Sydänraja

Sydänraja liikkuu ääriaatteissa tässä ajassa ja Maritta Lintusen tuntemassa sotahistoriassa.

Maritta Lintusen kolmannessa romaanissa ollaan aatteista pääsemättömissä. 17-vuotiaan Ronja Aaltosen isä, seitsenkymppisenä edelleen viriili vasemmistoradikaali, on kipannut vintille äitinsä ”suojeluskuntauho-oppaat” ja ”lahtarihistoriikit”. Isän maailmanparannus on boheemin narsistista minäilyä.

Sen pyrkimyksen kupeessa olivat kypsyneet isän avioliittojen hedelmät: neljä hermoraunioiksi kulutettua vaimoa ja kuusi enemmän tai vähemmän omituista lasta – jotka saivat elää anarkistisen vapaina ja villeinä, kunhan vain eivät hengittäneet väärää ilmaa.

Ronja, harmaahapsiradikaalin iltatähti, kyllästyy näennäisvapauteen, autioon ja häilyvään maailmaan puolituntemattomine sisarpuolineen. Hänen krooninen apatiansa vaihtuu kiihkoksi lottaisoäiti Aino Sachsen kirjojen äärellä. Häntä polttelee erityisesti isoenonsa Otto Sachsen, 23-vuotiaana Kannakselle kadonneen nuoren hurjapään kohtalo. Päämajan alainen sissi on retkeillyt vihollisen selustassa miinoittamassa rautateitä, suistamassa junia ja sieppaamassa vankeja.

Isänsä vilpittömäksi järkytykseksi Ronja muuttaa sukunimensä Sachseksi, käy armeijan ja tulee sieltä ulos kakskytjarisat-ikäisenä reservin vänrikkinä. Eikä tässä vielä kaikki: joukko ääri-isänmaallisia naisia, joita yhdistävät sukujuuret menetetyssä Karjalassa, perustaa maan alla toimivan Sydänraja-verkoston. Tarkoituksena on suora toiminta Tarton rauhan rajojen palauttamiseksi.

Äärioikeiston ja –vasemmiston lisäksi soppaan sekoitetaan kiihkomielinen uskonnollisuus: Ronja hankkiutuu salaiselle tehtävälle itärajan taa Palava suitsuke ja mirha –yhteisön pikkubussissa. Lähetystyötä tekevä lahko kutoo sukkia ja päähineitä Taivaallisen Villamestarin suojeluksessa.

Eeppistä impressionismia

Lintunen on painanut reilussa vuosikymmenessä jo melkoisen tuotannon: kaksi runokokoelmaa, kolme novellikokoelmaa ja kolme romaania. Tekisi mieleni sanoa, että Lintunen kirjoittaa pitkää proosaa lyyrikon ja novellistin otteella: Sydänrajan 233 sivuun mahtuu useita minäkertojia ja aikatasoja.

Jatkosodan Suomessa sukelletaan Oton isä-Sachsen, kanneljärveläisen vaatturinliikkeensä ja pienoisen liike-imperiuminsa menettäneen miehen hiljaiseen tuskaan, Otto-pojan sopeutumattomuuteen ja uhmaan ja Ainon yrityksiin saada veljensä elämä aisoihin.

Kesään 2011 sijoittuvissa jaksoissa ääneen pääsevät muun muassa lähetyspiirin emäntä Riitta Loponen ja lahkon autonkuljettaja, rauhanturvaajana Afganistanin sodan kauhut kokenut Eero Pöllä.

Olen joskus luonnehtinut Kristina Carlsonia ja Elina Hirvosta eeppisiksi impressionisteiksi: kirjailijoiksi, jotka voivat käsitellä läheisempää tai kaukaisempaa historiaa ja kutoa melkoista ihmiskohtaloiden vyyhteä ilman, että lukijalle tulee detaljiähky. Sama pätee Lintuseen: hän tuntee sotahistoriansa, rajantakaisen Karjalan maisemat ja nyky-Suomen ääriliikkeet, mutta ei hukuta kerrontaa faktatietoon. Hiljaisuus ja rivien välit saavat puhua.

