Ihmissyöjän ystävyys

Marjo Niemen kolmas romaani tulee heti ensimmäisillä sivuilla lähelle kolmikymppistä pääkaupunkiseutulaista humanistia. Sitten se ottaa kokonaan toisen suunnan ja hyökkää kohti Eurooppaa. Yhtäkkiä jokainen Helsingin kaduilla kulkeva kantaa menneisyyden leimaa: ”Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut jokaiselle.” Kollektiivinen alitajunta riivaa mieltä.

Liikkeet yksityisen ja yleisen välillä ovat alkuun outoja mutta asettuvat sitten paikoilleen. Niemen tarkoituksena ei olekaan kertoa suljettua tarinaa elämästä Helsingissä, eriarvoisuudesta ja Euroopan julmuuksista, vaikka romaanin sisällä oleva teos onkin nimetty ”Suurromaaniksi”.

Muusta materiaalista esiin kuoriutuva aihe on selviytyminen ystävän kuolemasta ja elämän asetteleminen uuteen järjestykseen. Tarinan päähenkilönä on kirjailija, joka ei todellakaan tunnu pystyvän siihen. Hänen päässään liitelevät historia ja Eurooppa, köyhyys ja rikkaus, lapsuus ja aikuisuus, ystävät ja parisuhteet maanisessa vyöryssä. Kaikki menee pieleen, ja se on ehkä historian ja sen epäoikeudenmukaisuuksien syytä – ja vähän omaa.

Alku: viha

Vähä vähältä täysiin mittoihinsa kasvava romaani alkaa kärsimyksestä, surusta ja masennuksesta, joka tekee vihaiseksi ja kyvyttömäksi olla toisten ihmisten keskellä.

Viha ottaa kohteekseen esimerkiksi tuttujen ihmisten – ystäviksi kutsuttujen – elämät ja valinnat: aikuisuuden, jota eletään kituuttaen yksiöissä tai sukujen rahoilla, jonkinlaisessa teeskennellyssä itsenäisyydessä. Syvimmän inhon kohteena on koko Eurooppa: ”Hyvinvointi ei ole mikään peitto joka laskeutuu kaikkien ylle.”

Kirjailija ei voi sietää. Niinpä hän uppoutuu kuolleelle ystävälle omistettuun Suurromaaniin, joka on samalla teos teoksen sisällä. Se kertoo sulkeutuvan Lapinlahden sairaalan 55-vuotiaasta psykiatrista, Mauri Nastolasta, joka on myös jotenkin hukassa, ja naisesta joka löydetään Sonjan tavoin rannalta. Merestä huuhtoutunut Marie on kuitenkin elossa, häneltä ovat kadonneet vain muistot.

Rikkaat ja köyhät

Euroopan historiaa, romaaniaan ja Sonjaa miettien kirjailija kulkee päivästä toiseen, biojätepussit mukanaan ruokakaupassa ja muutenkin jokseenkin järkkyneenä. Mielensisällöillä on luonnollisesti kytkös toisiinsa, vaikka kirjailija ei sano sitä tietenkään suoraan. Teini-ikäisenä Sonja on pelastanut hänet kurjuudesta Eiran hienostopiireihin, ”sivistysnousukkaaksi”, perheen löytötaiteilijaksi.

Kirjailijantyön aiheeksi on puolestaan, ja ehkä juuri siksi, tullut Euroopan harjoittama sorto – siitä hän on Sonjallekin paasannut viimeiset vuodet. Mielessä kalvaa kuitenkin pelko, että jotakin on jäänyt huomaamatta: Sonja on kuollut, hän on elossa.

Vain kirjoittamisessa on enää järkeä.

Ihmissyöjän ystävyyttä lukiessa parasta on se, miten kirjailija-päähenkilön ajattelu vähitellen kirkastuu lukijalle kaikessa itsesyytöksessään ja maailmanangstissaan. Se on sekamelska, jossa kaikki liittyy kaikkeen eikä mikään ole yksinkertaista – ei varsinkaan viha, jota kirjailija tuntee. Allegorisessa kuviossa Sonja ja hänen sukunsa ovat Eurooppa, ja kurjuudesta pelastettu kirjailija kolmas maailma.

Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on suunnaton, vain kirjoittamisessa on enää järkeä.

