Suomen Kirjataiteen komitea nimesi viime vuoden kauneimmaksi kirjaksi Liisa Kallion omakustanteen Kädellisten sukua. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriassa kunniamaininnan sai Sanni Tervon Lentokala. Kumpikin kirja kertoo tarinan yksinomaan kuvien avulla. Suomessa sanattomat kirjat ovat edelleen melko marginaalinen, mutta vähitellen lisääntyvä ja siksi erityistä huomiota ansaitseva ilmiö.  

Kesällä 2015 löysin berliiniläisestä museokaupasta kiinnostavan kuvakirjan, Aaron Beckerin Die Reise (alk. The Journey, 2013). Siinä joutenoloon pitkästynyt tyttö piirtää punaisella väriliidulla makuuhuoneensa seinään oven, jonka kautta hän pääsee tunnelmaltaan tihentyvään seikkailuun halki vuosisatojen maailman eri kolkkiin.    

Die Reise oli ensimmäinen elämykseni niin sanotusta hiljaisesta kirjasta, jossa ei ole lainkaan tekstiä ja jossa tarina kerrotaan yksinomaan kuvituksen avulla. Suomessa tällaisen hiljaisen kirjan lajityyppi tunnettiin vielä huonosti, vaikka olinkin jo huomannut, että termit silent book, wordless book tai picturebook without text olivat yleistyneet englanninkielisessä kuvakirjallisuuden tutkimuksessa.  

Berliinin matkan ja Beckerin matkakirjan jälkeen viritin itseäni kuvakirjallisuuden tutkimuksessa uudelle taajuudelle. 

Sanattomien kirjojen toimintaidea perustuu peräkkäisiin kuviin. Kuvista muodostuu eheä tarina, mutta sanattomien kirjojen kiehtovin juju piilee siinä, että jokainen voi periaatteessa sepittää tarinan mieleisekseen. Yhtä ehdotonta, lukittua ja muuntumatonta tarinaa ei siis ole olemassa! 

Toisiinsa linkittyvien kuvasarjojen varaan rakentuva kerronta on tuttua elokuvista ja sarjakuvista. Ei siis ihme, että monet sarjakuvantekijät ovat eri aikoina kiinnostuneet sanattomien kirjojen ideasta. Raymond Briggsin Lumiukko (1979, engl. The Snowman, 1978) lienee varhaisimpia suuren yleisön tuntemia sanattomia kuvatarinoita, joka tosin kirjaa paremmin muistetaan animaationa. Juha Mäkinen (2021) käyttää osuvasti sanattomien sarjakuvien ulkomaista tarjontaa syväluotaavassa Sarjainfon artikkelissaan niiden synonyyminä mykkäsarjakuvaa.   

 

Kaikissa kirjoissahan on tekstiä …eli määrittelyn reunaehdot  

Kaikille sanattomille kirjoille – niiden kohderyhmästä riippumatta – on tyypillistä, että katsojan tehtäväksi jää täydentää myös kuvien väliin jääviä aukkoja visuaalisten vihjeiden avulla. Perinteiseen tekstivetoiseen kuvakirjaan verrattuna kuvittaja suunnittelee siis kuvituksen ja kuvatilan käytön, sommittelun ja teoksen värimaailman ohella tarinalinjan keskushahmoineen ja juoniverkostoineen.   

Sanattomia kirjoja käsittelevään tutkimukseen (esim. Beckett 2018; Bosch 2018) perehtyessä törmää väistämättä lajityypin entusiastien keskuudessa suoranaisen nillittämisen lisäksi myös saivarteluun liittyen perusmääritelmää laventaviin reunaehtoihin: tarkassa syynissä ani harva sanaton kirja on todellisuudessa kokonaan sanaton. Kirjaa olisi mahdotonta markkinoida, jos sen nimeä ja tekijöitä ei ilmoitettaisi etukannessa. Monien sanattomien kirjojen takakannesta löytyy lyhyt juonireferaatti, minkä voi kärjistäen jopa tulkita epäluottamuksen osoituksena sille, että kirjan niin sanottu kuvalukija ei pystyisi muodostamaan kuvien perusteella eheää juonellista tarinaa. 

