Dogma

Saila Susiluodon kuudes teos Dogma risteyttää elokuvan ja runon ja kysyy isoja kysymyksiä. Miltä tuntuu rakkaus ja mitä merkitystä on tekijällä?

Dogma hyödyntää runoilijalle tyypillisesti tietynlaista kehystä tai kompositiota, tällä kertaa elokuvakäsikirjoitusta: ”Elokuvani muodostuu lyhyestä dokumenttiosuudesta, ääneen luetusta runoelmasta ja kuvavirrasta, jonka on tarkoitus kohdata runoelman kuvat ja toisaalta ei. Ohessa käsikirjoitus, sen vasemmalla puolella on kuvasuunnitelma, oikealla runoelma.” Näin kertoo ohjaaja teoksen aloitusrunossa, kirjeessä apurahalautakunnalle.

Sekä runoelmassa että kuvavirrassa juhlitaan hyvin visuaalisella kuvalla, mutta zoomaus on erilainen. Staattisempi virta koostuu yksittäisistä, harvakseltaan asetelluista fragmentaarisista lauseista, jotka tarkastelevat lakonisesti tapahtumia ulkoapäin: ”Nainen istuu kivipenkillä, taustalla öinen meri, sirppikuu./ Naisen silmät on sidottu./ Häivytys mustaan.” Itse runoelma taas keskittyy puhujan sisäisen elämän kuvaukseen. Se kertoo rakkaudesta, seksistä, kaipuusta, henkisen sietokyvyn rajoista, onnettomuudesta ja onnellisuudesta ja säilyttää hyvän kitkan myös omana kokonaisuutenaan.

Yksittäiset säkeet muodostavat vahvoja täsmällisen ilmaisun itsenäisiä saarekkeita.

Kuvavirran on periaatteessa tarkoitus kuvittaa runoelmaa, mutta ”toisaalta ei”. Toisinaan ne pelaavatkin yhteen, mutta pääasiassa ne elävät melko itsenäisesti. Kuvituksen ja runoelman vuorottelu on hyvä ja ravisteleva ratkaisu, mutta yli sata sivua pitkänä myös uuvuttava.

Tekstien toistuvan yhteen ja erikseen suuntautuvan liikkeen seuraaminen vetää itseensä huomiota Susiluodon ilmaisuvoimaisten säkeiden kustannuksella: ”aurinko savuiston kattojen yllä/ kieli joka elää vain liturgioissa/ musiikin rakenteissa, sen paaluja vasten loiskuava vesi, sinä, olet/ vehmaan maiseman halki kolkkaavassa junassa en kuule mitä puhut/ kieli vieras tunnen kaikki sanasi.” Yksittäiset säkeet muodostavat vahvoja täsmällisen ilmaisun itsenäisiä saarekkeita, jotka lisäävät teoksen moniulotteisuutta.

Tekopuusta aitoja appelsiineja?

Ei Dogma tähän jää. Teoksen toinen, hyvin lyhyt osasto kääntää koko pitkälle kehitellyn asetelman nurin. Runoelman tekijäksi ilmoitettu Ellen X paljastuu fiktiiviseksi henkilöksi ja koko käsikirjoitus elokuvaohjaajan taideteokseksi. Ohjaaja puolustaa ratkaisuaan apurahalautakunnalle ja  ttaa samalla kantaa tekijän merkitykseen ja taideteoksen kykyyn kuvata todellisuutta ja totuutta: ”Totuus se on yhtä kaikki. Tarkoitan että kyseessä on taideteos, jonka olen katsonut kuvaavan totuutta paremmin kuin todellisuus, se, jossa Ellen ei ole olemassa.”

Käänne nyrjäyttää alkupuoliskon selkeän tekijyyshierarkian ja tekee näkyväksi kysymykset kirjoittajahahmon merkityksestä, sen kuinka paljon tulkintaa johdetaan kirjoittajan kautta. Tässä konkretisoituu käsitys siitä, kuinka paljon ja tiedostamatta huomio kiinnittyy puhujaan, minään, tekijään. Ja se on aina ansio.

Kun tällainen tekijyysleikki yhdistyy keskeislyyriseen rakkausrunoelmaan, saadaan kokoelma, joka puolustaa minäkeskeistä lyriikkaa kirjoittamalla sitä hienosti mutta joka samalla tiedostaa ja tuo esiin kirjoittamisen ja lukemisen problematiikkaa. Eikä se olisi mahdollista ilman käsikirjoituksen kehikkoa ja sen nurinkääntöä. Nyt runot viedään yhdestä kontekstista toiseen ja kirjoittaminen ja lukeminen tehdään näkyviksi.

Asiat eivät ole miltä näyttävät: runossakin taikurin mekaanisen appelsiinipuun hedelmät maistuvat oikeilta, mutta silti yleisö ei usko niitä todellisiksi. Vähän niin kuin apurahalauta ajatteli Ellenin luomasta todellisuudesta, joka onkin elokuvaohjaajan luoma todellisuus, joka taas on runoilijan luoma, joka taas…

”Mutta vatsa täynnä appelsiinien verta yleisö sanoi: tämä ei ole totta. Koska puu ei ole, eivät ole myöskään sen hedelmät”