Yksityisiä tragedioita

Kun novellikokoelman nimi on Yksityisiä tragedioita, se tarjoaa lukijalle jo tietyn hajun tulevasta. Silti Tiina Lehikoisen novellit yllättävät: arkiseen, tavalliseen elämään vyöryvä tai vähitellen, kuin huomaamatta hiipivä traagisuus iskee varoittamatta palleaan tai puristaa rintakehää sivu sivulta ahdistavammin.

Runosta novelliin on lyhyt matka: molemmat ovat yhtä aikaa tiiviitä ja moneen suuntaan avoimia.

Yksityisiä tragedioita on Lehikoisen esikoisnovellikokoelma. Hän on aiemmin julkaissut useita kiitettyjä runoteoksia ja on myös kuvataiteilija. Nämä molemmat seikat näkyvät novelleissa. Runosta novelliinhan on lyhyt matka: molemmat ovat yhtä aikaa tiiviitä ja moneen suuntaan avoimia, molemmissa kielen kuvien kautta kerrotaan paljon enemmän kuin aluksi vaikuttaa. Niin kuvallisuus kuin vertauskuvallisuuskin ovat olennaisen tärkeitä Lehikoisen tekstissä: kuvataitelijan silmin hän luo todellisuuden lukijan nähtäväksi, runoilijan tavoin hän taas käyttää runon kuvakieltä, symboleja ja metaforia vaikuttavasti ja luovasti.

Kokoelma sisältää 14 novellia, joiden pituus vaihtelee 5-6 sivusta pariinkymmeneen, ja ne on järjestetty muutaman novellin osastoihin. Järjestelyssä voi nähdä ja tulkita selkeän tarkoituksenmukaisuuden – mikä toki muun tulkinnan tavoin saattaa olla lukijakohtaista. Joka tapauksessa väljä rakenne sopii kirjaan hyvin, sillä tuntuu kuin tiiviit tekstit vaatisivatkin ympärilleen tyhjää tilaa, aikaa ajatella.

Mielikuvituksen mahti

Lehikoinen kuvaa monissa novelleissaan lapsia tai lapsuutta muistoissa. Lapset pystyvät mielikuvituksensa ja sadunomaisuuteen kiinnittymisensä avulla selviämään rankoistakin kokemuksista. ”Punainen sukeltaja” -novellissa sisarukset joutuvat rannalla leikkiessään poikajengin kynsiin traagisin seurauksin. Selvitäkseen traumaattisesta kokemuksestaan ja säilyttääkseen lapsen toivon sisar luo sadun pohjalta mielessään syyllisen ja keksii tavan, jolla voisi lopulta voittaa tämän.

Novellin ”Pähkinänsydän” tyttö on menettänyt tulipalossa kotinsa ja kaksossisarensa. Hän kokee tehtäväkseen käydä vanhan kotinsa luona ruokkimassa oravia, joilta ajattelee saavansa selville tulipalon salaisuuden.

Monesti Lehikoisen kuvaamat lapset kokevat itsensä jollain tavoin erilaisiksi tai ulkopuolisiksi. ”Liskokäsineet”-novellin pojalla, joka haluaisi olla tyttö ja pukeutua mekkoihin ja joutuu siitä perheessään rangaistuksi, on onnekseen opettaja, joka oman elämänsä pohjalta ymmärtää häntä. ”Tanssihiiret”-novellin nuori nainen saa kutsun luokkakokoukseen ja muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan kiusattuna, pilkattuna, ulkopuolisena niin perheessä kuin koulussa. Ainoan onnen tuovat hetket lemmikkihiirten kanssa.
”Sinä kaukaisena, helteestä sakeana kesänä, jona he yrittivät yhdessä Tiikerin ja Herran kanssa löytää kaupungin reunalle jäävältä savipellolta sateenkaaren pään, hän oli ollut onnellinen. Punasilmäisten piipittäjien kera maailma oli tuntunut painottomalta. Jyrsijöiden ketterää liikkumista katsellessa hänen sisimmissään kiemursi väritöntä vettä ja sydämessä poreili pieniä iloisia suihkulähteitä, joiden pohjassa kimmelsi valkoisia helmiä sekä särmikkäitä ruusukvartsin paloja. Pohjaan osuvat valonsäteet taittuivat kiviä vasten ja ponnistivat kohti taivasta. Kesäkuusta elokuuhun auringolla ei ollut rajoja.” (s. 65)

