Karmiina

Tuuve Aro on kertojana mustanpuhuva humoristi, sukua Franz Kafkalle. Rujonkaunis Karmiina on vaihtoehtoinen sankaritaru, jonka absurdit käänteet sijoittuvat nykypäivään, ostoskanavan ja oikeistopimujen Suomeen.

Tuuve Aron (s. 1973) vinksahtaneet ihmiset ja näiden ehdottoman epäloogiset ajatuskuviot ovat tuttuja hänen kahdesta aikaisemmasta novellikokoelmastaan Sinikka Tammisen outo tyhjiö (Gummerus 2001)ja Harmia lämpöpatterista (Gummerus 1999). Karmiina on Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta ja estetiikkaa opiskelleen Aron esikoisromaani.

Seitsemäntoistavuotiaaksi muotopuoli Karmiina on elänyt suljettuna maakellariin. Toinen puoli kasvoista on kauniin nuoren tytön, toinen runneltu ja epämuodostunut. Pysyäkseen hengissä hän on järsinyt rottia ja lukenut sanomalehtiä ja Kotiliettä. Päästyään maakellarista hän suuntaa kiiltävän asfaltin Kaupunkiin. Matkalla Kaupunkiin Karmiina törmää paraolympialaisiin osallistuvaan tiuskeaan Maisaan, sanansaattajaan.

Pyörätuolissa liikkuvasta Maisasta tulee Karmiinan matkakumppani. Yhdessä he notkuvat kielletyissä bileissä, puuhaavat vihreää vallankumousta ja lähtevät valloittamaan Hallitustaloa.

Hallitustalolla Karmiina kohtaa Camillan, kauniin kaksoissisarensa. Seitsemäntoistavuotias Camilla Westerholm on piinkova oikeistopimu, joka varttui adoptiotyttärenä tiilitalossa Viknäsissä, ja rakentaa uraa sykkivässä Euroopassa. Westerholmin maailma on täynnä mahdollisuuksia, hän ei suvaitse niitä, jotka jäävät rannalle ruikuttamaan. Myös Karmiinasta seitsemäntoista vuotta on hyvä ikä aloittaa toiminta. Tarvittaessa Karmiina iskee korkealta ja kovaa, mutta enimmäkseen hän on ihan pihalla.

Arolla on taito tarkastella asioita vähäeleisen nurinkurisesti. Samalla hän on tavoittanut ajastamme jotain olennaista: Stockmannin joulu ja Kotilieden juhlakattaukset ovat harvojen todellisuutta. Täydellisyyden tavoittelussa epätäydellisyys on tuomittavaa. Karmiinan kattauksessa pulla on vanhaa ja kahvi kitkerää. Silti hän hallitsee emännän otteet.

Frans Kafka kritikoi aikoinaan byrokratiaa. Aron Karmiinaa voi lukea vaikka työvoimapolitiikan kritiikkinä. Karmiinan ohi metsätiellä rullatuolilla huristeleva Maisa huikkaa tälle: älä töllistele, hanki itsellesi työ. Kaikkienhan on oltava hyödyksi, ainakin työvoimapoliittisesti. Karmiinasta tulee globaalin vastustajien kantava Voima kun hän luettelee oikeat vuorosanat, maakellarin lehdistä ulkoa opetellut liturgiat. Politiikan tähdeksi pääsee osaamalla eilisen lehtien otsikot.

Aro viljelee taiten lempeän huvittunutta ironiaa, joka on vaikea tyylilaji. Tässä tyylilajissa hän muistuttaa Tove Janssonia. Samalla hahmot saavat lukijan ajattelemaan hieman surullisena, että tällaistahan voi olla. Pöyhkeäkampauksiset televisiotähdet voivat olla kiinnostavampia kuin vieressä nököttävä puoliso. Aron proosa elää ajassa, lööpeissä ja lyhyissä helmoissa. Kotimaisen kirjallisuuden laitosten kannattaisi lisätä kirja tenttivaatimuksiin kohtaan kotimaisia nykykertojia. Mutta: olisiko vähempi lennokkuus ja astetta valjumpi henkilögalleria riittänyt? Meno on hervotonta ja lukijaa paiskotaan välillä kuin meteoriittia.

Lopulta Aro armahtaa ja peittelee henkilönsä pehmeään lumeen. Valkoinen maailma on kaunis ja näyttää uudelta.