Stalinin lehmät

Sofi Oksasen esikoisteoksen takakannessa lukee punaisella: ”Miksi kaikki virolaiset naiset ovat huoria? Onko se niillä geeneissä?” Romaanien lukemista harrastavien suomalaisten humaani vastaus epäilemättä kuuluu, ettei tällä tavalla saa yleistää, kaikki ovat yksilöitä. Stalinin lehmissä ihmiset kärsivätkin kohtuuttomista arvioista ja monista muista epäreiluuksista. Kirjan kertojaa, Annaa, kiusataan koulussa, Annan isä on epäreilu perhettään kohtaan, Annan äidillä on vaikeaa Neuvostoliitossa, ja 40-50-luvun Virossa neuvostoregiimi sortaa virolaisia.

Laajimman käsittelyn saa Annan itseensä kohdistama sorto, buliminen syömishäiriö. Stalinin lehmien uutiset, uudet tiedot lukijalle ovatkin häiriön, varsinkin sen mikrotekniikoiden, kuvaamisessa.

Syömishäiriöön rinnastetaan Annan äidin ongelmat 70-80-luvun Neuvosto-Virossa. Brezneviläinen byrokratia sortaa, pelon ja epäluulojen ilmapiiri ahdistaa eikä sosialistinen systeemi muutenkaan toimi kunnolla. Monia hyviä seminaaritöitä voitaisiin kirjoittaa rinnastamalla ulkopuolelta tuleva vallankäyttö (äiti) ja ihmisen itseensä kohdistama vallankäyttö (Anna). Ote kirjan markkinoinnista kuulostaakin seminaarityöltä: ”[Kirja] saa voimansa Annan sisäisen naiskuvan yhteentörmäyksestä yhteiskunnallisen todellisuuden kanssa. Se purkaa myös heterokeskeisiä stereotypioita syömishäiriöistä ja antaa kriittisen piston menneiden vuosikymmenten poliittiselle skitsofrenialle, jonka oireet näkyvät edelleen.”

Markkinoinnin tyyli on sikäli epäreilua, että Stalinin lehmät on vetävästi ja nopealukuisesti kirjoitettu romaani. Se ei ole mitään, mitä odottaisi 470-sivuiselta syömishäiriöstä kertovalta esikoisteokselta, ei sisäänpäinkääntynyt eikä puuduttava eikä rakenteeton. Oksasella on sympaattisia ajatuksia lukijan mielenkiinnon säilyttämisestä. Kirja etenee noin 2-5 sivun jaksoissa, joissa esitellään yksi aihe tai tapahtuma.

Tyylikeinoihin kuuluu pitkä puheenomainen virke:

”Veikkaan, että jokainen muistaa ensimmäisen anorektikon, tai kuvan anorektikosta, jonka on nähnyt, ne ovat keltaisen lehdistön suosikkeja, kuten kaikki muutkin painoon liittyvät asiat, tietenkin, onhan anoreksia prinsessatauti, jokaisesta laihduttajasta tulee prinsessa ja jokaisen laihdutus on uutinen samaan tapaan kuin valtakunnan julkimon esikoisen syntymä ja missin satuhäät.”

Tämä on rytmiltään aivan kohdallaan oleva virke ja mukavaa luettavaa. En kuitenkaan näe erityistä syytä siihen, miksi tässä pitäisi käyttää näin pitkää virkettä, ikään kuin hengästynyttä selitystä. Ilmaukset ”keltainen lehdistö” tai ”valtakunnan julkimo” ovat kirjalle liian tyypillisiä. Ne ovat hieman normaalista poikkeavia ilmauksia, jotka yrittävät tehdä tekstistä kirjallisempaa ja kiinnostavampaa. Eivät ne kuitenkaan kiinnosta tai yllätä tarpeeksi.

