Maihinnousu

Miten lähestyä kirjaa, jota on kehuttu aika mojovasti ja jota on vielä saatellut mediakohun pore? Tämä kirja on luettu minulta pois, funtsin. Tämä on hypetetty puhki. Palaan tähän kun kuohut ovat laantuneet. Kirja on liian läsnä, siihen ei saa objektiivista otetta, aina joku nyökkää olan takana.

Kirjallisuus on kuitenkin varsin henkilökohtainen juttu: ei sitä kirjaa lue kukaan muu kuin minä. Ja toisaalta – tietysti, totta kai – hyvät kirjat tarvitsevat samaan aikaan huomion, ne eivät saa livahtaa lukijoilta ohi. Tämä hetki tykkää hypettää, ja se tekee silloin joillekin kirjoille karhunpalveluksen; lukijan vinkkeli vääntyy tahtomattaan, luetaan jotain muuta kuin kirjallisuutta.

Tämmöisiä funtsin, kun sain Riikka Ala-Harjan Maihinnousun näppeihini. Olin kiinnostunut siitä alkuun, sitten kohun aikaan en enää niinkään, mutta kun kirja lopulta eteeni tuli, poimin sen nöyrästi silmieni alle. Ja kas, yllätyin iloisesti, kyllä hyvää tekstiä voi lukea vaikka sen päällä kohisisikin jos jotakin ”ylimääräistä”.

Miellyin kirjan tiiviyteen, siihen että se on just sen kokoinen.

Miellyin nimittäin kirjan tiiviyteen, siihen että se on just sen kokoinen. Näyttää vankkoine kansineen (ulkoasu vähän lodjumainen) paksummaltakin opukselta, mutta tapa millä kirjailija Ala-Harja kirjoittaa, kertoo tarinaa, on ilmava; se ei selitä itseään puhki. Jätä auki, anna lukijan tehdä itse omia johtopäätöksiä. Ne ovat hyviä opastintauluja kun kirjoittaa, ja ne Ala-Harja on pitänyt yllä.

Maihinnousun aihe, elämän odottamattomuus, niin kuin minä sen luen, ei ole ”helppo”. Tai olisi se, jos sen kirjoittaisi huonosti. Kirjailija Ala-Harja osaa pukea odottamattomuudet siten että vastaavan kokenut jakaa tarinan polveilevat tuntemukset. Ilman että kokisi myötähäpeää sentimentaalisuudesta, palavista tunnustuksista tms. Sillä elämän odottamattomuuksiksi minä luen sen että puoliso häipyy tai lapsi sairastuu vakavasti. Tai tapahtuu jotain muuta yhtä hyytävää.

Helpotus ja voitto

Ala-Harja  on valinnut hyvän nuottiavaimen kirjaan. Avioerosta, siitä ettei kahdeksi aikuisiksi luullulla enää oikein synkkaakaan, saisi ketterästi hyvinkin syyttävän triptyykin, tässä kirjassa se vältetään. Itse vastaavan kokeneena luin Ala-Harjan version hyväksyen. Noinhan se kutakuinkin meni – ja menee, edelleen.  Ja, ennen kaikkea, Ala-Harja ei tehnyt kirjan kummastakaan rakkauden jättiläisestä sen suurempaa sankaria tai konnaa.

Vaikka, myönnän kyllä, vähän pelkäsin sitä. Mutta kaunokirjallisuus on tätä: vie loitommas, anna henkilöiden olla, tee siitä semmoista että muutkin voivat lukea. Terapiakirjallisuus (ja muut vastaavat änksyt) ovat erikseen. Eikä silti, väitän niin, kipeys ja hätä katoa riveiltä minnekään. Tai helpotus, voitto. Ja muu naiivi.

Kirjan toinen odottamattomuus, lapsen sairastuminen, onkin sitten se mistä mediaporeessa on ollut kyse. Ennen kuin luin kirjan, epäilin Ala-Harjan ottaneen lapsen sairastumisen kirjaan mukaan juonirakennelman takia, naulataan äijä kantapäitä myöten, kölkkii toista ja oma lapsi sairastuu, ei ole nilkillä ystävää tässä aurinkokunnassa.

Mutta ei, onneksi. Ei semmoinen suuri onnettomuus ole kummankaan, ei kenenkään vika. Lapsen sairastuminen on järjettömän valtava ja käsittämätön. Sille ei ole selitystä, sille on jokin mitä lääkäri sanoo, mutta silti se ei mahdu tähän maailmaan, ei ikinä.

Äiti töissä maihinnousurannikolla

Ala-Harja käsittelee lapsen sairastumisen ja siitä toipumisen uskottavasti ja ymmärtäen. Olen itse isä, tuntenut jokusen vihlaisun jälkikasvun parissa minäkin: Maihinnousun kouraisut ovat hyvin jaettavissa.  Se miten ympäröivä heittäytyy yhtäkkiä kummalliseksi, oudoksi. Lapseen sattuu, meihin sattuu. Elämä on kääntynyt nyt tälle sivulle.

Äiti on töissä historiallisella maihinnousurannikolla, lähipelloille leijaili D-Dayn aikaan taivaalta laskuvarjoukkoja, osalla ukoista varjo ei auennut ollenkaan, osa jympsähti suohon, osa laskeutui maahan niin kuin pitikin ja rupesi vapauttamaan Eurooppaa. Äiti on opas, sotahistorioitsija. Isän kanssa äidillä homma ei vaan natsaa. Ja lapsi… voi hemmetti. Elämä on tällaista.

Ja erittäin epäreilua.

Silti meillä on kirjallisuus. Siksi meillä on kirjallisuus, muun muassa. Ei elämä ole epäreilu yksin minulle tai sinulle.

Lopuksi pieni kysymys: kuka on tehnyt tämän kirjan kannet? Etsin nimittäin kansitaiteilijan nimeä enkä löytänyt. Etukannen alkuperäiskuvan lähde kyllä löytyy, mutta siihen se jääkin. Kai kirjan kannet joku on tehnyt, suunnitellut koko paketin, näin uskoisin.

Kiitokset hänelle, kuka hän sitten lieneekin. Aika vankat kannethan ovat, lodjumainen koko opus, mutta kun lukee kirjan ja pitelee sitä sitten kädessään, kombinaatio on onnistunut. Tämä marmatus vain siksi, että kirja on kokonaisuus ja kannet ovat osa sitä. Kyllä siitä hyvästä kannentekijän voi manita.