Aavikon tyttäret

Kun oli lukenut Aavikon tyttäret –romaanin loppuun, oli ryhdyttävä tiedonhakuun. Häpeä tunnustaa, että hyvin monia yksityiskohtia Somalian lähihistoriasta oli vuolaassa tiedon virrassa mennyt tyystin ohi tai unohtunut. Nura Farah ei tekstissään ehkä viisaasti lähde liikaa selittelemään, vaan pitäytyy tiiviisti tarinassa.

Oli siis otettava selvää, miksi italialaiset sanat olivat niin vihattavia tai miksi unelma suuresta Somaliasta kariutui.

13-vuotiaana Somaliasta Suomeen tullut Farah kuvaa paimentolaisten elämää Somaliassa 1940-luvulta 1960-luvulle, jolloin maa itsenäistyi. Hän kertoo Khadijasta, joka elää äitinsä ja veljensä kanssa paimentolaisleirissä ja kasvaa tarinan myötä aikuiseksi naiseksi, vaimoksi ja äidiksi.

Khadija on rohkea ja itsepäinen tyttö, joka kapinoi poikien ja miesten etuoikeutettua asemaa vastaan. Hän murehtii, miksi Allah teki hänet tytöksi, ja haluaa todistaa olevansa yhtä hyvä ja vahva kuin pojat. Pojilla on aivan erilaisia vapauksia ja oikeuksia kuin tytöillä, ja Khadija  huomaa veljen saavan parhaat palat ruoasta ja suurimman osan äidin rakkaudesta.

Äiti Fatimalle poika, Abdi, on kaikki kaikessa. Hän on tulevaisuuden toivo, jota äiti kasvattaa vihaamaan ja kostamaan kuolleen miehensä puolesta. Menetettyään myös poikansa hänen ainoa tehtävänsä ja päämääränsä on kasvattaa Khadijasta hyvä, ujo tyttö, joka tuo kunniaa perheelle ja klaanille. Ahkeruus ja itsehillintä pitävät hänen mukaansa tyttären Allahin armon alla. Fatiman suurin toive on, että Khadija saisi rikkaan miehen, jolla olisi paljon kameleita ja joka maksaisi tyttärestä niin hyvän hinnan, että Fatima vapautuisi raatamasta.

Miehestä riippuvainen elämä

Äidin ja tyttären suhde on ristiriitainen. Äiti kasvattaa Khadijaa kovalla kurilla, pelolla ja uhkailuilla. Hän kuitenkin myös kannustaa tätä ylpeyteen ja vahvuuteen ja pitämään puoliaan lannistumatta. Vaikka Khadija muuten on rohkea ja jääräpäinen, hän alistuu äidin vaatimuksiin eikä uskalla pahoittaa tämän mieltä.

Khadija joutuu 15-vuotiaana vastoin tahtoaan naimisiin paljon itseään vanhemman miehen kanssa. Hääjuhlassa äitiä kehutaan täydellisen tytön kasvattamisesta, ja silloin Khadija näkee äitinsä ensimmäistä kertaa onnellisena ja tuntee myös itse onnistuneensa tyttärenä. Naimisissa olo kuitenkin kauhistuttaa häntä, sillä hän haluaisi vielä elää tyttönä juosten ja tanssien hiukset vapaana. Uudessa kodissaan hän yhtä aikaa ikävöi raastavasti äitiään ja kiroaa tämän sen tilanteen takia, johon hänet on pakotettu.

Myös Luulin elämän kautta Farah tuo esiin, kuinka riippuvainen naisen elämä on miehestä ja avioliitosta ja millainen on vammaisen tai jollain tavoin erilaisen naisen osa. Luul on Khadijan aviomiehen kaltoin kohtelema ensimmäinen vaimo, jota vammojensa ja ulkonäkönsä takia syytetään noidaksi. Luulilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin palvella miestään mahdollisimman hyvin ja hyväksyä kaikki päätökset, jotka tämä tekee, olivatpa ne hänelle kuinka vastenmielisiä hyvänsä.