Vuosina 2015 ja 2016 joukko koti- ja ulkomaisia sarjakuvataiteilijoita julkaisi voittoa tavoittelemattoman sarjakuvantekijöiden yhdistyksen ja kollektiivin, Kutikuti ry:n, kautta 13-osaisen sanattomien kuvatarinoiden Nuppuset-sarjan. Kirjojen minimaalisen pieni koko jäljitteli tanskalaisten 1950-luvulla kehittelemää, huokean vaihtoehdon kirjamyyntiin tarjonnutta Pixi-kirjan formaattia. Nuppuset-sarjan kirjojen etukansissa ei ole kirjan nimeä eikä tekijätietoja, mutta ne löytyvät ISBN-numeroineen kirjojen ensimmäiseltä aukeamalta.   

Kaikille sanattomille kirjoille – niiden kohderyhmästä riippumatta – on tyypillistä, että katsojan tehtäväksi jää täydentää myös kuvien väliin jääviä aukkoja visuaalisten vihjeiden avulla. 

Taaperoille suunnattuja tekstittömiä, arkisia esineitä tai toimintoja esitteleviä kartonkisivuisia katselukirjoja ei liioin ymmärrettävästi lasketa sanattomiin kirjoihin. Niin ikään tapahtumantäyteiset ”hulina-vilinä-kirjat”, joissa eri aukeamilla esitellään erilaisia miljöitä niukan tekstin kera, rajataan lastenkirjallisuuden tutkimuksessa sanattomien kirjojen ulkopuolelle. Hyviä esimerkkejä ovat Hannamari Ruohosen Eläinten kaupunki -sarja (WSOY 2007–2009) ja Martin Handfordin Missä Vallu -sarjan kirjat (suom. Kustannus-Mäkelä vuodesta 1987). Ruohosen kirjojen alussa esitellään keskushenkilöt ja Handfordin kirjoissa on lyhyet teksti-introt kullakin aukeamalla. Kummassakaan sarjassa ei liioin ole juonellista sidosteisuutta aukeamien välillä, joten ne eivät senkään vuoksi täytä tekstittömän kirjan määritelmää.  

Sanattomien kirjojen varhainen edelläkävijä on ollut italialainen taiteilija ja muotoilija Bruno Munari, joka julkaisi sanattomia kirjoja vuodesta 1949 lähtien. Munari kutsui niitä termillä libri illeggibili eli ’kirja, jota ei voi lukea’. Niiden kokeellisuus jäi kuitenkin vielä hyvin rajatun, tiedostavan yleisön erityisherkuksi. (Beckett 2018, Terrusi 2018.)  

1980-luvulla julkaistiin jo Suomessakin muutamien lapsille suunnattujen sanattomien kuvakirjojen käännöksiä, esimerkiksi John Praterin Lahja (Mäkelä 1985) ja Peter Collingtonin Merirosvot ja urhea enkelityttö (Tammi 1987). Kuriositeettina kiinnostava on André Dahanin kuvakirja Kuu ja Kustaa, jonka alkuteoksessa ei ollut tekstiä, mutta vuoden 1987 suomennokseen Kustannus-Mäkelä tilasi Ilpo Tiihoselta runomuotoisen nonsense-tarinan.   

