Termini

Vesa Haapala (s. 1971) herätti kiinnostusta esikoiskokoelmallaan Vantaa (2007). Se voitti Kalevi Jäntin palkinnon, ja ansaitusti. Kokoelma puhalsi uutta puhtia kotimaiseen proosarunouteen ja toi siihen taka-alalle jäänyttä kirjallisuushistoriallista näkökulmaa. Haapala on kirjallisuushistorioitsija, kielitieteilijä ja intellektuelli. Kaikki nämä näkyivät Vantaassa, mutta satiiriakaan ei unohdettu. Haapala osaa vetää oikeista naruista. Huumoria käyttäessään hän ei naljaile itselleen vaan maailmalle. Hänellä on kyky kaapata lukijat mukaansa juuri silloin, kun he ovat putoamaisillaan kelkasta. Juuri oivallinen yhdistelmä älykkäitä huomiota ja satiirisia sivalluksia teki hänen esikoisteoksestaan poikkeuksellisen hyvän.

Samat ylisanat pätevät toiseenkin Haapalan teokseen, Terminiin. Se on pitkähkö, yli satasivuinen kokoelma, jossa vieraillaan Vantaan tavoin maantieteellisessä sijainnissa. Haapala kirjoittaa Roomasta, mutta ei pelkästään eikä kaikkein ilmeisimmästä näkökulmasta.

Terminissä piirretään pitkä kulttuurihistoriallinen kaari muinaisesta nykypäivään. Rooma näyttäytyy kaupunkina, magneettina, joka vetää ihmisiä puoleensa. Terminissä puhuvat ulkopuoliset. Sen sivuilla eivät siis seikkaile Vergiliuksen kaltaiset paikalliset roomalaiset merkkihenkilöt vaan kaupungissa vierailleet tavalliset ihmiset ja taiteilijat. Heihin kuuluvat Percy Bysshe Shelley, Lord Byron ja monet muut. Eräässä runossa vieraillaan keisari Neron rakennuttamassa Domus Aureassa eli Kultaisessa talossa. Nero oli puolestaan Rooman keisareista hulluin, ulkopuolisin.

Haapalassa asuva kirjallisuudentutkija on siis yhä irti, sillä Termini on henkilögalleriastaan ja historiaviittauksistaan johtuen raskasta luettavaa. Se tarjoaa enemmän niille, jotka tietävät paljon. Siksi lopun osasto ”Huomautuksia”, jossa selvennetään runojen taustoja, onkin enemmän kuin paikallaan.

Symboliviidakko

Rooma on kulttuurihistoriallinen tila, symboli, johon kaikkea kulttuuria verrataan. Se on länsimaisen kulttuurikäsityksen keskiössä. Haapalan kokoelmassa siihen vertautuvat kaikki Raamatusta, kreikkalaisesta sankariepiikasta, Arthur Rimbaudista, Sylvia Plathista ja rap-artisti Steen1:stä lähtien. Niin, rap-lyriikkapastissejakin on mukana.

Nykyhetki näyttäytyy kokoelmassa aika ajoin, pinnallisena ja arvonsa menettäneenä. Tämän päivän Rooma on täynnä merkittäviä muistomerkkejä. Ne elävät ja hengittävät, mutta vain historian kautta. Kaupungin, ja miksei koko ympäröivän maailmankin, todellisuus on täyttä pinnallisuutta. Vaikkapa tähän tapaan: ”Spagna, painelen suoraan McDonald’siin. Ronaldin tossujen takana, rasvaisella / tiskillä, olemme turvassa historialta.” Tai: ”Tämä on kuolemattomuutta: Colosseumin vieressä on mainos Colosseumista.” Pintaa tuovat mukaan myös esimerkiksi Guccin, Versacen ja muiden muotitalojen liikkeet, joita Rooma on pullollaan.

Ei pidä ajatella, että Termini on moralisoiva. Pikemminkin se pyrkii olemaan ymmärtävä. Parhaiten tämä käy ilmi päivämerkinnöin nimetyissä runoissa, joissa puhujana on nimettömän kirjoittajan naisystävä. Nainen odottaa leikkausta, joka toteutetaan kokoelman lopussa. Tämä operaatio voidaan nähdä vertauskuvana sille, mitä Terminissä itsessäänkin tehdään: pyritään leikkaamaan kulttuurin vatsa auki ja katsomaan sisään. Näky ei ole kaunis, mutta se on opettavainen. Kirjoittajahahmo puolestaan valmistelee runoteosta tai -sarjaa Roomasta.

