Isoympyräkatu

Aforistiikkaa on totuttu odottamaan vahoilta äijiltä, jotka eivät nuorempien onneksi enää muista muinaisuudessa suorittamiaan sankaritekojaan. Viimeisenä iskunaan tällaiset äijät kirjoittavat yleensä mietelmät tai aforismikirjan, jonka nuoret saavat rippilahjaksi. Tästä syystä kuoleman (johon valmistautumiseen filosofia Platonin mukaan tähtää) pelkääminen on varsin aiheellista.

Aforismit ovat näet monesti kuin hautojen takaa kohoavia, luisevia käsiä, jotka viittaavat kammottavalla tavalla siihen mahdollisuuteen, että kuolo saattaa olla eloa kovempi. Tässä elämässä elämänviisauksia joutuu näet yleensä kuulemaan vain nuoruuteen kuuluvissa siirtymäriiteissä.

Aforistiikan pohjalta muodostuva käsitys kuolemattomuudesta ja ikuisuudesta taas muistuttaa epäilyttävästi jonkinlaista kollektiivista sukukokousta, jossa jo tässä elämässä pitkästyttäviksi todetut tyypit jauhavat yhteen kerääntyneinä kullanarvoisia neuvojaan lopullisesti suljetulla seuraintalolla.

Tiina Lehikoinen (s. 1982) on kyseistä oletushorisonttia vasten varsin piristävä tuttavuus. Hänen esikoisteoksensa Sitruunalumilyhtyjä (2008) valittiin aikanaan vuoden aforismikirjaksi. Lehikoisen kolmannen teoksen, Isoympyräkadun aforistiikka jatkaa samoilla raikkailla urilla. Sen teksti ei eroa muodollisesti suurestikaan runoudesta, mutta onnistuu silti säilyttämään aforismeille parhaimmillaan ominaisen katkelmallisen ja huomioivan ajatuksellisuuden.

Tunkkaisimmillaan aforismit näet muuttuvat usein eräänlaisiksi maksiimeiksi, joihin kuuluu sisäänrakennettuna joku oivaltavaksi tarkoitettu paradoksi, joka rinnastuu kuitenkin hämmästyttävyydessään lähinnä euroviisukappaleiden lopussa tapahtuvaan transponaatioon. Lehikoisen aforistiikka ei rakennu tällaisten, ajatusrakenteiden yhteentörmäyksistä nouseviin kuviin, vaan se noudattaa ennemminkin omaa lukuohjettaan: ”Jos opettelet lukemaan, tee se silmät kiinni pimeässä”.

Teoksen hengittävyys syntyy siitä, että se ei muodostu jo tajuttujen asioiden ilmaisusta vaan haparoivasta opettelusta. Tätä haparointia kannattaa sisäänrakennettu usko siihen, että hallittavien ja ilmaistavissa olevien asioiden ulkopuolella on todellisuus, johon kätkeytyy mielekkyys, joka ylittää kaikki määrittely-yrityksensä.

Kielen ylityksen kokemuksia

Mervi Kantokorpi luonnehti Isoympyräkadusta tekemässään arvostelussa Lehikoisen tyyliä ”puhtaan havainnon ja ylimäärittyneen kielen törmäyskurssiksi”. Luonnehdinta tavoittaa osuvasti teoksen yhden ulottuvuuden.

Kokonaisuudessaan Lehikoisen kotoutumiseen tähtäävä projekti ei silti pelkisty Kantokorven mainitsemaan havaitsevan olemisen kielellisyyden ja kieltä hylkivyyden tematiikkaan, vaan sen olennainen sisältö piilee sen hypyn takana, johon teos Kantokorvenkin mukaan houkuttelee. Lehikoinen onnistuu näet ajoittain astumaan kielen rajojen yli, eikä hänen sanomisensa rajoitu tällöin vain sanottuun ja sanaan, joka kohtaa ilmaisun mahdottomuuden todellisuuden edessä.

Kielen rajat ylittävä runollinen ajatus on kuin sulkeutuva ovi, jonka ääni jää kaikumaan tuuleen. Lehikoisen huomio ”Äly on herkkyyttä, astu ulos ja ala virrata” kuvaa osuvasti tällaisen, perinteiset kokemuksen rajat ylittävän suhteen avautumista.

Jonkinlainen kielen rajojen ylitys tapahtuu esimerkiksi fragmentissa ” Kaivo on pohjaton. Siellä ei ole tilaa.” Sen vaikutus ei pohjaa enää siihen, että ”pohjattomuuden” tai ”tilan” merkitykset olisi onnistuttu riitauttamaan kielellisellä kikkailulla, vaan vaikutus perustuu siihen, että tavallisten sanojen viittaussuhteisiin perustuvan ilmaisuvoiman murtuessa sanojen kuvaamien asioiden voima pääsee murtautumaan kokemukseen.

Aforistiikka runouden ja ajattelun dynamiikkana

Koska Lehikoinen siteeraa teoksessaan useampaan otteeseen täysin avoimesti fenomenologisia ajatuksia ja käsittelee kätketymmin niiden sisältöjä, on ehkä paikallaan yrittää lähestyä teosta sen omista horisonteista käsin. Teoreettisesti lähtökohdaksi tarjoutuu helpoiten aforismin olemus selkeitä määritelmiä pakenevana ilmaisumuotona.