Sanattomat kirjat eivät tuota tekijöilleen – ainakaan vielä – mainittavaa kaupallista menestystä. Määrällisesti eniten sanattomia kirjoja Suomessa on tehnyt Emmi Jormalainen. Hän on julkaissut omakustanteina jo viisi sanatonta kirjaa: Koti (Home, 2012), Puu (Tree, 2013), Atlas Part 1: Islands (2017), Eksyksissä – Being Lost (2019) ja Ystäväkirja – Book of Friends (2021). Jormalainen sai kipinän kuvittamiseen Taideteollisen korkeakoulun opinnoissaan. Hän osallistui Matti Hagelbergin sarjakuvakursseille ja dramaturgi Tove Idströmin luennoille tarinamaailman rakentamisesta. Aluksi hän teki sarjakuvaa, mutta siirtyi nopeasti tekemään kuvallisia tarinoita, jotka sijoittuivat ”jonnekin kuvakirjan ja sarjakuvan välimaastoon”. Luonnosvaiheessa mukana vielä ollut teksti karsiutui pois, sillä hän huomasi, että lopullisessa tarinassa ei enää tarvittukaan tekstiä. Jormalainen oivalsi liukuneensa vaivihkaa taiteilijakirjojen ja sanattomien kirjojen maailmaan – jonnekin kuvakirjan, vaihtoehtosarjakuvan ja taidekirjan välille: ”Tein kirjoja, joita on olemassa, mutta joille ei kirjastoista tunnu löytyvän sopivaa hyllypaikkaa ja joita ei kotimaisissa kirjakaupoissa myydä”. (Jormalainen 2017.) Ensimmäinen sanaton kirja Koti syntyi taiteilijakirjoja käsittelevänä opinnäytteenä.   

Taiteilijakirjoille ei ole Suomessa yhtä selkeää määritelmää. Kyse voi olla uniikista käsityönä tehdystä kirjasta tai pienpainatteesta. Kuvataidekriitikko Timo Valjakka (2006) on oivaltavasti kiteyttänyt, että erilaisia taiteilijakirjoja yhdistää lähinnä niiden intiimi ja yksityinen luonne. Myös lastenkirjallisuuden tutkija Emma Bosch (2014) rinnastaa sanattomia kirjoja käsittelevässä artikkelissaan taiteilijakirjat ja sanattomat kirjat toisiinsa.  

Liisa Kallion Kädellisten sukua -kirjan kansi. Kallio kuvaa hiilipiirroksissaan ihmisen kehon ja erityisesti kädet liioitellun suurina. Näin tehostetaan myös kosketuksen ja läheisyyden tuntua.

Jormalaisen tapa ilmoittaa teoksen nimi suomenkielisen rinnalla myös englanniksi mahdollistaa osaltaan teosten levikkiä myös maailmalle. Hänen kirjansa poikkeavat edukseen monista muista sanattomista kirjoista, sillä Koti-kirjaa lukuun ottamatta muiden kirjojen takakannessa ei anneta viitettä teosten aihepiiristä tai sisällöstä. Kaikki viisi kirjaa ovat käytännössä ikärajattomia, joskin Atlas– ja Koti-kirjat puhuttelevat todennäköisesti enemmän aikuisia kuin lapsia. 

Jormalainen kyseenalaistaa sanattomista kirjoista toisinaan käytettävää nimitystä hiljainen kirja, koska kuvitukset voivat tosiasiassa olla hyvinkin äänekkäitä ja kuvien ilmaisuvoima korostuu nimenomaan tekstin puuttuessa kokonaan (Jormalainen 2017).   

Australialaisen Shaun Tanin The Arrival (2006) lienee maailmanlaajuisesti tunnetuin ja eniten tutkijoita kiinnostanut sanaton kirja. Se kuvaa siirtolaisen tuntoja vieraassa kulttuurissa. Sanattomuus on perusteltua siksikin, että siirtolainen ei ymmärrä uuden maan kieltä. The Arrival on hyvä esimerkki sanattomasta kirjasta, joka puhuttelee samalla intensiteetillä sekä lasta että aikuista.   