Nyrjähtäneet mielet

Samoin kuin lapsilla saattaa mielikuvitukseen ja sadunomaisuuteen kiinnittyminen olla aikuisillakin keino yrittää selvitä oman arkielämän haasteista. ”Karhujen talo” –novellin yksinhuoltajaäiti yrittää järjestää loputtoman uupumuksensa keskellä lapsilleen joulua, mutta hänestä tuntuu, ettei hän millään selviä kaikista vaatimuksista. Manteli unohtuu puurosta, laatikot palavat uunissa karrelle, eikä hän muista, onko tilannut joulupukin vai ei. Martasta tuntuu, että hän muuttuu vähitellen karhuksi ja lapset pörröhäntäisiksi pennuiksi.
”Martta nojaa tiskipöytään ja ravistaa turkkiaan vakuuttuakseen, että muodonmuutos on todellista. Karhuus rauhoittaa kotia. Karhuus auttaa ymmärtämään, miksi tuolit saattavat olla aamulla rikkinäisiä, vaikka ne illalla olivat ehjät, miksi ruoka loppuu toisinaan kesken ja minkä tähden joku on saattanut nukkua väärässä sängyssä. Martta syö kourallisen muroja ja hankaa selkäänsä seinään.” (125)

Tragedian keskelle tuovat toivon ja pelastuksen asioita huomaavat, välittävät läheiset.

Toisinaan tarujen maailma ei kuitenkaan auta, vaan vie mukanaan yhä syvemmälle. Hyytävän vaikuttavan ”Vasikka kylpyammeessa” –novellin syrjäytynyt, mieleltään sairastunut ja vainoharhainen nuori mies näkee itsensä tarun Thanatoksena, joka sääliä tuntematta johdattaa uhrinsa kivuttomaan kuolemaan. Todellinen elämä ja sen ihmiset pettävät hänet, kun eivät vastaakaan hänen taruhahmojaan. ”Hän oli päätellyt väärin mutsin jumaluuden, se ei ollut Nyks. Tartaroksella asuvan Khaoksen tyttären sijaan mutsi oli lehmäpäinen Isis. Kohtalo oli päättänyt kruunata mutsin kuolleiden valtakunnan hallitsijaksi. Nyksin osa oli kiertää maata vuorotellen tyttärensä Hemeiran kanssa ja tuoda ihmisille yö ja päivä. Mutsille rooli olisi ollut liian klassinen. Sen hahmo oli toisenlaista alkuperää, mutsi oli taivaankuningatar, Suuri Äiti ja kuolematon puoliso.” (s. 159-160)

Samalla tarkkanäköisyydellä, jolla Lehikoinen kuvaa fyysistä todellisuutta, hän osaa kuvata myös ihmisen pään sisäisiä tapahtumia.

”Sieppari-Mary”-novellin nainen yrittää paeta lapsuutensa raskasta muistoa kaikin tavoin, jopa niin, että luo itselleen toisen menneisyyden ja toisen isoäidin, amerikkalaisen Maryn.
”Haluaisin muistaa itseni toisenlaisiin muistoihin, korjailla tarinaani. Haluaisin, että Mary olisi minun isoäitini. Oikea isoäitini ei esittänyt miestä kotona, kentällä tai rintamalla. Hän vihasi miehiä. Viha oli niin voimakasta, että se vyöryi kaiken yli ja eristi hänet naapureista. Vaikka seutu oli köyhä, kaupustelijat kiersivät hänen mökkinsä kaukaa ja kännissä kyliltä palaavat äijät tajusivat, ettei sinne ole asiaa, jos halusi vehkeensä roikkuvan vielä aamullakin jalkojen välissä.” (s. 90)

Paluu isoäidin mökkiin nostaa piilotetut muistot vähitellen pintaan, ja nainen tajuaa, että hänen on tehtävä jotain hyvin konkreettista päästäkseen vapaaksi muistoistaan ja syyllisyydestään ja jatkaakseen elämäänsä

Lehikoisen novelleja joutuu lukemaan – ja haluaakin lukea – useaan kertaan. Jokainen sana ja lause on niin merkitsevä, että pelkää jotain menneen ohi huomaamatta. Henkilöiden pään sisäinen ja ulkoinen todellisuus sekoittuvat niin, että lukijan on joskus vaikea pysyä selvillä ja tietää, mitä uskoa. Samalla tarkkanäköisyydellä, jolla Lehikoinen kuvaa fyysistä todellisuutta, hän osaa kuvata myös ihmisen pään sisäisiä tapahtumia.

Lehikoisen novelleissa toivo saa tragedioista huolimatta tavalla tai toisella sijansa.  Joskus se on lähes huomaamaton, kuin höyhenen hipaisu iholla. Sen voivat tuoda läheiset ihmiset, tai sen valtavan voiman voi löytää sisältään. Ja kaiken karuuden ja ahdistavuuden keskellä tuo toivo pitää lukijankin pinnalla.