Säveltäjän hiuksista suomalaisuusaatteeseen

Sydänrajaa on mielenkiintoista verrata Lintusen aiempaan novellikokoelmaan Mozartin hiukset (WSOY 2011). Se liikkuu musiikin maailmoissa, Wolfgang Amadeus Mozartin ja Jean Sibeliuksen kaltaisiin suuruuksiin samastuvista, yltiöpäisistä ihailijoista loppuun palaneeseen keikkamuusikkoon ja häntä tanssilavalta toiselle seuraaviin, ikääntyneisiin faneihin.

Novelleissa musiikin lumo voi tuoda myös lohtua, tehdä elämästä kaiken vaivan ja vastoinkäymisten arvoista.

Sydänrajan Ronjan samastuminen karskiin isoenoonsa on vähintään yhtä ehdotonta. Mutta nyt ollaan tekemisissä aatteiden kanssa, jotka tarvittaessa oikeuttavat väkivaltaan.

”Vasta sitten kun ihmisen sydämessä on tarpeeksi syvä jälki, hän on motivoitunut tekemään mahdottomiltakin tuntuvia tekoja. Vasta sitten kun ihmisen sydämessä on tarpeeksi syvä viillos: häiritsevä, parantumaton haava, joka ei anna rauhaa, voi hänen tietää olevan uskollinen asialleen”, messuaa Annika Lahdenpohja, Sydänrajan isänmaallinen ylipapitar.

Suomen perussuomalaistuminen ja omaan oikeassa olemiseensa uskovat yksinäiset sudet ovat siis päässeet jo kotimaiseen kaunokirjallisuuteen. Mieleen tulee etsimättä toinen kevään uutuusromaani, J. Pekka Mäkelän Muurahaispuu (Like 2012). Ei liene sattumaa, että molempien kirjojen tapahtumat sijoittuvat Anders Behring Breivikin kesään 2011.

Kosmopoliittinen Viipuri, Terijoen vaaleat dyynit

Lahkot vastaavat tarpeeseen kuulua johonkin, mutta vaativat samalla kuuliaisuudenlupauksia. ”Vastaanjurnuttavat” syöpäsolut joutuvat kurinpitotoimien ja toverituomioistuimien kohteeksi.

Yhteistä eri ideologioille ovat myös karismaattiset johtajat, jotka eivät läheskään aina elä niin kuin opettavat.

Menetetyn Karjalan rakennuskanta ja paikallisen, puolijuopon asujaimiston suuvärkit muistuttavat kuningas Salomon hylättyä louhosta. Silti Palavan suitsukkeen ja mirhan johtohahmo, saarnaaja ja kielillä puhuja Teijo Raappana järjestää lähetyspiirin emännälle varsin lihallisia rukoushetkiä ja keidaskokemuksia. Jerusalemin palmut humisevat.

Sydänraja, asialleen omistautuneiden naisten äärijärjestö on sukua Anja silloisen Kaurasen Pelon maantieteen (WSOY 1995) suoran toiminnan feministeille.

Romaani vakuuttaa tunnetilojensa ja näkökulmiensa skaalalla.

Annika Lahdenpohjan saarna ja seurakunta eroaa nykyisestä halla-aholaisuudesta sikäli, että maahanmuutolla ja ”islam-kritiikillä” ei ole siinä juurikaan sijaa. Kyse on nimenomaan talvi- ja jatkosodan vääryyksien korjaamisesta, kaipuusta kosmopoliittiseen Viipuriin ja Terijoen vaaleille dyyneille.

Eikä Lintunen nähdäkseni millään tavoin vähättele evakkokarjalaisten kipeitä tarinoita, pohjatonta kaipuuta ja surutyötä, jotta täytyi YYA-Suomessa painaa villaisella. Hän vain osoittaa, että tärkeämpää olisi huolehtia ihmisistä tässä ja nyt, eikä antaa menneiden patoutumien ja marttyyriuskon viedä mennessään.