Aiempaa suuremman yleisön tietoisuuteen sanattomat kirjat ylsivät hieman yli kymmenen vuotta sitten, kun pakolaisvirtojen kasvaessa havahduttiin siihen, että kirjat ovat nimenomaan tekstittömyytensä ansiosta yli kielirajojen kaikkien lasten tavoitettavissa.  Konkreettinen taitekohta oli vuosi 2012, jolloin kansainvälisen lasten- ja nuortenkirjajärjestö IBBY:n Italian jaosto kokosi Lampedusan saarelle pakolaisleirin kirjastoon valikoiman eri puolilla maailmaa julkaistuja sanattomia lastenkirjoja leirin pakolaislasten käyttöön. 

Lampedusan kirjastoon on sittemmin päätynyt myös varhaisin suomalainen, selkeästi nimenomaan lapsille suunnattu kaupallisen kustantamon julkaisema sanaton kuvakirja, Sanna Pelliccionin Meidän piti lähteä (S&S 2018). Pelliccionin kimmokkeena kirjalle olivat Suomeen vuonna 2015 saapuneet kymmenettuhannet pakolaiset. Kirja kertoo kotimaansa levottomuuksia pakenevan perheen pitkästä matkasta ensin pakolaisleiriin ja lopulta Suomeen tai johonkin muuhun pohjoiseen maahan. Pelliccioni halusi lisätä kirjallaan kantasuomalaisten lasten ymmärrystä pakolaislapsia kohtaan. Kuvatarinan lopussa on lyhyt tietoisku sanattoman kirjan toimintaideasta ja vinkkejä lapsen ja aikuisen kirjahetken onnistumiseen.  

 

Sanaton kirja treenaa kuvamuistia 

Periaatteessa minkä tahansa kuvakirjan voisi äkkiseltään ajatella olevan lukutaidottomalle lapselle ”sanaton”. Sanattomien kirjojen ylivertaisuus perustuu kuitenkin siihen, että toisin kuin perinteisissä kuvakirjoissa, joissa kuvitus on usein tekstille alisteinen, niissä kuva on kiistatta aina ”kukkulan kuningas”, koska tarinan kuljetus lepää yksinomaan kuvakerronnan varassa. Yksittäiset kuvat, kuvasarjat ja koko aukeamalle levittyvät panoraamakuvat palvelevat samaa tavoitetta – eheää visuaalista tarinankerrontaa.  

Kuvakirjojen tutkimukseen perehtyneenä ja kuvakirjoista paljon kritiikkiä kirjoittavana olen erityisen ilahtunut siitä, että sanattomat kuvakirjat ovat Suomessakin vähitellen laventaneet paitsi kuvakirjojen kohderyhmiä, myös havahduttaneet lapsia ja aikuisia kuvakirjan monikäyttöisyyteen.    

Sanattomissa kirjoissa toistuvat usein ajattomat, inhimilliseen kasvuun tai elämän haasteisiin liittyvät teemat. Kirjoissa kuvataan erilaisia prosesseja: esimerkiksi muodonmuutosta, vuodenaikoja, keskushenkilön sopeutumista uuteen olosuhteeseen tai muutokseen.   

Sanni Tervon jo alussa mainittu esikoislastenkirja Lentokala on hyvä esimerkki sanattomasta kirjasta, joka teemojensa puolesta sopii myös tunnetaitojen työstämiseen.  

Kirja kertoo kultakalasta, joka elää vihreän lohikäärmeen lemmikkinä. Se ei enää tyydy rajattuun ja alistettuun elämäänsä, vaan kasvattaa siivet selkäänsä ja lentää vapauteen. Lohikäärme ei kuitenkaan pysty ymmärtämään lemmikkinsä äärimmäistä ratkaisua. Se itkee niin vuolaasti, että koti täyttyy kyynelistä. Lohikäärme ottaa kultakalan lasimaljan, jonka avulla se pystyy sukeltamaan meren syvyyksiin etsimään ystäväänsä.  

