Pakolaisten kuski

Kaiho Niemisen (s. 1941) proosan salaisuus piilee kielen lähes virtuoosimaisessa konstailemattomuudessa. Toinen voimatekijä on kertojan selvä asettuminen tavallisen ihmisen ja heikompiosaisen puolelle. Nieminen ei revittele, hän on hiljainen todistaja. Hän käyttää jäljittelemättömällä tavalla kotiseutunsa, Savon Suomenniemen murretta, jonka hän panee soimaan komeasti. Nieminen on tallentanut romaaneihinsa kielen kulttuuriarvoja, joiden merkitys ymmärretään vasta sitten, kun televisio ja sutaisten tehdyt aikakauslehdet ovat raiskanneet kielen lopullisesti. Viisitoista romaania on hieno saavutus. Ura alkoi vuonna 1972 ilmestyneestä Lovistoorista (Weilin+Göös). Pakolaisten kuski on Kallioisten sukutrilogian kolmas osa.

Niemisen tarinassa ei valtakunnan mittakaavassa valtavia tapahdu mutta muserretun yksilön kannalta sitäkin enemmän. Niemisellä on napakka lause hallussa, ja teksti imaisee vastustamattomasti mukaansa. Niin eläviä ovat Niemisen hahmottamat tyypit, että ne eivät jää pelkän fiktion asteelle. Kyläyhteisö peilautuu kuin sosiologinen tutkimus. Luokkajako on selvä, on päällepäsmäreitä ja isoja isäntiä mutta myös vähäosaista kansaa.

Takakansi esittelee Kallioisen vanhaisäntä Simon pojanpojan, Matin, hulttioksi. Ei hulttio kieltäydy valehtelemasta, jos sillä pelastaa selkänahkansa raipoilta. Viinaan menevä Matti on, joka toisella isännällä on viinapannu omasta takaa tuomarin ja nimismiehen jahdista huolimatta. Matti on rakastunut liian ison talon tyttäreen ja tätä ”keisari” Filip Lyytikäinen, sisaren ökyrikas veli, ei siedä ollenkaan. Aittaansa Wilhelmiina Matin kuitenkin päästää vällyjen alle.

Eletään ankaraa nälkävuotta 1868, kaksi on jo takanapäin, ja vasta syksyllä saadaan ensimmäinen kunnon sato. Nieminen on tutkinut tarkkaan paikkakuntakohtaisesti nälän aiheuttaman joukkopaniikin ja paon kotiseudultaan. Leipäkyrsän anojia riitti, ja tuoni niitti heikoimmat. Jonkinlaista hätäapua yritettiin järjestää, mutta useimmiten nälkäisille kävi niin, että isännät siirsivät kurjat lantakärryillä seuraavan pitäjän riesaksi.

Filip Lyytikäinen yrittää järjestää jopa hätäaputöitä. Hänellä on suuri unelma. Piti rakentaa järven poikki kivisilta, joka huomattavasti oikaisisi Lyytikäisen matkoja. Lyytikäinen määrää joka talosta miehen ja hevosen kiviä kärräämään. Kerjäläiset saavat viskoa kivet järveen. Kiviä ei riitä loputtomiin, joten suuruudenhullu hanke kaatuu siihen.

Naapuripitäjän miehet jättävät tienposkeen kerjäläisryhmän. Matti määrätään Filipin hevosella viemään kurjat sinne, minne kuuluvatkin. Tästä ei hyvää Matille seuraa, vaan miespakolla hänet lähetään eteenpäin. Omaan pitäjään ei enää voi palata, ja niinpä mustalais-Hermanni keksii, että viedään koko lasti Lappeenrantaan, missä venäläiset sotajoukot ruokkivat hätää kärsiviä. Ja kasarmille Mikko lastinsa jättää.

Kun paikalle sattuu sopivasti krouvi, niin supliikkimiesten seurassa aika vierähtää rattoisasti. Seuraavana aamuna Matti herää vieraista kärryistä ja koninluuska edessä. Kaiken päälle nämäkin todistetaan varastetuiksi. Mattia jo kuulutetaan hevosvarkaaksi. Syrjäteitä myöten Matti palailee Hermannin kärryillä kotipuoleen. Vainottu mies pakenee metsän turvaan kuin eläin.

Leivättömän pöydän edessä Matti ei suostu hevosvarkaaksi. Kukaan ei usko, että häneltä varastettiin. Tuomio on rankka: kymmenen paria raippavitsoja ja täydet korvaukset Lyytikäiselle. Matti lienee viimeinen raipparangaistuksen kärsinyt. Ja raipat iskee mustalais-Hermanni, joka pyytää Mattia valittamaan isoon ääneen. Matti kuitenkin vaikenee. Rangaistus on kuin kansanhuvia, jota seuraa melkein koko pitäjän väki.

Nieminen päättää romaanin komeasti. Matti säilyttää luontonsa ja talonsa: ”Omissa housuissaan miehen on kuljettava, aina ja jyrkästi, ja asiansa hoidettava. Se on ihan taksa, eikä siinä ole tenäämistä.”

Kaiho Nieminen on jälleen kirjoittanut vankan romaanin.