Milloin luit viimeksi runolevyä käsittelevän kritiikin? Tai paremmin: milloin kirjoitit viimeksi runolevyä käsittelevän kritiikin?

Taiteidenvälisyys voi olla kriitikolle pelottavaa. Kirjallisuuskritiikki osoittautuu kädettömäksi tilanteessa, jossa pitäisi voida analysoida audiomaisemaa, musiikkikriitikko taas vierastaa levyjen kirjallista luonnetta, joka sitoo sen osaksi runouden perinnettä. Lavarunouden kirjallisen vastaanoton tilanne on hieman parempi, vaikka siitä suuremmissa päivälehdissä kirjoitetaankin usein ennemmin yhteisöllisenä toimintana ja ilmiönä kuin arvosteltavana ammattitaiteena. Lavarunouden tulkitsemisessa on kuitenkin ymmärrettävä fyysisiä tiloja ja kehoja, sosiaalista semantiikkaa ja yhteisessä tilassa tapahtuvan kommunikaation merkitystä taideteokselle.

Suomalainen runous on alkanut elää renessanssiaan lavarunon muodossa.

Äänitetty ja lavarunous onkin tässä mielessä avantgardistista; se kulkee tieteen edellä, itsevarmana. Kriitikot harvoin tarttuvat äänitettyihin runoteoksiin – johtui se sitten monitaiteisuuden kynnyksestä tai tiedon puutteesta. Tämän tekstin tarkoituksena on toimia ponnahduslautana keskustelulle runolevyjen ja lavarunouden kritiikistä, sekä rohkaista kriitikoita tarttumaan poikkitaiteellisiin tuotoksiin tarjoamalla sekä konkreettisia että teoreettisia työkaluja.

Suullinen runous klubeilla, levyillä ja tutkimuksessa

Puhe on viime vuosina kääntynyt siihen, kuinka suomalainen runous on alkanut elää renessanssiaan lavarunon muodossa. Esiintyvän runouden kyljessä on historiallisesti kukoistanut äänitetyn runouden kulttuuri – joka tänään levittäytyy uusien jakelukanavien kautta helposti saataville ja ennen kaikkea nähtäville. Jos runolevyt ovat ennen olleet marginaalisessa asemassa, nyt lavarunouden uuden aallon myötä kirjallisuuskriitikko ei voi sulkea niiltä silmiään, vaikka kuinka yrittäisi.

Yhdysvalloissa lavarunoudesta on kirjoitettu akateemisella kentällä jonkin verran. Esimerkiksi Julia Novakin teos Live Poetry: An Integrated Approach To Poetry In Performance (2011) on erinomainen opas lavarunouden monimutkaisten tulkintasuhteiden ymmärtämisessä. Itsekin esiintyvä Susan B. A. Somers-Willett on kirjoittanut poetry slam -perinteestä amerikkalaisen populaarikulttuurin kontekstissa (The Cultural Politics of Slam Poetry: Race, Identity, And The Performance Of Popular Verse In America, 2009). Suomessa lavarunoudesta ovat kirjoittaneet kirjallisuustieteen pro gradu -tutkielman kuulemista kirjallisuuden kuluttamisen muotona käsittelevä Salme Tarkiainen Oulun yliopistosta sekä suomalaista 2010-luvun lavarunoutta erittelevä Maikki Annuli Heijala Jyväskylän yliopistosta[1]. Mainituissa teoksissa yhdistellään luovasti kirjallisuus-, musiikki- sekä viestintätieteitä ja perinteistä kulttuurintutkimusta. Käytän tutkimuksia apunani tässä kirjoituksessa.

Suullista runoutta teoretisoivat teokset käsittelevät lähes poikkeuksetta nimenomaan lavarunoutta sekä sen kulttuurisia ja tulkinnallisia implikaatioita – yksinomaan äänitetystä runoudesta ei tietääkseni ole kirjoitettu samaan tapaan tieteellisiä tekstejä. Jos lavarunous nähdään perinteisesti painetun runouden oheismuotona, nähdään runolevyt vielä lavarunoudenkin oheismuotona. On siis tehtävä ainut mahdollinen päätelmä: lavarunouden teoriaa voi soveltaa myös runolevyjen ymmärtämiseen.

Runolevyn erityispiirteitä

On totta, että äänitetyn runouden rooli Suomen taidekentällä on helppo ymmärtää osana esittävän runouden jatkumoa, mutta yhteyden ei tulisi riistää levyiltä oikeutta olla taideartifakteja itsessään. Ovathan musiikkilevytkin arvostettuja ja arvosteltuja teoksia, vaikka artisti olisi myös esiintyjä.