Silti tuntuu, että 1940-luvun alun kuvaus on romaanissa nykyhetkeä vahvempaa. Sydänrajalaisten käytännön toiminta, tulevaisuudensuunnitelmat ja Annikan järkkymättömän itsevarma persoona jäävät aiheen kutkuttavuudesta huolimatta turhan ohuesti luonnostelluiksi.

Jo Lintusen novelleille ominainen aukkoinen kerronta, äkkiväärät näkökulmanvaihdot ja avoimeksi jäävät loput eivät ole pelkästään hyvä asia. Paikoin uhkaa sekavuus, kerronnallisen pikkubussin kyydissä on pysyttelemistä.

Adrenaliini-addiktion kourissa

Pienistä mutinoista ja varauksista huolimatta Sydänraja oli sävähdyttävä lukukokemus. Romaani vakuuttaa nimenomaan tunnetilojensa ja näkökulmiensa skaalalla. Osattomuuden ja kodittomuuden tunnoista, vuosikymmenten yli ulottuvasta surutyöstä mennään groteskin kouraisevaan sodan raadollisuuden kuvaukseen ja hersyvän humoristiselle road tripille nyky-Karjalaan. Myös romanssinalkua viritellään, Ronjan ja nelikymppisen autokuski-Eeron välille.

Sotasankaruudesta riisutaan kaikki ylimääräinen glooria. Ronjan on vaikea hyväksyä Aino-mummonsa kertoma. Se, ettei Ottoa ajanutkaan välttämättä isänmaallisuuden hehku, palava ryssäviha ja kotinsa menettäneen kostonjano. Vaan yksinkertaisesti vaaran nostattama kiihko, nopeasti addiktion aiheuttava kuolemanhuume.

”(…) elämä on siellä missä sen voi leikata poikki havujen väliin viritetty lanka, missä tähtäimen takana hehkuva silmä puhkeaa ja valuu mättääseen, missä tuijotat omaa suontasi, seuraat, kuinka se aukeaa, pulpauttaa mustaa verta aina kun koetat puristaa sen haukkovaa päätä umpeen”, minäkertoja-Otto summaa filosofiaansa.

Sotaan liittyvästä adrenaliini-addiktiosta tulee mieleen Kathryn Bigelow̉n elokuva The Hurt Locker (2008), kuvaus amerikkalaisista pomminpurkajista Irakissa.

Eikä ole yhtään kaukaa haettua puhua Suomen sotiin liittyvän kirjan yhteydessä George W. Bushin aloittamista retkistä. Autokuski-Eero ja hänen ystävänsä ovat Afganistanin kävijöitä. Kaakkois-Suomen syrjäytyneet ovat tutustuneet Kabulin bordelleihin, tienvarsipommeihin, aavikkopölyyn ja ihon alle muniviin hiekkakärpäsiin.

Rajat meillä on aina keskuudessamme, niin ihmisten kuin valtakuntien välillä – samoin historian muuntelu ja uudelleenkirjoittaminen kunkin oman mielen mukaiseksi. Mutta myös suruun voi addiktoitua Ronjan tavoin. Hän kaipaa sellaista ihmistä, jota ei ehtinyt koskaan tuntea, rakentaa päänsä sisälle sankarivainajan muistoa kunnioittavan mausoleumin.

Sydänrajan loppuhuipennus päästää pakenevan, kuolemaa tekevän Oton jälleen ääneen – ja on korkeinta runoutta, jota proosakirjallisuutemme sivuilta on pitkiin aikoihin luettu.

Kysyt ehdinkö surra. Nyt tiedät: suru jäi teille. Murhe siitä mitä jäin elämästä paitsi. Suru on teidän kuvitelmanne minusta elävänä.