Sanni Tervo liioittelee roimasti kultakalan elinpiirin ahtautta. Taivaalla vapaana lentävät perhonen ja lintu kertovat olennaisen: halun päästä pois vankeudesta.

Tarina etenee katsojaystävällisesti liikettä, tunnetta ja prosessin etenemistä havainnollistavina kronologisina kuvasarjoina sekä koko aukeaman isoina kuvituksina.  

Veden ja ilman elementit tuovat tarinaan pehmeyttä, kepeyttä ja turvan tunnetta, vaikka tarinan teemat – yksilön oikeus vapauteen sekä omiin päätöksiin – ovatkin isoja ja pienelle lapselle todennäköisesti aluksi hankalastikin hahmottuvia. Kirja puolustaa kauniisti ja koskettavasti yksilön perusoikeuksien ohella luovan ajattelun ja mielikuvituksen merkitystä.   

Lentokalan alussa sisäkannessa on lyhyt infoteksti sanattomista kirjoista ja vinkkejä aikuiselle lukuhetken onnistumiseen. Kuvakirjan onnellisen lopun kannalta sisäkansien kuva-aiheet, kehystetyt valokuvat, ovat oleelliset: kirjan alussa sisäkansissa näytetään kultakala vielä apeana lasimaljassaan, kun taas lopun sisäkansien valokuvissa lohikäärme, lentokala ja niiden uusi yhteinen ystävä liikkuvat kukin oman elementtinsä ja tahtonsa mukaan, ilman kahleita tai rajoittavia valta-asetelmia. 

Emmi Jormalaisen ensimmäisen sanattoman kirjan tavoin myös Lentokala on syntynyt opinnäytteenä. Lahden Muotoiluinstituutin lopputyötä varten Sanni Tervo perehtyi sanattomia kirjoja käsittelevän kansainvälisen tutkimuksen ohella kuvakerronnan ja kuvanlukutaidon peruskäsitteisiin. Tervon opinnäyte onkin kattava ja esitystavassaan selkeä suomenkielinen johdatus sanattomien kirjojen maailmaan.  

Tervon opinnäytteessään (2022, 21) esittämä havainto siitä, kuinka sanattomissa kirjoissa tiettyjen kuva-aihioiden toistaminen tai kuvaparit tukevat myös kuvamuistia, ansaitsee erityistä huomiota.  

Parhaimmillaan sanattomat kirjat voivat mielestäni jopa haastaa tavanomaiseen lineaariseen esitystapaan keskittyvän kuvakirjan visuaalista kerrontaa. Monessa kotimaisessa kuvakirjassa on edelleen kohtuuttoman paljon tekstiä, mikä kertoo havainnollisesti siitä, että kustannusprosessissa kirjailija ja teksti kiilaavat edelleen kuvituksen ja kuvittajan visuaalisen kerronnan ohi.  

Slovenialaisen Andreja Peklarin Reetu, jättilintu (Onnenläntti 2023, suomennos Julija Potrč Šavli) on teemoiltaan hyvin samankaltainen kuin Lentokala.    

Ihmiset hyötyvät monin tavoin Reetu-linnusta. Sen suuri, ellei jopa jättimäinen, koko auttaa rakennustyömaan työntekijöitä ja korkealla kattojen yllä työskenteleviä nuohoojia. Erään raskaan työpäivän jälkeen Reetu juo lammen tyhjäksi, ja ihmiset suuttuvat sille. Yhdessä kekseliään ystävänsä avulla Reetu ratkaisee tilanteen.  

Pelkistetty kuvatarina kiteyttää eri osapuolten näkökantoja sekä sysää pohtimaan esimerkiksi kohtuullisuuden, lähimmäisenrakkauden ja arvostuksen vaikeita käsitteitä. Yleisellä tasolla kirjan voi ajatella kuvaavan työn arvostusta. Tervon kirjan tapaan Reetu, jättilintu ottaa sekin kantaa yksilön perusoikeuksiin. 

