Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kongon katkotut kädet

Kari Hintsala, 5.10.2004
Adam Hochscild: Kuningas Leopoldin haamu s., Tammi 2004 Kääntäjä(t): Heikki Salojärvi

1800-luvun jälkipuoliskolla Belgiaa hallinneen kuningas Leopold II:n kunnianhimolle ei riittänyt hänen vaatimaton roolinsa pienen maan perustuslaillisena monarkkina: hänen täytyi saada oma imperiumi, mieluiten rikas sellainen. Kuuluisan tutkimusmatkailijan, onnekkaiden suhdanteiden ja ahkeran juonittelun avulla mahdoton tuli mahdolliseksi ja valtaisa alue keskistä Afrikkaa joutui kuin huomaamatta kuninkaan henkilökohtaiseksi siirtomaaksi. Kongon altaan asukkaille kuninkaan toteutuneesta unelmasta muodostui kuitenkin painajainen. Miljoonille heistä se merkitsi kuolemaa.

Kongojoen suu oli joutunut Afrikan muiden rannikkoalueiden tavoin eurooppalaisen kolonialismin kohteeksi jo 1400-luvun lopulta lähtien. Mantereen sisäosat ”löydettiin” kuitenkin vasta 1800-luvulla, ja Kongon altaan osalta kunnian sai walesilais-amerikkalainen Henry Morton Stanley, todellinen löytöretkeilijäjulkkis, joka osasi itsensä brändäämisen ja aikakautensa viestinten hyödyntämisen jo kauan ennen 21. vuosisataa (Doctor Livingstone, I presume?). Stanleyn selvittyä hädin tuskin hengissä retkeltään Afrikan itärannikolta Kongojoen yläjuoksulle ja sieltä jokea alas Atlantin rannikolle 1874-77, näyttämölle oli valmis astumaan vielä häntäkin lahjakkaampi mediapeluri. Kuningas Leopold oli elätellyt haaveita siirtomaasta milloin milläkin mantereella, mutta suurvaltojen keskenään jakamasta maailmasta ei pienelle Belgialle tuntunut heltiävän murusia edes vuokralle.

Kuningas oli seurannut Stanleyn retkikunnan vaiheita alusta alkaen ja ymmärsi löytäneensä kultasuonen. Pian käynnissä oli oikea vuosisadan sumutus, kun Leopold 1870-luvun lopulta lähtien haali kansainvälisten, humanitäärisiksi esittäytyneiden peitejärjestöjen kautta kontrolliinsa valtavan maa-alueen, jotta se voitaisiin ”vapauttaa arabialaisten orjakauppiaitten ikeestä”. Myös suurvaltoja pelattiin taitavasti toisiaan vastaan: ranskalaisille vihjaistiin alueen voivan joutua englantilaisille, englantilaisille taas sen joutuvan ranskalaisille. Erityisen onnistunutta lobbaus oli Yhdysvalloissa, joka ensimmäisenä valtiona tunnusti Leopoldin valtauksen. Lopullinen silaus tuli Berliinin Afrikka-kongressissa talvella 1884-85: Kongon vapaavaltio (État Indépendant du Congo) oli syntynyt.

Leopold oli hankkinut siirtomaan rikastuakseen – Kongon rikkaus oli norsunluu. Maahan tulleet aseistetut kauppa-asiamiehet oppivat pian haalimaan norsunluuta niin tehokkaasti kuin mahdollista ja murskaamaan armottomasti paikallisväestön vastarinnan. Todellinen terrorin aikakausi koitti, kun luonnonkumille avautuivat valtavat markkinat vulkanisoinnin keksimisen myötä. Tropiikkiin nousi pian laajoja kumipuuviljelmiä, mutta sitä ennen Kongossa runsain mitoin villinä kasvavasta kumiliaanista oli saatavissa suuret voitot.