Yhtymäkohdat Haapalaan itseensä ovat siis ilmeiset, mutta näin helppoon halpaan ei kannata mennä. Terminin runoilija kärsii luomistuskista. Hän epäilee itseään, pelkää, ettei saa valmista. Rakastavaiset ovat lomalla Roomassa, kuten niin moni pariskunta ennen heitä. Heille kaupungilla on kuitenkin enemminkin historiallista kuin romanttista hehkua, kuten säkeessä ”tämä kaupunki, johon pariskunnat tulevat roomalaisine unelmineen”.

Parin omat kokemukset peilautuvat ympäristöön. He yrittävät ymmärtää näkemäänsä, näkemään pintaa syvemmälle. Huumorin puolelle livahdetaan kohdassa, jossa Tabermannista ja Kotrosta puhutaan satiirisesti rakkausrunon taitajina. Välillä nykyhetki tunkeutuu esiin kouriintuntuvasti. Uutislähetyksessä pyörii todellinen maailmanloppua odottava 29 hengen venäläisen uusortodoksien ryhmä. Heidän käsittelynsä laajenee käsittelemään nykyaikaista ulkopuolisuutta. Kun yhteiskunta maallistuu ja muuttuu yhä ahdistavammaksi, erilaiset lahkot valtaavat jalansijaa. Äärimmäiseltä tuntuvina aikoina pyritään tekemään äärimmäisiä ratkaisuja.

Edelleenkään Termini ei moralisoi; se yrittää ymmärtää. Nykyisyydestä ja lähimenneisyydestä se muistaa mainita myös HBO:n tuottaman englanninkielisen Rooma-televisiosarjan, sekä Pier Paolo Pasolinin, jonka mielestä kaupungin narkkarit, nistit ja prostituoidut tietävät eniten kaupungin syvimmästä elämästä.

Eri aikatasojen samanaikainen läsnäolo tekee Terminin hieman vaikeaksi sisäistää. Sen rytmiin päästäkseen täytyy olla joko Haapalan aiemman kokoelman suuri ystävä tai valmis käyttämään tyylin omaksumiseen aikaa. Proosarunoudesta siirrytään yhtäkkiä silkkaan proosaan, sitten palataan perinteisempään lyriikkaan, lainataan, käännetään ja väännetään. Haapala tekee kirjailijoiden kirjoja: hänen teksteissään kaikkien aikojen ihmiset ja teokset puhuvat toisilleen. Hanskoja ei ole silti syytä heittää tiskiin. Omistautuminen nimittäin kannattaa, sillä Termini on mitä rikkain ja tulkinnoille avoin. Sen pinta tulee selväksi muutamalla lukukerralla, mutta uusia kerroksia avautuu joka kerralla lisää.

Lähestymiskaarto

Terminin viimeisessä osiossa, ”Exitissä”, Haapala irtautuu itselleen ominaisesta ilmaisusta. Koska Haapalan kokoelman aikakäsitys on syklinen, avausrunossa ollaan toisaalta jo palaamassa Suomeen lentokentälle mutta ollaan samanaikaisesti vasta menossa Roomaan: ”Illalla maisema on toinen. Helsinki-Vantaa, epävakaista, autojonon jugendvarjo / Aviapoliksen seinällä. Aurinko välähtää ja tunnen uudelleen lähestymiskaarron: meri, / manner, kiinnittäkää turvavyönne, sammuttakaa elektroniset laitteet, laatikkotalot, / väylät, tuossa viimein Kartanonkosken ja Jumbon miniatyyrit ja sähkölinjat kuin itse / elämä tahtoisi niellä ohinykivät bussit ja kerrostalot ja ahmia.” Tässä menneisyys ja nykyisyys näyttäytyvät vastavoimina, jotka syövät toisiaan. Intohimoinen kuvaus tuo mieleen Markku Paasosen runot. Haapalan puhuja sanoo myöhemmin haluavansa ”mennä eteenpäin”. Se on eteenpäinmenoa ajassa, kulttuurissa, elämässä, kaikessa.

Tekstikin hapuilee tähän suuntaan. Myöhemmässä sanasaderunossa ”I eli muiston pysyvyys” ollaan ilmaisullisella alueella, jota ei Haapalalta odottanut. Lopussa hän myös kokeilee kuvarunoja, ja teksti näyttäytyy sivuilla pylväinä. Yllätyksellisyytensä ja mielenkiintoisen käsittelytapansa takia Termini onkin alkuvuoden suppeassa runotarjonnassa vertaansa vailla.