Virosta kerrotut jutut eivät nekään yllätä. Tässä ihaillaan tuomisia lännestä:

”Voldemarin vaimo on sijoittanut olohuoneen seinän viereen pöydän, jonka päällä kaikki Voldemarin tuomiset ovat esillä alkaen matkalipuista ja riviin asetetuista kuiteista. Vessapaperirulla on kuittirivin päässä, ja kaikki käyvät koskettelemassa sitä. Se on kukikasta! Kuvitella, kukanpehmeää ja kukkakuvioista vessapaperia!”

Kohtaus on mukavasti kirjoitettu mutta vailla voimaa tai näkemystä. Ensiksikin kahden viimeisen virkkeen välillä ei ole tarpeeksi eroa. Toisekseen toistamalla sana ”Voldemarin” näin pienessä tilassa jaksoon saadaan infantiili tunnelma, jollaisia Oksanen luo usein virolaisista
kirjoittaessaan. Kolmanneksi vessapaperin ihmettely ei ole maailman yllättävin keksintö. Ihmettely pitäisi joko vain mainita ohimennen tai sitten viedä asiat pidemmälle ja sanoa vessapaperista jotain omaperäistä.

Kohtaus voisi olla hauska suomalaisessa teatterissa. Voin jo nähdä virolaiseen asuun pukeutuneen näyttelijän ilmehtivän ekstaattisesti ja kuulla yleisön hekottelevan. Kehittelemättömänä anekdoottina keskellä romaania kohtaus ei naurata.

Näitä pieniä Viro-anekdootteja riittää aivan liikaa. Varsinkin kaupankäyntiä ja tavaroiden arvoa kuvataan vailla minkäänlaista vaihtelua.

Ahmiminen ja oksentaminen tarttuvat kirjan tyyliin. Me lukijat emme halua kaikkea emmekä nauti kaikesta; toisin kuin bulimikoille, meille määrä ei muutu laaduksi. Kirjan suurin ongelma on liian paljo luettelointi ja liian vähäiset muunnelmat ja sävyt ja runous.

Erityisen vähän sävyjä on romaanin jaksoissa, joissa kuvataan neuvostojärjestyksen saapumista Viroon. Lyhyine virkkeineen ja selkeine moraaleineen nämä kohdat ovat erityisen simppeleitä, melkein kuin lapselle kerrottua historiaa. Lukijat eivät kuitenkaan ole lapsia.

Kirjan muut henkilöt nähdään pitkälle Annan ahdistuksen kautta, eikä heistä synny kovin mieleenpainuvia. Annankin tietoisuus on lähinnä asioiden vastaanottamista, eikä hän romaanissa juurikaan tavoittele tai halua tai valitse mitään. Se kyllä onneksi tematisoidaan ja sanotaan suoraan, mutta teemasta ei nouse mitään erityisen kiinnostavaa.

Syömishäiriö tai kurjuus neuvostoajan Virossa ovat aiheita, joita ihmiset ovat voineet seurata lehdistä ja televisiosta. Tällaiset aiheet kaipaisivat enemmän runoutta, enemmän tuttujen teemojen muovaamista taiteeksi tai edes yllättäviä uutisia tai näkemyksellisyyttä tutuista asioista. Esimerkiksi rohkea keskittyminen syömishäiriön myönteisiin puoliin olisi voinut olla kiinnostava mahdollisuus.

En tuijottanut tätä kirjaa kertaakaan pettyneenä tai tuntenut myötähäpeää. En myöskään nyökkäillyt tai hymyillyt millekään. En tylsistynyt tai joutunut pakottamaan itseäni jatkamaan, kiitos lyhyiden jaksojen, nopean tapahtumisen ja tyrimättömän kielen. En kuitenkaan voinut pakottaa itseäni kiinnostumaan henkilöistä tai tapahtumista. Stalinin lehmien sivuille voi kirjoittaa OK mutta ei lisätä huutomerkkejä tai kysymysmerkkejä. Kuten esikoiskirjoista on tapana sanoa: ”hyvä suoritus”. Pelkät hyvät suoritukset eivät kuitenkaan kiinnosta.