ololo

Olli-Pekka Tennilän esikoiskokoelman kannessa tuijottavat puusta veistetyn oloiset, uurteiset kasvot. Niissä on varjoja ja kerrostumia kuin kaivausten jäljiltä: silmänympärykset ovat kraaterimaiset, posketkin kuopalla, nenä terävä, aristokraattinen. Tukka laskeutuu hapsottaen, kirkkaana. Kannessa lukee ololo. Mitä se on?

Tennilän runous on paljolti pelkistämisen taidetta, ytimessään aforistinen ilmaus ja avoin tila, tyhjä sivu ja sen mahdollisuudet. Joskus yhdelle sivulle riittää kaksi sanaa: ”On nimenpaisumus.” Toisaalla taas tekstimassa laajenee, paisuu polveilevaksi proosarunoksi, jossa lyhyet säkeet siellä täällä rytmittävät kysyen hapuilevaa kerrontaa. Pitkät ja lyhyet runot ovat ilmeisessä kontrastissa keskenään – pidemmät usein vaikuttavat turhan löyhiltä, jäsentymättömiltä rakennelmilta verrattuna tiiviin keskitettyyn ilmaisuun, jota kokoelman runoista suurin osa edustaa. Eräs pidempi, nimeltään ”Anarktis”, osaltaan purkaa tätä ongelmaa: ”Keskeneräinen kaupunki, päivä, loistaa väliaikaisissa rakenteissaan.”

Muodon hapuilevuus lienee tarkoituksellista, huojumista keskeneräisen todellisuuden edessä. Kysyminen, ihmettely, on ominaista Tennilän kielitietoiselle tavalle kirjoittaa. Kieli ei ole valmis vaan aina kesken, uudelleen muotoiltavissa. Tennilän runoissa uppoudutaan kielen kerrostumiin kuin kosteaan maahan, mistä löytyy paljon vanhaa, ajan saatossa kulunutta ja hapertunutta mutta myös ennennäkemättömiä kielellisiä yhdisteitä.

Uusia tapoja sanoa

Erilaiset uudissanat ja kaksoismerkitykset ovat oleellinen osa Tennilän kirjoitusta, kuten jo kokoelman nimestä voi havaita. Kielessä oleminen näyttäytyy löytöretkenä, jossa vanhat sanat ilmenevät uudessa valossa, keräävät ympärilleen merkityksiä. Tämä kielen uudistaminen ei kuitenkaan riitä: vähiä sanoja ympäröi uhkaavasti joka puolelta tyhjä paperi, valkea ja mykkä; sen rooli korostuu lyhyiden runojen väljässä asemoinnissa. Usein kyse on suomen kielen rakenteeseen liittyvästä havainnosta, joka ikään kuin jäsentää elettyä todellisuutta uudelleen:

”Ajasta voimme sanoa: ajatella.”

”Millä kadulla aurinko oli, sitä myöten menin. /
Olen alkanut pitää siitä enemmän kun ymmärsin /
että se on kysymys, että sekin on kysymys: Aurinko?”

Tällainen kieltä maisteleva lyriikka on tietyllä tavalla nostalgista, lapsuudenkodin ja kielen oppimisen prosessia heijastelevaa. ololon runoissa tuleekin vastaan myös kodin, asumisen tematiikka, mikä muistuttaa filosofi Martin Heideggerin käsityksestä kielestä ihmisen kotina, jota erityisesti runous rakentaa. Siinä missä svengaavalla 60-luvulla Kalevi Seilonen näki asumisen väsymisenä matkalla, Tennilän runoissa koti on ”kaivaus”, työn alla ja täynnä menneisyyttä, kerrostuneita kielellisiä sedimenttejä ja muistoja. Lapsuudestakin hän kirjoittaa, hauskasti:

”Pienenä ajattelin, että kaikesta huolimatta /
hän saattaakin olla lohikäärme eikä äiti.”