”Ne kenellä on hyvä kotikasvatus, perintökämppä, aatelisarvo, osakesalkku, kulttuurikotitausta, puolue, lihava palkka, toimivat välittäjäaineet, biorytmit järjestyksessä, ne kenellä on viran puolesta/suvun kunnia/etiketti hallussa, voivat ilmaista asiansa sivistyneemmin, ammentaa näistä edellä esitetyistä asioista voimansa tai äänestää rahoillaan, mutta minulla ei ole muuta kuin tämä viha. Ihminen saa voimansa jostain, pääasia että jostain.

Sonjan isä hei, sellasta vaan, että ei kärsimys ole tämän taiteilijan voimavara vaan viha.”

Viha sinkoilee myös kohti elossa olevia ystäviä. Ympärillä on ylikoulutettuja ja alipalkattuja boheemeja sekä sukujen rahoilla eläviä dandyjä. On vaikea sanoa, kummat ovat pahempia.

”Onko tämä niistä ihan ok, että aikuiset ihmiset istuu täällä polvet kurkussa, eikä yhtään tiedä onko niillä edes töitä ensi kuussa?”

”Porvarillisuus on yksi käytetyin tapa kestää murha.”

Kaksi maailmaa

Niemi kirjoittaa affektiivista tekstiä, joka ammentaa voimansa surusta, raivosta ja selviämisen pakosta. Teoksen kaksoisrakenne, romaani romaanin sisällä, on hieno, vähä vähältä avautuva oma tarinansa jonka merkityksiä ei pakoteta lukijalle. Vihjeitä sen sijaan annetaan: muistinmenetys ja jatkuva muistin penkominen, elämä ja kuolema, mielten järkkyminen, yksilön ja kollektiivin historioiden sekoittuminen.

Kirjailija elää puolimaailmassa todellisen elämän ja romaaninsa elämän välillä. Myös tapahtumapaikat limittyvät toisiinsa: Sonjan hauta on Hietaniemessä, Marien ja Maurin koti hidasta kuolemaa tekevässä Lapinlahdessa.

On päästävä ulos tarinoiden maailmasta takaisin todelliseen maailmaan.

”Ihmisen tarve menneisyyteen on ehdoton”, kirjoittaa kirjailija Maurin suulla ja laittaa Marien tuntemaan syyllisyyttä koko Euroopan historiasta. Kirjailijan oma historia on nimettömän lähiön matontamppaustelineellä, alkoholisoituneen äidin hakattavana, ”kolmannessa maailmassa” – Sonjan puolestaan on Eirassa, Euroopassa ja EU:ssa.

Toisilla on ollut, Donald W. Winnicottia mukaillen, ”tarpeeksi hyvät” vanhemmat, sellaiset, jotka samalla tukevat ja auttavat lastaan irtaantumaan. Kirjailijan lapsuudessa tällainen olisi ollut luksusta.

”[T]odellisuudessa, todellisuudessatodellisuudessa ihminen pysyy hengissä vaikka millaisissa paskaraoissa.”

Viha on ymmärrettävää: tämä ei ole kehitysmaa, mutta tämä on Suomi.

Järkkynyt mieli

Romaanin psykologiatuntemus ei osoittele eikä alleviivaa, mutta kirjailija piirtyy lopulta esiin ihmisenä, jota ei enää ole olemassa ystävän kuoleman jälkeen. Ehkä hän oli Sonjalle vain kehitysapuprojekti, mutta silti koko elämä on ystävään sidottu.

Mauri Nastolan, kirjailijan alter egon, mukaan Marie kärsii dissosiatiivisesta häiriöstä. Sonjan kuolema on kai tehnyt kirjailijalle saman. Kummallakin sotkeentuvat henkilöhistoriat ja kollektiiviset tajunnat toisiinsa. Ongelmana on vaan se, että mieli ei voi koostua pelkistä kuvitelmista ja maailmanhengestä.

Maurin kysymys – ”miten minä voin luoda kontaktin ihmiseen, joka ei ole psyykkisesti olemassa?” – on myös kirjailijan kysymys itselleen. On päästävä ulos tarinoiden maailmasta takaisin todelliseen maailmaan, muiden ihmisten luo. Tämän romaani tekee taidokkaasti ja rauhassa, elämänpalaset toisiinsa yhdistäen.