Synninkantajat

Oululainen kirjailija Pauliina Rauhala (s. 1977) on kirjoittanut kaksi kirjaa lestadiolaisista ja näiden kipupisteistä.

Palkittu esikoisromaani, nykypäivään sijoittuva Taivaslaulu ilmestyi 2013. Sitä vastoin uutuusromaanissa Synninkantajat eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla.

Synninkantajien näyttämönä on Joen varrella sijaitseva Kylä, jossa eletään ikuisuuden reunalla. Lähes joka taloudessa asuu vanhoillislestadiolaisia, jotka uskovat Jeesuksen toisen tulemisen olevan lähellä. Useille Rauhalan romaanihenkilöille helvetin pelko on viisauden alku.

1970-luvulla tapahtui kertojan mukaan rauhanajan kirkon laajamittaisin hengellisen väkivallan aalto.

Synninkantajat-nimi viittaa sijaiskärsijöihin, jotka saavat kantaakseen muiden tekemisten seurauksia. Kirjailija tutkii romaanissaan hengellistä vallankäyttöä ja sukupolvelta toiselle siirtyviä taakkoja.

Romaanin alussa tavataan kuolinvuoteelle joutunut vanha mies, jolla on paljon synkkiä muistoja. Vanhus nimeltä Taisto vaikertaa poissa tolaltaan, kun terveys, muisti ja lähimmät omaiset ovat kaikki menneet kauas.

Taiston kuolinvuoteen äärellä minäkertoja ottaa vanhuksen elämäntarinaan kiinni ja päättää kertoa vaiettuja totuuksia 1970-luvun lestadiolaisista.

Kertojan mukaan tuolloin tapahtui rauhanajan kirkon laajamittaisin hengellisen väkivallan aalto, joka kosketti kertojaa itseäänkin:

”Minua ei hyljätty kokouksessa vaan kotiovella. Se huojutti heiveröistä perhettä kaikkein hauraimmassa tilanteessa. En ole päässyt siitä yli. Isien synnit periytyvät kolmessa polvessa. Näitä asioita on pakko tutkia lisää.” (s. 14–15)

Vihko täynnä tärkeitä asioita

Synninkantajissa on viisi päähenkilöä, joista jokainen toimii vuorollaan minäkertojana.

Yksi näistä on Auroora, teini-iän lopulla oleva tyttö. Toinen on Aliisa, Aurooran äiti. Kolmas päähenkilöistä on Aaron, Taiston pojanpoika, Aliisan tyttärenpoika ja Aurooran siskonpoika.

Aaronilla on Tärkeiden Asioiden Vihko täynnä salaisuuksia. Kun aikuiset tuskailevat kylmän sodan ahdistamassa todellisuudessa, Aaron tuntee ironisesti sisällään lämpimän rauhan:

”Lämmin rauha valuu minuun Bachin passiosta, jota kuuntelen sängyssä kasettisoittimesta. Se tulee saarnoista, jotka Taisto-pappa puhuu ja joissa kuuluu yhtä aikaa Laestadiuksen, Lutherin ja vieläpä Herran Jeesuksen Kristuksen ääni. Se on yhden suun neliääninen kuoro, niin minä ne kuulen, saarnat, jotka pysyvät eivätkä koskaan muutu, saarnat, jotka vievät minut taivaaseen.” (s. 20)

Aaronin kautta Rauhala tuo romaaniin vahvan lapsen äänen, jonka usko henkii alkuvoimaa ja jolle uskonnollinen yhteisö on ainoa mahdollinen koti. Pojalla on käsitys, että myös Bach ja Kekkonen olisivat olleet uskossa, ainakin melkein. Näiden kahden herran uskovaisuutta on vaikea selittää, vaikka uskovaisuuden rajat ovat hänestä yleensä selvät.

Ihmiset tunnustavat syntinsä ja mäntysaippuanhajuinen armo pääsee oikeuksiinsa.

Aaron lukee innokkaasti Tex Willereitä. Kiintoisat lännentarinat vertautuvat mielessä Taisto-papan opetuksiin: pappa tovereineen taistelee pahaa Mefistoa vastaan urheasti ja itseään säästämättä. Tässä taistelussa Aaron haluaa auttaa pappaa parhaansa mukaan.

Aaron huomaa seuroissa, kuinka samanlaisia nykyiset ajat ovat Nooan aikojen kanssa. Arkin rakentamiselle olisi taas syytä.