Khadija, runonlaulaja

Khadija on syntynyt kylän naisten laulun voimalla, ja Fatima-äiti arveleekin, että hän on jo silloin imenyt laulut sisäänsä. Runojen laulaminen kiehtoo Khadijaa; hän käy salaa kuuntelemassa kylän miesten lauluja ja painaa ne kaikki tarkasti mieleensä. Äidin kielloista huolimatta hän osallistuu yleensä vain miehille tarkoitettuun runonlaulukilpailuun.

”Mitä tyttö ymmärtää runoista?” huusi eräs mies yleisön puolelta. Raati käski kaikkia olemaan hiljaa. Khadija ei antanut kysymyksen häiritä itseään. Hän kohdensi katseensa raatiin. Hän katsoi miehiä suoraan silmiin melkein uhmakkaasti. Harmaahiuksinen mies kysyi epäilevästi, oliko tyttö varma että kysymys oli runosta. Yleisö päästi makean kuoronaurun. Khadija otti muutaman syvän henkäisyn, piti kätensä yhdessä ja pani silmänsä kiinni. Sanat tulivat itsestään. Mielessään Khadija lensi. Hän lausui sujuvasti runonsa, hyväili sanansa tarkasti. Hän maustoi lauseet, löysi sopivan rytmin ja ylisti somalinaisten rohkeutta. Khadija antoi äänensä kantautua kauas. Hänen vartalonsa rentoutui ja Khadija tunsi, kuinka runon sanat kulkivat hengityksen tahdissa.”

Farah kuvaa kirjassaan paimentolaisyhteisöä osin sisältä päin, osin ulkopuolisen tarkkailijan silmin.

Khadijan esitys saa kaikki hämmästyksen ja ihastuksen valtaan, ja hän saa uuden nimen af macaan, sokerinen suu. Hän tekee lauluja niin kuolevasta suosikkilehmästään kuin äidistään ja vastasyntyneestä tyttärestään.

Khadijalle runojen laulaminen ja esiintyminen on niin tärkeää, että äidin kielto ja uhkaukset saavat hänet menettämään elämänhalunsa ja sairastumaan.

Klaanien maa

Farah kuvaa aavikon elämää, sen kauneutta ja ankaruutta, niin käsin kosketeltavasti, että välillä tuntuu kuin itse astelisi hiekan keskellä Khadijan kanssa. Aavikolla eletään kuivien ja kukkivien kausien vaihtelun varassa. Kun kuiva kausi pitkittyy, sekä eläimet että niiden myötä ihmiset kärsivät ja näkevät nälkää. Pitkä kuiva kausi on paimentolaisten mielestä Allahin vihan osoitus. Kun se päättyy, aavikko herää hitaasti eloon.

”Hiekka kastui ja janoiset juuret imivät vettä. Maan halkeamat tasaantuivat. Aavikko puhkesi vihreyteen, tasainen ruoho nousi maasta. Linnut saapuivat ja herättivät aavikon kauniilla laulullaan. Keltaiset kukat aukesivat uuteen loistoon, ne ammensivat taivaalta tihkuvia vesipisaroita. Puiden lehdet saivat värinsä takaisin, kuiva aavikko täyttyi tiheälehtisistä matalista ja korkeista pensaista, jotka tarjosivat varjo- ja suojapaikkoja petojen hampailta. Eläimet tulivat koloistaan, apinat istuivat oksilla ja ketut jahtasivat toisiaan.”

Somaliassa vallitseva klaanijärjestelmä saa kansan erilleen ja jatkuvaan vihan ja koston kierteeseen. Khadijan puoliso haaveilee vuosikymmeniä maan yhdistymisestä. Hänen mielestään somaleiden ja klaanien välinen viha on järjetöntä – toki hänen oma klaaninsa olisi maalle hyvä johtaja. Maan itsenäistyttyä ristiriidat ovat jo odottamassa: kun toisten haaveena on rakentaa konservatiivinen, islamilainen valtio, toiset unelmoivat vapaamielisestä, demokraattisesta Somaliasta.

Samaan tapaan kuin Pauliina Rauhala kuvaa Taivaslaulussa lestadiolaisyhteisöä, Farah kuvaa kirjassaan paimentolaisyhteisöä osin sisältä päin, kulttuurin tuntien, osin silti ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Rauhalan tavoin Farah tuo näkyville sekä yhteisön negatiiviset että positiiviset piirteet niin, että lukija voi muodostaa siitä omat mielipiteensä ja luoda oman kuvansa.