Andreja Peklarin kuvituksen väriskaalassa korostuvat lukuisten harmaan sävyjen lisäksi toonattu ruskea eri vivahteissaan, mutta harkitut punaiset yksityiskohdat välittävät tarinaan toivoa. Tavanomaisten lasten kuvakirjojen väritykitykseen verrattuna Reetu, jättilintu on hillityn värityksensä ja tyylitellyn hahmogalleriansa ansiosta erityisen rauhoittava: katsojan on helppo syventyä selkeään, minimalistiseen kuvitukseen, kun katse ei lähde harhailemaan tarinan kannalta joutavien yksityiskohtien perässä.  

Sanattomia lastenkirjoja tutkinut italialainen Marcella Terrusi (2017) on korostanut sitä, kuinka sanattomat kirjat ovat mullistaneet perinteisen asetelman, jossa aikuinen tavallisesti lukee vielä lukutaidottomalle lapselle ääneen kuvakirjaa. Sanattomissa lastenkirjoissa lapsi voi luoda tarinan kokonaan itse tai aikuisen kanssa yhdessä. Lapsi ei näin ollen ole niin halutessaan enää riippuvainen hänelle ääneen lukevasta aikuisesta, koska voi itse luoda oman suhteensa kuvien varassa etenevään tarinaan: kuvat stimuloivat mielikuvitusta ja antavat tilaa omien juoniaihioiden kehittämiseen.  

Nykyisenä kerskakulutuksen aikana sanattomat kirjat voi nähdä tervetulleena ilmiönä myös siksi, että tarinan voi halutessaan sepittää aina uudeksi, eli kirjan käyttöarvo ei vanhene, saati tyhjene yhdellä katselukerralla.   

Monilukutaidon käsite läpäisee nykyisin jo opetussuunnitelmat ja kuvanlukutaito nähdään lukutaidon veroisena kansalaistaitona. Sanattomat kirjat vaativat lapselta kuitenkin ymmärrystä kuvan lukemisen konventioista. Tähän tarvitaan aikuisen apua.  

 

 

Voimaantuminen tarinan sepittämisestä 

Viime aikoina on kannettu erityistä huolta lasten mielikuvittelun taidon vähentymisen lisäksi sekä lasten että aikuisten köyhtyvästä sanavarastosta.   

Lapsen vanhemmat ja muut läheiset, varhaiskasvattajat ja opettajat voivat sanattomien kirjojen äärellä havainnoida lapsen kehitystä, esimerkiksi asiakokonaisuuksien hahmotuksen, kerrontataitojen ja sanavaraston karttumisen osalta. Sanattomat kirjat soveltuvat myös tunnetaitojen treenaamiseen: aikuinen voi esimerkiksi tarkkailla, kuinka lapsi tunnistaa kuvatarinoiden tunteita ja pystyykö hän niiden tulkinnassa hyödyntämään myös omaa aiempaa elämänkokemustaan. 

Sanattoman lastenkirjan voi ajatella vahvistavan lapsen itsetuntoa, kun hänen sepittämänsä versio tulee kuulluksi ja ”nähdyksi”. Kuvatarinan sanoittajana lapsi saa voimaannuttavan kokemuksen luovasta sepittämisestä. Sanattomien kirjojen pedagogiset hyödyt ovat näiltä osin pitkälti samankaltaisia kuin sadutuksessa, jossa aikuinen kirjaa sana sanalta ylös lapsen kertoman tarinan.   

Lapsiperheissä ja toisaalta varhaiskasvatuksessa ja eri kouluasteilla sanattomien kirjojen toimintaidea tunnetaan vielä huonosti. Kun aikuinen ”kuvalukee” sanattomia kirjoja yhdessä lapsen kanssa tai vaihtoehtoisesti aikuinen kuuntelee lapsen sepittämää tarinaa, on syytä unohtaa kiire ja aikataulut ja heittäytyä kirjan vietäväksi.  

