Ystävätär K

Virpi Alasen esikoisrunokokoelma Ystävätär K on runoja elämästä ja kuolemasta, yhteiskunnasta ja sen mahdottomuudesta. Alanen (s. 1978) on helsinkiläinen runoilija ja aforisti. Hän on myös kirjallisuudentutkija ja kriitikko ja kirjoittaa Löytöretkue-nimistä antikvaarista löytörunoblogia. Ystävätär K sisältää myös pari löytörunon katkelmaa.

Ystävätär K:n runoja voi lukea niin yksittäisinä aforismeina kuin useamman sivun kokonaisuuksina. Toisinaan sivun yläreunassa vaeltaa kursivoituja runosäkeitä. Kursivoitujen ja tavallisten säkeiden päällekkäisyys elävöittää kokoelman rakennetta. Lukija voi hypätä yläreunan runoon kesken lukua ja palata taas halutessaan takaisin.

Runokokoelman nimi viittaa kuolemaan: ”Ystävätär kuolema saapuu työkalupakkeineen, / terineen, lauluineen, leikkureineen, / Tätä naista tarvitaan kaikilla aloilla, / hänen haalarinsa ja hanskansa ovat värikkäät.”

Ystävättäreksi kutsuminen tekee kuolemasta arkipäiväisen, lämpimän, tutun. Kenelläpä ei olisi ystävätärtä? Ystävätär odottaa ja kertoo, ettei ole mitään pelättävää. Hän tulee painajaisunien maasta, jonne kaikkien on joskus kuljettava. Runon puhuja ajattelee paljon kuolemaa, mutta koettaa tehdä maanpäällisestä taipaleestaan merkityksellisen. Välillä runot saavat raamatullistakin sävyä:

Tie, / joka olet yhtä sivupolkujeni kanssa. // Pyhitetty olkoon sinun savesi, / tulkoon sinuun / jalkapohjani. Kävelen tähän sanoiksi / sen minkä ehdin. Hitaammin.”

Elämän hauraus vertautuu pyörivään hyrrään, joka heittelehtii hetken. Hyrrä tuo mieleen Christopher Nolanin elokuvan Inception (2010), jossa pyörimään jäävä hyrrä tarkoittaa, että henkilö on unessa. Kaatuva hyrrä merkitsee hereilläoloa. Runokokoelmassa hyrrän kaatuminen voisi merkitä elämän päättymistä. Ihminen siirtyy todellisuudesta toiseen, kuten elokuvassa, jossa hyrrä rajaa unen ja todellisuuden.

Vaikka olisit terälehti, olet yksin

Ihminen on kuin terälehti kukassa, yhdessä muiden kanssa, mutta putoaa kuitenkin yksin. Runoissa aika loitontaa ihmisiä toisistaan, eikä kommunikaatio enää toimi, ”puhumme toistemme ohi kauppakeskuksina”.

Paperilyhdyt loittonevat hitaasti toisistaan, / onko täällä kohta enää muita pimeässä? // Keijuko, olen // perhosnegaatio, // hidas valotusaika, jotkut vain mittaavat / tätä välähdystä eri tahdissa, // metriä, kilometriä, mailia, kierrosta, // laulu, minuuttia, tuntia, sekuntia”

Elämä on vain välähdys, jota voidaan mitata eri tavoin. Ystävätär K ei ole pelottava, sillä kuolema ei varsinaisesti satuta. Elämä ja muut ihmiset hoitavat sen puolen: Vasta palellutettuaan sormensa toisissa ihmisissä tietää / mitä on kylmyys.”

Ystävätär K kertoo yhteiskunnasta, jossa muuttuu helposti koneeksi, suorittajaksi. Runon puhuja tekisi mitä vain saadakseen olla virhe. Virheitä ei suvaita suoritusyhteiskunnassa. Normista poikkeaminen aiheuttaa häpeää: ”Liian helposti muuttuu saviesineeksi. // Miksi jäätyä ilosta ja sulaa vasta häpeästä?”

Eräässä runossa puhutaan ajatuksenkulusta, sen nopeudesta ja epämääräisyydestä: ”Ajatuksen syöksyminen on niin hillitöntä, / että se melkein aina ehtii päätökseen, / ennen kuin saamme kiinni.” Jos on tarpeeksi nopea ja tavoittaa ajatuksen, se lakkaakin olemasta oma itsensä ja muuttaa muotoaan. Runon puhuja vertaa sitä kädelle pudonneeseen lumihiuteeseen, joka ei ole enää hiude vaan pisara.

Ystävättäreksi kutsuminen tekee kuolemasta arkipäiväisen, lämpimän, tutun.

Ihminen ei voi saavuttaa tietämystä kaikesta, jokin jää aina arvoitukseksi. Ehkä siksi runon puhuja haluaa olla virhe. Hän haluaa myöntää oman vajavaisuutensa. Puhuja tiedostaa, että elämä on ikuista jatkumoa. Loppua ei ole, vain ajatus siitä. ”Määränpää on ajatella, olenko perillä.”

Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttua ja siirtyä sivupolulle. Runon puhuja uskoo, että voimme lakata ajattelemasta liikaa ja sen sijaan tuntea, kasvattaa tuntosarvet ”tässä yksinäisyyden keitaassa”

Voimme esimerkiksi kierähtää pois suorittamisen silmästä. // Voimme vaivihkaa poimia olemassaolon ja tyhjyyden sadon. // Jos sydän on sittenkin vielä lämmin, / yritetään tuntea sen halkeamat.”