Saadakseen afrikkalaiset keräämään kumia, kerääjiksi pakotettujen omaiset otettiin panttivangeiksi ja jokaiselle annettiin kiintiö täytettäväksi. Rangaistukset keräyskiintiön laiminlyönnistä ja muustakin tottelemattomuudesta olivat ankarat, ja kun afrikkalaisten sotilaiden oli todistettava käyttäneensä puuttuvat luodit – kapinan pelossa niistä pidettiin tarkasti kirjaa – käyttöön otettiin tapa, josta pian tuli koko kumiterrorin vertauskuva: surmatun käsi katkaistiin ja savustettiin, jotta se säilyisi todisteena tukikohtaan vietäväksi. Ja joskus käsi katkaistiin myös eläviltä… Vaikka tarkkoja uhrilukuja on mahdoton laskea, lienee Kongon väkimäärä jopa puolittunut pakkotyön välittömien ja välillisten vaikutusten vuoksi, joten kyse on ollut miljoonista ihmisistä.

Ahneudessaan Leopold oli kuitenkin mennyt liian pitkälle. Vaikka ”alkuasukkaiden” kohtelu oli kovakouraista kaikissa siirtomaissa, nousi Kongon orjatyöstä 1900-luvun alussa ennennäkemätön meteli. Tarinan keskeinen sankari, englantilaisen laivanvarustamon virkailija Edmund Morel heittäytyi kaikella tarmollaan kampanjoimaan kuningas Leopoldia vastaan. Apua hän sai alueella toimivilta protestanttisilta lähetyssaarnaajilta ja niiltä siirtomaahallinnon virkailijoilta, joita julmuudet eivät olleet turruttaneet. Silminnäkijäkertomukset ja valokuvat kädettömistä kongolaisista levisivät kaikkialle länsimaihin ja aiheuttivat poliittisen myrskyn, jonka seurauksena kuningas Leopoldin oli vuonna 1908 viimein luovuttava ikiomasta siirtomaastaan. Hän myi sen kotimaalleen Belgialle – suunnattomasta summasta.

Adam Hochschildin kirjasta on tullut kansainvälinen bestseller, eikä ihme. Teos on taitavasti kirjoitettua populaarihistoriaa, klassinen Suuri Kertomus roistoineen ja sankareineen, silti modernisti kaikkea paatosta välttävä. Dramatiikkaa aiheessa itsessään on riittämiin. Kuten Hochschild yksityiskohtaisesti todistelee, kirjailija Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaanissa kuvaamat kauhunäyt eivät ole fiktiota. Romaanihenkilö Kurtzilla oli useita esikuvia. Yksi heistä oli upseeri nimeltä Léon Rom, joka yhtä lailla keräsi perhosia ja harrasti maalausta kuin järjesti afrikkalaisten katkottuja päitä riviin pihalleen.

Hochschild muistuttaa myös niistä julmuuksista, jotka jäivät Kongon vapaavaltiosta nousseen kohun varjoon: Ranskan kahmimassa Kongon osassa oli käytössä aivan yhtä julma pakkotyöjärjestelmä. Saksalaiset puolestaan yrittivät samoihin aikoihin tuhota koko hererokansan Lounais-Afrikan koloniassaan. Hochschildin sanoin empatian politiikka on oikullista. Kyynisesti voikin todeta, että vaikka pidäkkeetön voitontavoittelu ja ylimielinen rasismi tuotti tuhoa kaikkialla minne se ylettyi, vain kuningas Leopold jäi siitä kiinni. Pienen maan kuningas oli sittenkin liian pieni tekijä suureen siirtomaapeliin.

Hochschild pitää Kongon olojen synnyttämää kansalaistoimintaa 1900-luvun ensimmäisenä ihmisoikeusliikkeenä. Sillä oli kuitenkin enemmän yhteistä vaikkapa Amnesty Internationalin toiminnan kuin kristillispohjaisen abolitionismin kanssa, jonka perillinen se monella tapaa oli. Congo Reform Association lopetti toimintansa 1913 katsottuaan saavuttaneensa tavoitteensa, ja Euroopan omat sodat ja ihmisoikeuskatastrofit pyyhkäisivät pian koko aiheen mielistä. Unohdus oli niin totaalinen, että Hochschild itse sanoo törmänneensä asiaan Mark Twainin teoksen alaviitteessä, jossa tämä oli kertonut osallistuneensa liikkeeseen. Itse koin vastaavanlaisen elämyksen kun tajusin, että kuningas Leopold on sama hahmo, joka Armas J. Pullan ranskalaispakinoissa tunnetaan vain koketeista ilotyttöseikkailuistaan. Ainakin tältä osin monarkin jälkimaineen tarkistus on suomalaisellekin lukijalle enemmän kuin paikallaan.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto