Yöstä aamuun

Yöstä aamuun on vastakohtien varaan rakentuva, absurdi erokuvaus.

Tuuve Aron Yöstä aamuun kelluu yksin pimeään jääneen, valoa kohti vaeltavan Saaran mielenliikkeissä. Aron viidennessä teoksessa useaan suuntaan liikehtivä kerronta kiertyy miltei tavanomaiseen tarinaan, omaääninen kuvaustapa puolestaan absurdiin tunnelmaan.

”Mikään ei ole niin tylsää, kuin perusrealistinen proosa”, Aro toteaa Ylioppilaslehden haastattelussa (12/1999). Vaikka Aron tuorein teos kertoo perinteisestä ja paljon kirjoitetusta aiheesta, eron aiheuttamista tuntemuksista, se ei missään tapauksessa ole perusrealistinen romaani tai toista jo kertaalleen kerrottua, ei ainakaan samoin kuvauksen keinoin.

Aron teos on pullollaan pieniä yllätyksiä ja yksityiskohtia. Se puhuu irrallaan olosta ja erilleen ajautumisesta parisuhteessa: poikaystävän kasvot unohtuvat vessassa käynnin aikana, kitaran säpäleiksi lyömisen myötä Saara löytää itsensä uudelleen eron jälkeen. Toisaalta poikaystävän kasvojen unohtamisen voi lukea turtumisena eron tuskille, jonkinlaisena defenssinä, tarpeena kieltää rakastettu, ja kitaran rikkomisen tunteiden purkuna. Teoksessa esiintyvät vahvat, auki jäävät kuvat suorastaan pakottavat lukijaa tulkitsemaan, antamaan merkityksiä tarinan tapahtumille.

Uusien henkilöiden ja tapahtumien jatkuva syöttö sekä kohtausten vaihtoehtoiset tulkinnat synnyttävät tarkoituksellista sekavuutta, ansiokasta absurdismia. Teoksessa esiintyvät henkilöhahmot kulkevat Saaran ohi, hän ei kiinnity uusiin eikä vanhoihin tuttavuuksiinsa. Tämä vahvistaa vaikutelmaa eron jälkeisistä sivullisuuden ja yksinäisyyden tuntemuksista.

Toisaalta tapahtumien moniselitteisyys toimii myös päinvastoin ja aiheuttaa kohtauksiin aukollisuutta. Uusia henkilöitä ja asioita nostetaan mukaan välillä liikaa. Paikoin olisin toivonut Aron pysähtyvän kertomaan tapahtumista syvällisemmin ja paljastavan niistä lisää. Muun muassa Lauran ja Ellan tarinat jäävät häiritsevästi kesken.

Vastakkaisuuksien maailma

Yöstä aamuun rakentuu vaihtoehtoisuuksien ja vastakkaisuuksien varaan. Tarinan tuttuus ja tavallisuus murtuvat, kun kuvaustapa sekoittaa omalaatuisesti keskenään aikoja, paikkoja ja järjellisiä johtopäätöksiä. Myös kielessä sekä kohtauksissa kauneus ja groteskius kulkevat vierivieressä. Ilmaisu on karkeaa ja raadollista, viehättävää ja tyyntä. Toisaalla ajetaan harvahampaiden kyydissä, ”raavitaan munia” ja ”kustaan” uima-altaaseen, toisaalla metsä on ”musta sahanterä taivaan kurkulla”, ”pilvet täyttyneet mustasta vedestä”.

Omaääninen kuvaus ja erityinen ote tuttuihin tunteisiin erottavat teoksen muista eroa käsittelevistä perusrealistisista tarinoista. Saaran epäonnistuneesta parisuhteesta kumpuava aggressio käy ilmi kohdassa, jossa hän spreijaa varoituskolmion tuntemattoman pojan sepalukseen. Tällaisia hämmentäviä tekoja on tarinassa runsaasti: Petetyn perheenäidin läheisyyden kaipuuta avaa se, että hän pyytää Saaraa makaamaan päällään viidestäkymmenestä eurosta. Isänsä psyykkisesti tallaaman tytön traumoista juontavaa epävarmuutta raotetaan symboliikan avulla, kun tytön kaulakoru muotoutuu miltei osaksi hänen ruumistaan ja identiteettiään.