Martin Heidegger mainitsee vanhemmilla vuosillaan, että hänen mielestään runous ja ajattelu liikkuvat samassa elementissä. Ajatuksen tekee mielenkiintoiseksi se, että se antaa ajattelun ja runouden ilmiöille sisällön, joka ei perustu niiden olemuksen määrittelyyn, vaan niiden keskinäiseen dynamiikkaan.

Aforistiikan voi kenties mieltää juuri täksi dynamiikaksi. Sen voi ymmärtää ajatteluksi, joka on kuitenkin runouden tavoin virtaavaa, ja joka ei siis tähtää tapahtumisellaan yksittäisten asioiden ilmaisuun tai määrittelyyn, vaan itse ilmaisemisen elävänä pitämiseen. Silti aforistiikka ei ajattelun muotona ole sidottu pelkästään runoudelle ominaiseen oman todellisuutensa muovaamiseen, vaan sillä on kyky ottaa reflektiivinen suhde kohtaamiinsa asioihin.

Sana ei kuvaa enää metsää, vaan metsä koskettaa ”sanassa” tai ”sanana”.

Se toimii näin kuin pysäytyskuva suhteessa elokuvaan. Sen voimana on huomion kiinnittäminen helposti ohikiitävään, sekä tämän kautta avautuva ajattelun syvyysulottuvuuden hahmottaminen. Ero runoon on näin se, että siinä missä runon kohde on viime kädessä runous itse, aforismin kohde on suhteessa avautuva asia, havainto. Ero ajatteluun on puolestaan se, että siinä missä ajattelun kohde on viime kädessä ajattelun oma muoto, itseys ajattelun muotona, aforismin kohde on havainnossa tavoitettu tai kohdattu itseys, joka on sidottu havaitun muotoon.

Asian voi havainnollistaa helposti ehkä kuuluisimman aforistikon, Blaise Pascalin, sanojen kautta. Kun Pascal sanoo, että ” Tuon äärettömän avaruuden ikuinen hiljaisuus kauhistuttaa minua”, niin hän ei ilmaise pelkästään havaintonsa kohdetta tai itseään kohteen kokijana, vaan hän ilmaisee itsensä kokemuksena, joka avautuu suhteena kohdattuun. Tällaisen kokemuksen erityislaatuisuus piilee siinä, että se muodostaa tulkinnallisesti tason, jonka merkitys ei palaudu kokijaan tai koettuun kohteeseen.

Hitaus muutoksen muotona

Isoympyräkadun tulkinnan kannalta nousee olennaiseksi kysymykseksi se, missä ”kokemus suhteena” varsinaisesti avautuu. Vastaus kuuluu: siinä elementissä, jossa ajattelu ja runous liikkuvat, eli kielessä. Omituista kyllä, tämä avautuminen ei tapahdu siinä, mitä sanotaan, vaan siinä, mikä jää sanomatta. Tämä on itse sanominen, joka on kuin pimeän kostea, elämää henkivä metsä, joka kiertyy jokaisen sanan ympärille.

Tulkinta kääntyykin näin yllättäen ympäri. Sana ei kuvaa enää metsää, vaan metsä koskettaa ”sanassa” tai ”sanana”. Sanassa ei ole tällöin olennaisinta sen sulkeutunut pinta, vaan se syvyys, jonka pinta kätkee sisäänsä. Näin avautuu myös kohta ”Hidas sorkanjälki sammaleella, pisaroi, metsä ei rauhoitu kieleen.”

Mutta mitä Isoympyräkatua kokonaisuudessaankin hyvin luonnehtiva hitaus lopulta on? Lehikoisen mukaan ”Hidas hengittää meissä”. Kuvallisten siirtymien kautta hitaus siirtyy ”etanasta aurinkoon” kuin myös ”kiven ikään”. Minun lukukokemuksessani se alkaa hahmottua lopulta jonkinlaiseksi aavistukseksi mittakaavojen äärettömästä erosta, joka kannattelee eräänlaisena Lehikoisen mainitsemien ”peilautumisien” välitilana koko kokemusta.

Nämä mittakaavat lävistävät meidän olemuksemme avaten mittaamattomuuden outouden silmänräpäyksessä. Vaikkapa etanassa, joka ryömii vielä sateen jäljiltä kostealla kivellä. Sen matelua vasten kiven pinnasta heijastelee liikkumattoman auringon valo, jonka nopeutta me pystymme hahmottaan vaivoin edes teorian tasolla.

Lopulta on tajuttava myös se, että ”olet puoliksi vettä, et vedestä tullut”. Hitauden mittakaava alkaa mykkyydessään muistuttaa sitä muutoksen voiman sisäistä ikuisuutta, joka murtaa meidän olemustamme omasta pohjattomuudestamme käsin. Kotoistuminen ei näin ole kodin tekemistä vieraaseen, vaan se on ajoittain karvaita ja haikeita sävyjä saavaa muodosta luopumisen hyväksymistä. Loputonta paluuta siihen, mitä me aina jo olemme, eli hiljaiseen muotoutumiseen, joka ei palaudu yhteenkään puhjenneeseen muotoonsa.