Runolevyjen kirjallisista erityispiirteistä on vaikea vetää yhtenäisiä suuntalinjoja, mutta Heijala (2017, 34) kirjoittaa, että ”[u]seissa haastatteluissa lavarunoilijat korostavat puheenomaisen ja yksinkertaisen kielen merkitystä erona akateemiseen vaikeatajuisuuteen”. Kun tiedämme aikamme runolevyn tekijöiden olevan yleensä myös lavarunoilijoita, voi teoksen kieltä tarkastella suhteessa lavarunouden estetiikkaan. Heijalan (33) mukaan lavarunous kaikessa helppotajuisuudessaan ”flirttailee populaarin kanssa”. Runolevyä kuunnellessa voikin pohtia, haastaako vai vahvistaako runon poetiikka tätä ennakkokäsitystä yksinkertaisesta lavarunoudesta.

Matalaääninen nainen asetetaan viettelijättären kontekstiin, kun taas korkeääninen nainen on harmiton ja suloinen.

Runonlausunnasta voidaan eritellä esimerkiksi seuraavanlaisia parakielellisiä eli itse tekstin ulkopuolisia, tulkintaan vaikuttavia tekijöitä, jotka on lainattu Julia Novakin (2011) lavarunouden teoriasta:

  • Rytmi ja rytmitys
  • Äänen korkeus
  • Äänen voimakkuus
  • Artikulaatio
  • Äänen väri
  • Nuotinnos tai fraseeraus
  • Tone of voice, aksentti tai murre
  • Hiljaisuus ja tauot

Novakin käsitteistä nousee esiin huomionarvoisia teemoja, kuten oletettu sukupuoli ja siihen liitetyt odotukset, yhteisöllinen asema sekä tunnetila. Esimerkiksi: kun runonlausuja oletetaan naiseksi, äänensävyyn ja teemoihin liitetään sosiaalisia odotuksia. Perinteisessä kulttuurintutkimuksessa matalaääninen nainen asetetaan viettelijättären kontekstiin, kun taas korkeääninen nainen on harmiton ja suloinen. (Van Leeuwen 1999, 109) Aksentti, murre tai puhetapa taas voivat antaa vihjeitä runon puhujan sosiaalisesta asemasta tai alkuperästä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, mutta myös muissa kulttuureissa, spoken word on nivoutunut vahvasti emansipaatiokysymyksiin. Siksi runolevyt ja lavarunous ovat perinteisesti olleet ja ovat edelleen otollisia tiloja haastaa kulttuurisia odotuksia ja implikaatioita.

Runolevyjä ja lavarunoutta tarkastellessa teosten muotokieli voidaan usein kontekstoida esittävän runouden perinnejatkumoon. Tunnetuimpia esimerkkejä esittävän runouden liikkeistä lienevät Yhdysvalloissa beat-runoilijat ja Black Arts Movement, Iso-Britanniassa puolestaan punk-runoilijat sekä jamaikalaiset dub-runoilijat, joiden ryhmäidentiteetti on ollut vahvasti poliittinen (Heijala 2017, 38). Suomessa esitetään ja julkaistaan paljon amerikkalaisesta spoken word -perinteestä ammentavaa runoutta, ja arvokasta onkin tarkastella, miten omat kulttuuriset erityispiirteemme muokkaavat totuttuja ilmaisutapoja. Spoken word -perinteestä ponnistava lava- ja äänirunous kulkee usein musiikin rytmin tahdissa, rap-estetiikkaa[2] mukaillen – toisaalta myös virtaavaan lausuntaan luottavia runoilijoita esiintyy Suomessa paljon. Variaatiota esitystapojen välillä on luonnollisesti paljon, eikä jako ole näin dikotominen.

Runolevyjen mahdollinen musiikki tai muu äänimaisema laajentaa tulkintaspekriä huomattavasti. Olisi väärin puhua ”taustamusiikista” – perinteisesti musiikki on näytellyt levyissä lähes[3] yhtä tärkeää osaa kuin runous. Puhe ja äänimaisema merkityksellistävät toisensa ja parhaimmillaan syntyy esimerkiksi harmonioita tai ristiriitoja.

Onnistummeko näkemään äänirunolevyt omana taiteenlajinaan?