Henkilökohtainen menneisyys on kuitenkin vain pieni osa kielellisestä kaivoksesta louhittavaa aineistoa. Runojen kuvastossa subjektius, ”mi-nä” kuten Tennilä ilmaisee, nimittäin liukenee kieleen, sekoittuu peruuttamattomasti toiseuteen, muihin ihmisiin, koko jaetun kielen aiheisiin ja ainekseen. Tästä huolimatta monissa runoissa tavoitetaan eräänlainen eksistentialistinen tila, jossa maailman rakenteisiin heitetyn subjektin rooli kielen käyttäjänä ja tekijänä korostuu.

Kieli välineenä

Tennilä ei ole kielirunoilija siinä language-runouden ja muiden avantgarde-liikkeiden viitoittamassa postmodernissa (tai kliseisessä) mielessä, että hän ohjelmallisesti leikkisi kielen merkitsijöillä vailla toivoakaan todellisesta kommunikaatiosta. Hänen runonsa ovat toki kokeellisia, mutta lähinnä välineellisesti. Ne ovat läpeensä kielitietoisia, tietoisia myös omasta runomuodostaan, mutta samalla niissä selvästi tavoitellaan jotain arkikielelle näkymätöntä, liki mystistä tilaa.

Tennilän päämäärä tuntuu olevan kielellisesti luodata sitä kokemuksellisesta aluetta, joka jää kielellisen ilmaisun ja olemisen todellisuuden väliin. Tyylillisesti hän on monia nykyrunoilijoita lähempänä 1950-luvun modernismin perintöä, joskaan ei mitenkään vanhanaikaiselta tuntuvalla tavalla – lähimpinä vertailukohtina kotimaisesta runoudesta mieleen tulevat Mirkka Rekola ja Pentti Saarikoski, jälkimmäiseltä erityisesti Tiarnia-sarja, sillä molempien runoissa on dialogista erilaisten äänien yhteensovittamista ja sellaista kysymisen, metafyysisen pohdinnan pakkoa, josta Tennilänkin kieli elää.

Mutta miksi ololo, mitä tämä merkillinen palindromi tahtoo sanoa?

”ololo /
ei ole kuvia /
täällä ei ole kuvia, ei valveessa /
siinä on puu-ukko, se muistaa puukon /
muistuttaa, muistaa niin. /
Jäljet kuluvat, valve syvenee jäljet peittävät jälkiä, vaikka meillä /
olisi samat, toistuvat lauseet, /
jää sanottu alle. maa kerrostuu.”

Kyse on keskittyneestä olemisesta, niin kuin esineet tuijottavat herkeämättä mykkinä ympärillämme. Ololo on jotain konkreettista, läsnäolevaa, ei metafora tai kuva. Se on kuitenkin tehty, muistinvarainen, ajan ja tapahtumisen kerrostuneisuuden leimaama. Sen läpi voi kulkea, sen voi lukea molempiin suuntiin; se on sanana tutunomainen mutta lopultakin meille vieras, uusi, outo. Se on erinomainen nimi Tennilän kokoelmalle, joka on kansiratkaisuja myöten mietitty, painokas avaus – vielä hiukan haparoiva mutta omalaatuista näkemystä ja kieltä täynnä.

Kiitos ololon julkaisemisesta kuuluu ntamolle, omalaatuista kustannuspolitiikkaa harjoittavalle yhtiölle, jonka sivuja kannattaa tarkkailla – kirjoja ei juuri muualla mainosteta. Ntamo on julkaissut lyhyen olemassaolonsa aikana jo melkoisen nipun teoksia, joista suurin osa ei varmaan olisi mahtunut suurempien kustantamoiden julkaisuohjelmaan. Vaihtoehtoisen kirjallisuuden kustantamista hyvin pienille lukijakunnille voi aina arvostaa sankarillisena toimintana, vaikka joukossa olisi turhakkeitakin. Ololosta en tosin keksi yhtään syytä, miksei mikä tahansa suurikin kustantamo olisi sitä voinut julkaista. ntamon mallissa on kiistämättä puolensa, kun Tennilän runous tuskin missään tapauksessa myyntiluvuilla juhlisi. Niin tai näin, tämä kirja ja vaikkapa Juhana Vähäsen Kakadu todistavat, että ntamolla on jo oma roolinsa ja tärkeä panoksensa tasokkaan kaunokirjallisuuden kustantamiseen.