Aaron nauttii tavattomasti olla papan kanssa luonnossa tai kalareissuilla. Pappa on pojan ihailun kohde, joka osaa käyttää verkkoja ammattimiehen tavoin.

Aaron näkee papan väsyvän syntien paljouteen, joka tuntuu ympäröivän kaikkia. Papan saarnatessa syntejä vastaan tämän nenäliina täyttyy kyynelistä.

Kyynelien säestämä viesti menee kuitenkin läpi, ihmiset tunnustavat syntinsä ja mäntysaippuanhajuinen armo pääsee oikeuksiinsa.

”Tartun penkinreunasta kiinni kaksin käsin. Virsikirja läjähtää lattialle. Maailmanloppu on niin pelottava ajatus. Synnit tulvivat mieleen. Epäilyt ja järkeilyt. Riidat ja pahat sanat. Musiikin kiusaukset, salaa nauhoitetut konsertit ja oopperat, joita pappa ei hyväksy ollenkaan ja joille isäkin tuhahtelee.” (s. 48)

Monikerroksiset luontokuvat

Synninkantajien kerronta on monikerroksista ja henkevää. Rauhalan runokieli on oma lukunsa. Kirjailija on etsinyt kansanperinteestä ja -runoista runsaasti kuvastoa, jolla havainnollistaa uskonnollisia aiheita ja henkilöitä.

Kertoja liikkuu luonnossa tottuneesti ja sijoittaa agraarit henkilötkin sinne lähes joka sivulla.

Kuvaannollisesta luonnosta kasvaa romaanihenkilöiden sielunelämän ristiriitojen ja sielunpainin tulkinta-alusta sekä Aurooran, Aliisan että Aaronin kohdalla.

Täyteen mittaansa kerrokselliset luontokuvat aukeavat kuitenkin vasta Taiston kautta.

Ammattikalastajaa kiehtovat vastustamattomasti luonnon monimuotoisuus ja ekologinen tasapaino. Taisto on luonnossa kuin kotonaan, tuntee kasvit, eläimet ja hyönteiset ja sulautuu näiden joukkoon kuin tasavertaisena luomakunnan jäsenenä.

Samaa harmoniaa hän näkisi mielellään myös ihmisten keskellä. Taisto vertaa vehreää puutarhaansa Eedenin puutarhaan, jonka suojaan hän ikävöi vanhemmiten yhä enemmän.

Rauhalalle Taiston luontoharrastus on myös henkilöironian lähde. Taisto tunnistaa puutarhastaan 37 eri perhoslajia. Aina herkkä omatunto ei kuitenkaan anna myöten niitä pyydystää – eikä ystävystyä perhospyydystäjien kanssa.

Taisto jopa rakentaa pistiäisille hyönteishotellin, vaikka ei itse hyväksy hotellissa nukkumista. Koska perhosten toukat tarvitsevat horsmia, voikukkia, nokkosia ja karhunputkia, Taisto sallii rikkaruohojen kasvaa puutarhan reunamilla ja takapihan syrjäisimmällä paikalla.

Harva se ilta Taisto käy katsomassa luonnontilassa olevaa niittyä, joka toimii hyönteisketona. Sen vireät eliöt viestivät hänelle viestejä suoraan Jumalalta, rohkaisevat häntä katsomaan totuutta silmiin epäilyksistään huolimatta.

Lestadiolaisyhteisössä tuomitaan maailmalliset asiat sellaisenaan.

Kuinka vastakkainen onkaan Taiston asenne niihin rikkaruohoihin nähden, jotka uhkaavat päästä villiintymään Kylän rauhanyhdistyksen jäsenten mielissä ja elämissä.

Rauhalan luontokuvien seuraava kerros liittyy yllättävästi hoitokokoukseen eli rauhanyhdistysten alueelliseen sielunhoidolliseen neuvonpitoon.