Runolevyjen kontekstissa eriteltyjä tulkintakehyksiä tulisi tarkastella nimenomaan suhteessa mahdolliseen musiikkiin tai äänimaisemaan. Usein juuri musiikki paljastaa kulttuurisen jatkumon, jonka perään runolevy voidaan liittää. Lisäksi voidaan tarkastella hiljaisuuden merkitystä, äänitteen laatua (ei niinkään arvottavasti kuin osana teoksen poetiikkaa) sekä julkaisun materiaalisia tai ei-materiaalisia ominaisuuksia, kuten julkaisualustaa. On myös huomionarvoista arvioida teoksen rytmitystä: onko runot jaettu perinteisen musiikkilevyn tapaan kappaleisiin, onko audioteos yhtä ääniraitaa, vai jotakin tältä väliltä? Mikä mahdollisten osien suhde on toisiinsa?

Aivan kuten mikä tahansa taideteos, runolevy herättää myös kysymyksiä runon lukijasta ja kertojasta, niiden suhteesta sekä mahdollisesta sisäistekijästä. Runon todellinen esittäjä on audiolevyllä poikkeuksellisen vahvasti läsnä esiintyessään omalla äänellään, ja runossa voi toisaalta esiintyä monta hahmoa tai ääntä.

Runolevyjen kritiikki tapahtuu samankaltaisista työkaluista huolimatta täysin eri kehyksessä kun lavarunokritiikki, jota tarkastelen hieman seuraavaksi. Jos lavarunouden arvostelu on vaativaa toiminnallisista syistä, runolevykritiikissä haaste syntyy integroituneista arvoasenteista: onnistummeko näkemään äänirunolevyt omana taiteenlajinaan? Osaavatko kirjallisuuskriitikot ottaa huomioon musiikin tai muun äänimaiseman merkityksen levyllä runon vertaistoimijana? Maaperä on monilta osin tutkimaton.

Lavaruno on ainutkertainen ja sosiaalinen

Lavarunoudesta kirjoittavan kriitikon tehtävä on haasteellinen jo ajallisten rajoitteiden vuoksi: muistiinpanot on sohellettava kasaan nopeasti esitysten aikana, samalla runoja seuraten. On kuitenkin selvää, että lavarunoudesta puhuttaessa useita esiintyjiä sisältävän runoillan aikana ei ole mahdollista tehdä jokaisesta teoksesta pilkuntarkkaa lähilukua, eikä se ole itsetarkoituksellista.

Lavarunokritiikin standardeista Maaria Ylikangas kirjoittaa Luutii-blogissa 2.10.2014 näin (viitattu Hertell 2017, 209):

”Jos voidaan edes jollain tavalla väittää, että runokirjojen arvioimiselle olisi standardeja (tiedollisia tai analyyttisia), niin lavarunouden arvioinnille niitä on vielä vähemmän. — Minulle lavarunouden vastaanotto tapahtuu erilaisessa kritiikin kontekstissa kuin painetun tekstin, koska nämä kaksi lajia ovat erilaisia. Muodollisesti, sosiaalisesti, hierarkkisesti.”

Aleksis Salusjärvi puolestaan pohtii lavarunokritiikin ydintä Harri Hertellin kokoamassa Lavaruno-oppaassa (Savukeidas, 2017): ”Tärkeintä on sen käsittäminen, miksi lavarunoutta yleensä tehdään. Siksi kritiikin kärjen tulisi aina suuntautua koko tapahtumaan yksittäisten esiintyjien sijasta” (259). Salusjärvi huomauttaa samalla, että usein lavarunotapahtumissa kuullaan myös ensikertalaisia – heitä ja ammattilaisia ei tulisi asettaa kritiikissä yhteiselle viivalle.

Onnistummeko näkemään äänirunolevyt omana taiteenlajinaan?

Kuten mainittu, lavarunous asettuu kulttuurisesta läheisyydestä huolimatta hyvin erilaiseen tulkintakehykseen kuin äänitetty runous. Novakin erittelemien audiotekstin piirteiden lisäksi huomioon on otettava sellaisia yläteemoja kuin kehonkieli, esiintymisen konteksti ja suhde yleisöön (Novak 2011, 75–137). Lavaruno on ainutkertainen esitys, jota ei voi toisintaa. Siksi sitä on mahdoton palauttaa ”alkuperäiseen” teokseen: jokainen esitys on alkuperäinen. Tutkimuksellisessa kontekstissa apuna käytetään usein audiovisuaalisia tallenteita, mutta kritiikin saralla tällainen menettely tuntuisi ajavan ohi olennaisesta. Runoilijoiden tekstit eivät välttämättä ole luettavissa missään esityksen jälkeen, ja kriitikon onkin usein luotettava esityksen aikana koettuihin henkilökohtaisiin tuntemuksiinsa ja oivalluksiinsa.