Myös teoksen tapahtumissa pelataan vastakohdilla. Ne ovat vuorotahtiin raakoja ja herkkiä. Traumojen kääntöpuolena näyttäytyvät mieluisat muistot, riitojen vastaparina sovinnot. Teoksessa Saara ja Harri huutavat toisilleen solvauksia, kunnes hetken kuluttua paistavat yhdessä pullaa. Kerratessaan mennyttä suhdettaan Saara muistaa, että Mikael ei osannut sanoa hänen toivomiaan asioita, muttei koskaan valittanut pyykkien värjäytymisestä pesukoneessa.

Tapahtumien ja kielen ilmausten vastakohtaisuuksien sekä niiden saumattoman yhdistelyn kautta Aro luo teokseensa yhden rikkaan maailman tai monta pientä. Tällä tavalla Yöstä aamuun kurkottaa kohti useaa todellisuutta.

Omintakeista huumoria ja mieleltään nyrjähtäneitä

Aron kyky luoda lempeää ironiaa ja lohduttaa mustalla huumorilla seuraa läpi hänen tuotantonsa. Laura Parkkinen on luonnehtinut kirjailijaa Kiiltomadon kritiikissä Franz Kafkan ja Tove Janssonin sukulaiseksi. Lempeän ironian ja mustan huumorin tyylilajien sekä tragikoomisten lausahdusten käyttö istuu tähänkin tarinaan, joka kuvaa eron jälkeisiä kokemuksia ja tuntemuksia.

Erityisen oivina ja tragikoomisina näyttäytyvät kohdat: ”Mutta entä jos oudot tuntemukseni vatsassa viittasivatkin siihen, että odotin vauvaa huonohampaiselle bussikuskille? Sitä edes Mikaelin kaltainen Juhlamokka-ihminen tuskin antaisi anteeksi” ja ”Suullaan makaaminen eteisessä oli jotain, mitä useimmat tässä maailmassa pitäisivät hyödyttömänä toimintana”. Ne kertovat teokselle ominaisesta arkisten yksityiskohtien sulauttamisesta osaksi raastavia tunteita.

Aron aiemmista teoksista tuttuja ovat myös mieleltään nyrjähtäneet henkilöhahmot. Hieman vinksahtaneet henkilöt ovat leimallisia etenkin Aron novellikokoelmille (Harmia lämpöpatterista, Gummerus, 1999, Sinikka Tammisen outo tyhjiö, Gummerus, 2001, Merkki ja muita novelleja, WSOY, 2006). Viidennen teoksen henkilöhahmoista esimerkiksi Marianna, Laura ja Saara häilyvät hulluuden rajamailla. Normaaliudella ja epänormaaliudella ei ole rajoja. Yön hämärän ja aamun valon taitekohtaa ei voi löytää.

Arolla on taito kuvata ihmismielen nurinkurisuutta tempaavasti ja upottavasti, unenkaltaisin vedoin. Erityisen utuinen ja kuvaava on kohtaus, jossa Saara taistelee jäässä ja lumessa omia ajatuksiaan vastaan ja löytää lopulta järkensä ja uuden alun uupumuksen kautta, puhtaasta valkoisesta.

Tuuve Aron toinen romaani Yöstä aamuun ei ole perinteinen lohdutusteos eronneille. Aro kuvaa eron kokeneen naisen mielenmaisemia lumoavasti omalla tyylillään sekä luo teokseen absurdin, useaan todellisuuteen limittyvän maailman. Lopulta vastaus, teoksen aamu tai valo löytyy luonnosta, oman mielen hämäristä.