Lestadiolaisten hoitokokousten pöytäkirjoja esitellään romaanissa autenttisina. Muiden mukana Taisto on kuulemassa alustuksien luontovertauksia. Ne vetoavat häneen kuin tuore mesi mehiläiseen:

”Taisteleva seurakunta saa kokea, kuinka Taivaallinen Puutarhuri hoitaa ja puhdistaa viinipuuta. Myrskyn kohdatessa kuivat oksat karisevat pois. Mutta vioittuneita oksia Puutarhuri suurella rakkaudella ja taidolla leikkaa ja hoitaa. — Siionin muurin vartiomiehelle kuuluu valvontatehtävä niin itsestä kuin toisistakin. Välinpitämätön vartija joutuu osalliseksi ohittamiinsa synteihin.” (s. 161)

Iltaseuroissa Taisto opettaa voimalla katumuksen ja parannuksenteon merkityksestä. Lestadiolaisyhteisössä tuomitaan maailmalliset asiat sellaisenaan.

Tuomittavien asioiden joukkoon nostetaan muun muassa vaalimenestykseen päässyt Suomen Maaseudun Puolue, televisio, E-liikkeen kaupat, kirkkokuoro ja metsästysseura.

Taisto tietää tehtäväkseen ottaa selvää Raamatun vastenmielisimmistäkin kohdista. Niiden kautta nähdään, kenen usko perustuu kalliolle ja kenen hiekalle.

Synninkantajat sisältää myös tarinoita aidosta rakkaudesta. Niihin liittyy useimmiten traagisia Romeo ja Julia -juonteita. Arjen ja pyhän raja erottuu erityisesti sukupuolielämän alueella. Sen saavat myös Synninkantajien henkilöt todeta.

Aliisan tytär Auroora löytää rakkauden naapurista, uskosta osattomasta pojasta Juhanista. Kun Taisto saa tästä vihiä, hän painostaa Aliisaa vartioimaan heikkomielistä tyttöä.

Hoitokokoukset ovat Rauhalan kuvaaman hengellisen väkivallan tärkein ilmentymä.

Kun Aliisa ei ojenna Aurooraa riittävästi, Taisto ottaa tytön silmätikukseen ja vakoilee tätä häikäilemättä. Lopulta Taisto tulee Aliisan ja Aurooran kotiin ja pitää tiukalla ja syyllistävällä sävyllä tytölle puhuttelun.

Auroora menee tästä hämilleen niin, että mieli järkkyy. Samalla Rauhalan romaanin pahis on syntynyt.

”Jos joku tietää, mitä joku on tehnyt, sen voi vapaasti tuoda julki.” (s. 66)

Vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistysten hoitokokoukset ovat Rauhalan kuvaaman hengellisen väkivallan tärkein ilmentymä.

Niissä hermostuksiin asti pelotellut ihmispolot tulevat esille saarnaajan eteen ja tunnustavat pahat tekonsa, synninpäästön saadakseen.

Oulusta tulleet veljet ohjaavat Kylän asukkaita tunnustamaan syntinsä, jotta muut voivat julistaa anteeksiantoa. Siihen ilmapiiri painostaa kaikki, jopa Aliisan, jonka terve järki sotii käytäntöä vastaan.

Aliisa muistaa lestadiolaispiirien toisenlaiset ajat ja kyseenalaistaa sitä vasten hoitokokoukset. Hän poistuu kokouksesta väliajalla, vaikka aavistaa seuraukset.

Naiset ja linnut kimpussa

Taistolla on yksi kompastuskivi ylitse muiden: läheiset naiset. Heistä ei ole kuin harmia.

Mies kärsii tavattomasti vaimonsa rutinoista ja nalkutuksesta. Sen vuoksi ulkosalla tulee vietettyä paljon aikaa.

Taiston biologisesta äidistä kerrotaan tämän olleen tyttörukan, joka synnytti nuoruuden häpeässä poikavauvan väärään pesään kuin käenpojan.

Ilman kunnon vanhempia elänyt Taisto löysi aikoinaan Taivaan isästä ainoan isän ja turvan, ja seurakunnasta rakastavan ja armahtavan äidin. Eikä Taisto kuulemma muuta kaipaa, ainakaan tietoisesti.

Kiintoisasti myös linnut antavat muiden synneistä huolehtivalle Taistolle kyytiä. Katsellessaan lintuja metsässä Taisto tiedostaa sanoneensa Aurooralle liikaa. Tästä seuraa voimakas syyllisyys.

Tiira hyökkää äkisti miehen kimppuun – ja nappaa haavan päänlakeen. Myöhemmin myös Aliisa onnistuu tyrmäämään Taiston.

Nainen onnistuu puhuttelemaan oppimatonta miestä tutulla kielellä, havainnollisen luontokuvan kautta.