Sanattomissa kirjoissa toistuvat usein ajattomat, inhimilliseen kasvuun tai elämän haasteisiin liittyvät teemat.

Sanattoman kirjan erityinen voima on sen esteettömyydessä ja demokraattisuudessa: jokainen lapsi kotikieleen tai kulttuuritaustaansa katsomatta ymmärtää kuvaa ja voi sen pohjalta sepittää oman tarinansa. Toisaalta Emmi Jormalainen (2017) muistuttaa, että kuviinkin liittyy aina kulttuurisidonnaisuutta, minkä takia sanaton kirja ei välttämättä toimi samalla tavalla yli kulttuurirajojen.   

Sanattomilla kirjoilla on havaittu olevan erityistä hyötyä lapsille, joiden on vaikea keskittyä tekstin kuuntelemiseen ja joilla on eri syistä johtuvia hahmotukseen liittyviä haasteita.  

Sanaton kirja sopii rentoutumiseen ja palautumiseen kaikille lapsille sellaisessa tilanteessa, jossa pelkästään sanojen varassa etenevä tarina tuntuu syystä tai toisesta liian raskaalta.  

Johanna Lähteilä, Juli Aerila ja Merja Kauppinen (2021) ovat koonneet verkkoon tietopaketin Hiljaiset kirjat. Tarinoita kaikilla kielillä, josta löytyy myös sanattomiin kirjoihin liittyviä toiminnallisia vinkkejä varhaiskasvatukseen ja kouluun.  

Puheterapiaan ja lapsen kielen kehitykseen paneutuneiden Leena Mäkisen, Anne Suvannon ja Soile Ukkolan lapsille ja ammattikasvattajille suunnatuissa kirjoissa on laajan info-osuuden ja ohjeistuksen lisäksi sanattomia tarinoita lasten arjesta. Nämä kirjat ovat Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Lapsen kerrontataitoja kehittävä satukirja (PS. Kustannus 2017) ja Mitäs nyt, Eetu ja Iitu? Keksitään yhdessä ratkaisuja (Kumma 2020, kuvittanut Ina Majaniemi). 

 

 

Intiimi katse ihmisen elämänkaareen  

Liisa Kallion Kädellisten sukua: piirroksia ihmisyydestä = Humanity in drawings poikkeaa Lentokalasta ja Reetu, jättilinnusta fokuksensa ja kohderyhmänsä vuoksi. Teos on ennen muuta taiteilijakirja, mutta se täyttää myös sanattoman kirjan kriteerit. Kallio löysi hiilen uudeksi kuvitustekniikakseen ja ryhtyi tekemään harjoitelmia, joista kehkeytyi ihmisen koko elinkaarta syntymästä kuolemaan kuvaava sanaton, juonellinen taideteos.   

Kallion teos on rujo ja rouhea. Se tuo liioitellun romuluiset, alastomat ihmiskehot jopa tungettelevan lähelle. Taiteilijakirjan kontekstiin viittaa se, että teoksen lopussa on eritelty ja nimetty yksittäiset piirrokset. Hiilipiirrosten nimeäminen antaa katsoja-lukijalle samalla vihjeitä, jotka tukevat teoksen kokonaisteeman ymmärtämistä ja hahmottamista.   

Kädellisten sukua pyrkii selkeästi lapsiyleisölle suunnattujen sanattomien kirjojen, Lentokalan ja Reetu, ihmelinnun, tavoin käynnistämään katsojassa halun sanallistaa kuvia monen eri aistin avulla. Kädellisten sukua saattaisi toimia myös inspiraatiokirjana aikuisten hoitotyössä, pari- tai ryhmäterapiassa ja vanhusten palveluissa. 

Teos on kirjaesineenä tavattoman kaunis, yksityiskohdiltaan harkittu kokonaistaideteos, johon tekijä on myös aivan konkreettisesti painanut oman sormenjälkensä. 

