoja ja mietelmiä. Tarkemmin sanottuna ”Ihmiselämän episodeja satiirin ja proosarunon rajamailta”. Kirjastoissa teos on luokiteltu novelleiksi. Aikaisemmista arvioinneista löytyy ilmaisuja ”kirjallisten genrejen rajatila”, ”runouden ja proosan risteytys”, ”valtavirran ulkopuolinen”. Luovun siis mielihyvin rajavartijan tehtävästä ja ehdotan, että ehkä kenties mahdollisesti tämä on vallatonta virtaa.

Ainakin Valoaalto osaa päästää vallattomuuden valloilleen leikkiessään kielellä. Heti ensi silmäyksellä ihastuin teoksen nimeen. Siinä on samaa keppostelun henkeä kuin Nooakan parkissa tai ”Ortodoxitterissä” – Puhdasoppisessa koiravahdissa. Toinen tyypillinen piirre on kielen ylitsepursuava kuvallisuus. Valoaallon piippu syöksee melkoista sarjatulta, osuu eikä mene metsään kuin korkeintaan luontokuvausretkelle. Tai aseistariisuvammin: Kuin-sanan rakastaja saattaa lukijansa poreilevaan kielikuvakylpyyn. Skaalaa riittää yksinkertaisista ”raikkaana kuin kurkku” -viipaleista arvoituksellisempiin ”Öiden nukkuminen on kuin puiden syömistä” -makupaloihin.

Kaappien kolinaa ja kärpäsen surinaa

Päinvastoin kuin esimerkiksi Salvador Dalín taideteoksissa, Valoaallon huonekalut pysyvät elottomina, mutta niillä tuntuu silti olevan asiaa. Kaapeista lähtee ääntä – ainakin avaamisen ja sulkemisen kolinaa! Ja ukkosella sinne voi mennä piiloon, jos on hiljaa. Huonekalujen äärellä kypsyy filosofisia pohdintoja seksuaalisuuteen liittyvästä symboliikasta siinä kuin kaunistelemattomia välähdyksiä karhean elävästä elämästä. Osastoissa ”Irtaimistoa” ja ”Avantgarderob” vallitsee samantapainen tunnelma kuin sekatavarakaupassa tai kirpputorilla. Tarjolla on vähän kaikkea, varsinkin vanhaa, kaappien periltä ja hengareista pengottua. Sopii kierrellä ilman kiirettä ja hypistellä tai vilkaista nopeasti. Karnevalistisessa menossa mukana ovat Valoaallolle läheiset eläimet ja ihmistyyppien kirjo pannumyssypäisistä alkaen.

Vaihdevuosiin ja elämänkaaren loppupään laskuihin liittyy aivan oma dramatiikkansa ja komiikkansa. Vähäisimpiä niistä ei ole peräsuolen uhmakkuus tai ajokortin omistamisen rajallisuus. Yksien kuukautisten loppuminen voi olla pieni askel ihmiskunnalle mutta suuri harppaus vaihdevuosia käyvän biologisen kellon rattaissa.

Erityisen paljon viehätyn Valoaallon kerronnassa siitä, miten hänellä on silmää pienuudelle, miten aika ja läsnäolo ovat samalla aaltopituudella kirjailijan kanssa. Huonekärpäselle omistettu katkelma on tästä mainio esimerkki. Siinä on ainekset nostalgisiin tunteisiin ja muistikuviin kaukaisista kesistä. Klassikon aineksia sisältävää kärpäsen surinaa kuuluu myös Valoaallon oman suosikin Wolfgang Borchertin teoksesta Ovien ulkopuolella. Kaikkein syvimmältä kouraissut kärpäskirjailija on kuitenkin Marguerite Duras, jonka teoksessa Kirjoitan on liikuttava kuvaus kärpäsen kuolemasta. En yhtään ihmettele, jos joku herkkä kärpäslätkän haltija pistää nämä luettuaan vähin äänin vehkeensä myyntiin Huutonettiin tai Keltaiseen Pörssiin.

Avantgarderobin valovoimaisuudesta huolimatta jäin paikoin kaipaamaan enemmän yllätyksellisyyttä. Sitä että tuoli olisi mennyt lukiessa alta ja tuolilla istuja perässä takaperin kerien. Valoaalto olisi voinut näyttää jotain muutakin kuin johtoportaan järkyttyneitä ilmeitä heidän tutustuessaan Tansanian presidentin rouvan kanssa vanhustenhuollon arkeen. Paskarantu tuntuu liian helpolta rajapyykiltä luokkajaon kuvioissa.

Viimeinen pari kaapista ulos

Komeroiden penkominen ei osoittaudu Valoaallolla miksikään sensaatiohakuiseksi toimitukseksi ja hyvä niin. Edes viimeisen parin kömpiminen kaapista päivänvaloon ei ole pyykkipäivää kummallisempaa, vaikka yhtä rouvaa ovatkin. ”Bagatelle” kertoo Pipalukin ja Pauletten suhteesta – yhtä aikaa mahdottomasta ja mahdollisesta. Se kertoo temppelistä nimeltä sukupuolisuus ja yhtä sujuvasti saman asian arkisuudesta. Mööpelifilosofi ymmärtää onneksi määritellä myös sänkykuoleman ja pistää merkille elämän suurimmat liikahdukset, jotka tapahtuvat tämän vähäliikkeisen nelijalkaisen vaikutuspiirissä.

Pipaluk Yksoksa tai nimenmuutoslautakunnasta se eräskin Pitsinki Vaittinen kuulostavat niin oudoilta ja hämäriltä tyypeiltä, etteivät voi olla tästä maailmasta. Mutta hyvät ihmiset, älkää antako kirjailijan hämätä itseänne! Tästä etäännyttämistempusta ylipäästyään saattaa pikkuhiljaa huomata, että näitä pipalukkejahan asuu naapurissa ja ihan varmaan joskus meilläkin. Isolla alkukirjaimella kirjoitettuna kuitenkin enimmäkseen Grönlannissa, jossa se oli vuonna 2007 suosituin tytön nimi.

Kirjailija tulee siis meitä lähemmäs kuin ensi alkuun vaikuttaa. Näidenkin kahden naisen tarina on peitelty näpäytys nykyaikaisille parisuhdemarkkinoille siinä missä moralismillekin. Meidän on vain opeteltava kuuntelemaan huonekalujen kieltä.