Aliisa vetoaa Jeesuksen opetukseen, jonka mukaan vehnän joukosta ei saisi repiä rikkakasveja pois vaan molempien täytyisi antaa kasvaa loppuun saakka.

Tämä puhuttelee Taistoa niin paljon, että hänkin tulee epäileväiseksi. Mies kuitenkin suuttuu ja karkottaa kovin sanoin Aliisan matkoihinsa.

Aikain lopussa uskovaiset kokoontuvat yhteen ja lentävät parvena kuin muuttolinnut uuteen tulevaisuuteensa.

Tiina Raevaaran tavoin Rauhala nivoo lintuihin ylimääräisiä merkityksiä. Synninkantajissa linnut esiintyvät tuonpuoleisuuden lähetteinä, jotka tulevat jostain ja menevät jonnekin, mihin ihminen ei kykene niitä seuraamaan.

Aliisa vie Aaronia mielellään metsään lintujen ja muiden eliöiden äärelle. Samalla kun he seuraavat lintujen käytöstä, Aliisa juttelee Aaronille itselleen tärkeitä merkityksiä.

Isoäiti aivoittelee, että omien juurien ja henkisen perinteen tunteminen auttaisi poikaa ymmärtämään ihmisiä ja tapoja kaikkialla. Aikuisena Aaron löytäisi samankaltaisia uskomuksia muualtakin.

Aaron kuulee Taisto-papan saarnaavan lestadiolaisista pääskyinä, joilla on ajallinen pesäpaikka ja koti Jumalan lasten joukossa. Aikain lopussa uskovaiset kokoontuvat yhteen ja lentävät parvena kuin muuttolinnut uuteen tulevaisuuteensa.

Sijaiskertojan matkassa

Monikerroksisuutensa vuoksi Synninkantajia ei ole helppo lukea.

Säännöllisin väliajoin Kylän minäkertojat vaihtuvat tuntemattomaan matkakertomusten kirjoittajaan. Nykypäivään sijoittuva Matkakertomus, jota fiktiivinen kertoja kirjoittaa aina silloin tällöin romaanin läpi, on Synninkantajien kiintoisin taso.

Kirjailijan heteronyymi eli sijaiskertoja jättää Kylän taakseen ja matkustaa ympäri maailmaa tutustuen eri kulttuurien uskonnollisiin ilmiöihin ja havainnoiden niitä.

”On päästävä pois ihmisten pienistä piireistä, käveltävä uusia polkuja suuremman äärelle, kuljettava halki ja päältä, katsottava niin kauas että silmiin sattuu ja rajojen yli, jätettävä yksi taakse ja kohdattava toinen, seisottava alhaalla kahden seinän välissä niin ettei näe sivusuunnassa muuta kuin jyrkkää rinnettä ja ylhäällä kaistaleen taivasta.” (s. 85)

Uskon ulottuvuus tuntuu olevan kaikkialla samantyyppinen omine heikkouksineen ja toivonlähteineen. Sijaiskertoja kuvaa luontevasti nykyhetkeä, jolloin hän käy tuntureilla vaeltamassa tai Israelin pyhillä seuduilla.

On olemassa kahdenlaista kristinuskoa, joista ensimmäinen keskittyy evankeliumeihin ja toinen Ilmestyskirjaan.

Käydessään Jerusalemissa Kristuksen haudalla sijaiskertoja nousee jyrkkiä portaita Golgatalle. Hän käy ikivanhassa kirkossa, jossa apostolinen alkuseurakunta on aikoinaan saanut alkunsa.

Siellä sijaiskertoja muistelee Paavalin ja Pietarin keskinäistä riitaa, jossa väiteltiin lain noudattamisen ja pakanalähetystyön merkityksistä.

Kertoja kuvittelee apostolisen kokoontumisen analogiana suomalaisille kriisi-, hoito- ja kirkolliskokouksille, joissa leirit ovat valmiina: on kannattajia, vastustajia, pelkääjiä – ja hiljaisia hyväksyjiä.

Rauhala laittaa heteronyyminsä perehtymään myös kristinopin perustuksiin.

Ilmestyskirjaa käsittelevän tutkimuksen äärellä kertoja huomaa, että on olemassa kahdenlaista kristinuskoa, joista ensimmäinen keskittyy evankeliumeihin ja toinen Ilmestyskirjaan. Jälkimmäiseen lakihenkisesti uskovat ihmiset ovat pyhyyden tunnossaan sallineet itselleen jopa julmuuksia oikeana pitämänsä asian tähden.