Nykyisessä monilukutaitoa vaativassa ajassa sanattomat kirjat voivat kannustaa lasta paitsi kiinnostumaan omaehtoisesti lastenkirjoista, myös rohkaista omaan sepittämiseen. Infoähkyn turruttamalle aikuiselle sanattomat kirjat tarjoavat monissa elämän käännekohdissa visuaalisen väylän rentoutumiseen ja itsetutkiskeluun.    

Sanattomien kirjojen tärkein erityisominaisuus ja kilpailuvaltti muuhun kuvavetoiseen kirjatarjontaan nähden liittyy niiden meditatiiviseen perusluonteeseen. Kirjojen visuaalinen lataus maadoittaa katsojan kuvatarinan ääreen. Kuvatarinoiden tulkinta edellyttää herpaantumatonta keskittymistä. Pinnistely on kuitenkin kaiken vaivan ja ajankäytön arvoista.  

 

 

Aineisto 

Liisa Kallio: Kädellisten sukua. Piirroksia ihmisyydestä = Humanity in Drawings. Omakustanne 2023. 

Andreja Peklar: Reetu, jättilintu. Suom. Julija Potrč Šavli. Onnenläntti 2023.  

Sanni Tervo: Lentokala. Mäkelä 2023. 

 

Muut lähteet:   

Beckett, Sandra L 2018. The Art of Visual Storytelling. Formal Strategies in Wordless Picturebooks. – Picturebooks. Representations and Narration. Toim. Bettina Kümmerling-Meibauer. Routledge. s. 53–69. 

Bosch, Emma 2014. Texts and Peritexts in Wordless and Almost Wordless Picturebooks. – Teoksessa Picturebooks. Representations and Narration. Toim. Bettina Kümmerling-Meibauer. Routledg. s. 71–90. 

Bosch, Emma 2018. Wordless Picturebooks.The Routledge Companion to Picturebooks. Ed. Bettina Kümmerling-Meibauer. Routledge. s. 191–200. 

Jormalainen, Emmi 2017. Puu ja sanattomat kirjat. Ibby Finland 2/2017. Luettu 12.7.2024. 

Jormalainen, Emmi 2012.”Koti” ja painetut taiteilijakirjat 2000-luvun alussa. Aalto-yliopiston median laitoksen graafisen suunnittelun maisteriopinnäyte. Luettu 12.7.2024. 

Lähteelä, Johanna, Aerila Juli & Kauppinen Merja. Hiljaiset kirjat 2021. Tarinoita kaikilla kielillä. Luettu 12.7.2024. 

Mäkinen, Juha 2021. ‘’Vaikeneminen on kultaa.’’ Sarjainfo 3/2021. 

Tervo, Sanni. Hiljaiset kuvakirjat 2022. Sanaton kuvakerronta lastenkirjoissa. Opinnäyte Muotoiluinstituutti 2022.  

Terrus, Marcella 2017. Silent books. Wonder, silence and other metamorphosis in wordless picture books. Konferenssiesitelmä Imagini? International and Interdisciplinary -konferenssissa Italiassa 2017. Luettu 12.7.2024.  

Valjakka, Timo 2006. ‘’Taiteilijakirjan määritelmä on väljä.’’ Helsingin Sanomat 22.7.2006.  

 

Lisää Suomessa julkaistuja sanattomia kirjoja: 

Janssen, Mark. Saari, Kumma, 2022. 

Janssen, Mark. Seis! Hirviöitä! Kumma 2022. 

Lampinen, Anu-Riikka. Kuomaseni, Enostone 2022. 

Netti, Eveliina. Pinnan alla, Mini kustannus 2019. 

Palin, Meria: Taikapuikot, Etana Editions 2020. 

Päivi Heikkilä-Halttunen

Päivi Heikkilä-Halttunen on lasten- ja nuortenkirjakriitikko ja tutkija Tampereelta.