Lavarunon tekijyyskäsitys on monimutkaisempi kuin runolevyn. Yleisö on syytä mieltää lavarunouden kontekstissa aktiiviseksi osallistujaksi. Ei voida puhua passiivisesta sisäislukijasta, sillä yleisö kommunikoi ja muuttaa aina vuorovaikutuksellaan esityksen luonnetta. (Novak 2011, 195–196.) Lavarunoesitystä katsellessa voi tarkkailla, miten mahdollinen fiktiivinen yleisö, jolle runon puhuja kohdistaa esityksensä, realisoituu esitystilanteessa – vai realisoituuko.

Runon puhuja voidaan lavarunoudessa kutsua esiin kielellisen ja parakielellisen lisäksi myös visuaalisesti esimerkiksi kehonkielen (olemus, liikehdintä, sormimerkit) tai pukeutumisen kautta. Erikseen voidaan vielä tarkastella audiovisuaalisia komponentteja, jotka voivat kehystää lavarunoa livetilanteessa tai toimia musiikkivideona äänitetyille runoteoksille. Poikkitaiteellisus ei tietenkään ole uusi ilmiö, mutta tulee takuulla yleistymään uusien keinojen ja alustojen avulla (sekä ehdoilla).

Lisäksi on mahdollista tarkastella todellisen esityspaikan sekä runossa esiintyvän fiktiivisen tilan suhdetta. ”Fiktiiviset ja reaaliset puhujat ja yleisöt ovat läsnä samaan aikaan ja kommunikoivat keskenään”, kirjoittaa Maikki Heijala (2014, 16) Novakin mallia mukaillen. Lisäksi, kuten Salusjärvi huomauttaa, lavarunoutta voi tarkastella myös tapahtuman ja tuotannon kautta: missä iltama järjestetään, miltä siellä näyttää ja miten esitykset täyttävät tilan ja keskustelevat keskenään?

Mutta: jos lavarunous liikkeenä painottaa nimenomaan esiintymisen toiminnallista ulottuvuutta, – avoimuutta, osallistuvuutta ja matalaa kynnystä – täytyykö sen ylle pakottaa teoreettisten käsitteiden rautainen kehikko?

Kysymys jää kriitikon itse ratkaistavaksi.

Kirjallisuuden rajoilla

Lavarunous, runolevyt sekä näiden visuaaliset muodot koettelevat kirjallisuuden rajoja. Kritiikin valaisemana voimme kuitenkin ymmärtää, että olennaista ei suinkaan ole taidemuotojen kategorisoiminen vaan se, mistä näkökulmasta kutakin teosta tarkastellaan. Kirjallisuuskritiikki ei taivu kaikkeen, eikä sen tarvitsekaan – ennemmin kritiikin osaksi jää nähdä, mikä teoksessa on merkityksellistä ja tärkeää sekä eritellä tämä mielekkäästi analyyttisiä apukeinoja tarpeen mukaan hyväksi käyttäen.

Suomalainen lavarunous- ja runolevykritiikki voi muovautua ajan saatossa parhaaksi mahdolliseksi keskustelukumppaniksi itse taiteenlajeille. Vakiintuneita konventioita tai oikeaa tapaa kirjoittaa kritiikkiä ei ole. Siksi kriitikoilla on juuri nyt määrittelyvaltaa, toisaalta vapautta, ohjata kritiikkiä ja tätä myöten itse suullista runoutta kohti uutta.

 

[1] Aihetta ovat pro gradu -tutkielmissaan käsitelleet tai sivunneet myös esimerkiksi Samu Eeve Turun yliopistosta ja Anna Ikonen Tampereen yliopistosta. Muitakin esimerkkejä lienee, mutta tutkimus on joka tapauksessa pientä.

[2] Myös raplevyt voidaan konsensuksen luvalla lukea runolevyjen piiriin – tärkeintä on ymmärtää taidemuotojen vahva yhteinen historia. Lavarunouden merkitystä taidekentällä ei voi tarkastella kumartamatta rap-lyriikan suuntaan.

[3] Arvottaminen selittyy runolevyjen perinteellä: koska levyjä on tehty enimmäkseen runouden piirissä ja runoilijan nimissä, tulkintakehys on piirtynyt runouden kautta. Muutosta on kuitenkin havaittavissa: nykyään levyt nähdään yhä useammin myös musiikillisina tuotoksina.