Tästä kirjailijalla ei ole pitkää aasinsiltaa palata ruotimaan vanhoillislestadiolaisuutta 1970-luvun pohjalaiseen maalaiskylään.

Kahdenlaisia lestadiolaisia

”Ei aina tarvitse itse ylimpänä laulaa. Vain koirailla on tapana laulaa. Naaraat käyttävät lyhyempiä ääniä ryhmän ja koiraiden kanssa viestimiseen. Niillä pidetään ryhmä koossa, autetaan ruuan löytämisessä ja varoitetaan vaarasta. Sellaisiin yhteysääniin minä uskon.” (s. 141)

Vaikka Synninkantajissa on viisi päähenkilöä ja kertojaa, romaanin henkilökuvaus kapenee lopulta kahden vahvan lestadiolaisen keskinäisen kamppailun kuvaukseksi.

Jos Taisto uskoo vanhakantaisten tapojen ja tulkintojen kantavan nykyajankin läpi, Aliisa pitää niitä vanhentuneina, happamina ja pois heittämisen arvoisina. Aliisan mukaan kenenkään ei kuulu menettää ihmisarvoaan yhteisön paineen alla.

Rauhala osoittaa havainnollisesti, kuinka erilaisia lestadiolaiset voivat olla toisiinsa nähden.

Aliisa ja Taisto edustavat kahta erilaista lestadiolaisuutta. Rauhala osoittaa havainnollisesti, kuinka erilaisia tai kaukana toisistaan lestadiolaiset voivat olla toisiinsa nähden.

Lopulta Kylän rauhanyhdistys saa tarpeekseen Aliisan vuosia kestäneestä kapinoinnista ja erottaa hänet yhteydestään. Tämänkin koettelemuksen nainen kestää hartiat täristen mutta pystypäin.

Itseään enemmän Aliisa murehtii suvun lasten ja nuorten koettelemuksia lestadiolaisten opillisessa viidakossa. Esimerkiksi Aaron joutuu kamppailemaan jouduttuaan biologian tunnilla napit vastakkain opettajan kanssa ja lähtee mielenosoituksellisesti pois koululta.

Auroora saa sydänsuruissaan Aliisalta hämmästyttävää tukea. Eräässä romaanin kauneimmista kohtauksista Aliisa kertoo tytölle tanssineensa aviomiehensä kanssa kotona silloin, kun kukaan ei sitä nähnyt, 30 vuoden ajan:

”Joskus iltaisin, kun sinä ja Raakel nukuitte, isäsi laittoi levysoittimen päälle ja me tanssimme. Aina samat laulut, Moskovan valot ja Syysunelmia. Joka kerta vastustelin ensin, sellainen minä olin, tekosyiden etsijä, mutta lopulta taivuin hänen vilpittömän ilonsa edessä.” (s. 175)

Loppu hyvin, kaikki hyvin?

Synninkantajien loppua kohti tilanteet selkeytyvät kaikkien keskeisten romaanihenkilöiden kohdalla. Taistelut taukoavat, osa jopa lopullisesti.

Taisto kääntyy lopulta toisiin ajatuksiin ja lopettaa kokoustenjärjestämisen ja saarnaamisenkin.

Sijaiskertojan mukaan Taisto olisi halunnut julistaa seurakunnalleen olleensa väärässä ja pyytää anteeksi.

Sitä ei kuitenkaan sallita, koska tällainen ulostulo olisi rikkonut yhteisöä liikaa.

Synninkantajat pysyy loppuun asti vahvasti kaunokirjallisena romaanina, vaikka tapahtumien taustalla lienee ollut monta tositapausta. Rauhala onnistuu kuvaamaan sisäänpäin kääntyvää yhteisöä moniulotteisena ja sen jäseniä rakkaudella, vaikka näistä löytyy monenlaisia heikkouksia ja vikoja.

Kirjailijan tendenssi paljastaa lestadiolaisten tabuja ja synkkiä salaisuuksia kuitenkin ohjaa tarkoitushakuisesti romaanikerrontaa.

Kenelle kirjailija onkaan kirjansa kirjoittanut?

Uskonnottomalle tai uskoa tunnustamattomalle lukijalle voi olla vaikea pala, että Rauhalan uskonnollisten minäkertojien hengelliset diskurssit ovat kuvaannollisia tai kätkeytyvät kauniin runoilmaisun taakse.

Tästä pääsemmekin siihen, kenelle kirjailija onkaan kirjansa kirjoittanut.

Vastaus: lestadiolaisille lukijoille, jotka löytänevät hengenheimolaisensa teoksen henkilöiden joukossa ja voivat liikkeen ulkopuolisia lukijoita paremmin eritellä Rauhalan käsitystä lestadiolaisesta syyllisyydestä, sen syistä ja seurauksista.

Synninkantajien mikrohistoriat avaavat laajempiakin näkymiä 1970-luvun historialliseen tilanteeseen, vaikka sen tulkinnat jäävät romaanissa vähäisiksi ja aukinaisiksi.

Romaanin tärkein eetos ilmenee Aliisan puheenvuorossa:

”Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen.” (s. 270)

Tämä tiivistää lestadiolaisen uskon perustan, joka kestää aikaa ja kyseenalaista oikeastaan kaikkien uskontojen lähtökohtana.

Menestyksen salaisuudet

Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu (2013) nousi arvostelu- ja yleisömenestykseksi. Siitä tuli Gummeruksen kaikkein aikojen myydyin esikoisromaani.

Taivaslaulu sai Kiitos kirjasta -mitalin, Kaarlen palkinnon ja kirjabloggaajien myöntämän Blogistanian Finlandia -palkinnon sekä valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Kirjasta tehtiin näytelmäsovituksia Tampereen Työväen Teatteriin ja Oulun kaupunginteatteriin.

Taivaslaulu kertoi nuoren lestadiolaisparin tarinan. Romaanin aviopari väsähtää, kun ehkäisykiellon vuoksi lapsia syntyy jatkuvasti ja voimat eivät yksinkertaisesti riitä arjen pyörittämiseen.

Hyvin myynyt teos herätti paljon julkista keskustelua sekä naisen asemasta herätysliikkeessä että vanhempien väsymyksestä.

Rauhala kirjoittaa itselleen läheisistä asioista omakohtaisen otteen saavuttaen.

Enää Rauhala ei työskentele opettajana, vaan hän on päätoiminen kirjailija. Seuraava teos ei kuulemma enää käsittele lestadiolaisia; tämä aihe on loppuun käsitelty.

Yksin Taivaslaulua on myyty lähes 70 000 kpl. Mikä tekee Rauhalasta yhden suosituimmista uskonnollisista nykykirjailijoista Suomessa?

Syitä on monia.

(1) Rauhala kirjoittaa itselleen läheisistä asioista omakohtaisen otteen saavuttaen.

(2) Hän osaa käyttää kieltä taitavasti ja oivaltavasti. Esimerkiksi Synninkantajien runollinen ilmaisu on itsessään kiinnostavaa ja tenhoavaa.

(3) Rauhalan lestadiolaisromaanien monikerroksisuus haastaa lukijaa riittävästi. Tuttu sitoutuu tuntemattomaan ja päinvastoin.

(4) Suomessa on iso määrä eri suuntien lestadiolaisia ja heidän sukulaisiaan. Lestadiolaiskuvaus tulee siksi lähelle yhtä jos toista lukijaa, jotka löytävät teoksen aihepiireistä ja kokemuksista tuttuja asioita.

(5) Kenties tärkein syy: Rauhala ei väistele kipeitä aiheita ja kokemuksia eikä tabuja. Voimakkaiden tunteiden kuvaus on kauniin runollista ja samalla riipaisevan konkreettista.

On ironista, että Rauhalan Synninkantajat ilmestyi vapaussodan juhlavuonna, samaan aikaan kun muistellaan Suomen sisällissotaa ja keväällä 1918 tapahtuneita hirmutekoja.

Kun vuoden 1918 tapahtumista kertovat romaanit ovat antaneet suomalaisille välineitä ja sanoja käsitellä traumaattisia tapahtumia ja asioita, Synninkantajien funktio taitaa olla samanlainen.

Jo pienenä tyttönä Rauhala luki 1960-luvun hoitokokousten pöytäkirjoja ja ihmetteli niitä: minkä vuoksi omat vanhemmat ja sukulaiset ovat voineet osallistua tällaiseen?