Kirjallisuuskritiikin verkkolehti
Etsii hehkuunsa kirjoja, jotka ansaitsevat lisää huomiota
photo

Kesäklassikko: Tanssii suden kanssa

Satu Koskimies, 9.6.2004
Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina s., Otava 2004

Luvattoman, kielletyn rakkauden teema on keskeisenä Aino Kallaksen kaikissa 1920-luvun teoksissa. Sudenmorsian ilmestyi vuonna 1928; Ihmissusi-aiheesta Kallas kuitenkin oli ollut kiinnostunut jo vuosikausien ajan. Hän oli esimerkiksi tutustunut virolaisen August Kitzbergin 1912 painettuun Libahunt (Ihmissusi) -näytelmään ja ryhtyi sitä suomentamaan vuonna 1916.

Saman vuoden syksyllä Aino Kallas kohtasi Eino Leinon.

Kirjallisuudenhistoria pitää ilmeisenä ja virallisena totuutena, että Sudenmorsiamen innoituksen lähteenä on ollut Kallaksen rakkaus Leinoon … tuo suorastaan “palava rakkaus”, kuten Otava juuri ilmestyneen uuden kauniin laitoksen takakannessa suhdetta luonnehtii.

On kiinnostavaa selata Kallaksen päiväkirjaa niiltä ajoilta, jolloin Sudenmorsian-teoksen aiheisto oli alkanut kiehtoa kirjailijaa. Samalla tulee mietiskelleeksi, minkälaisena Sudenmorsiamen tematiikka näyttäytyy naistutkimuksen valossa tänään. Nainen ei kuulu kenellekään muulle kuin itselleen! Kun tämän pitää mielessä, Aalon riivattu elämä ja hänen muodonmuutoksensa on – myytin hämärän läpi koettunakin – (nais)lukijalle periaatteessa yhä kuin täyttä totta.

Nykyrunoilijakin saa siitä omansa irti – esimerkiksi Merja Virolainen on uusioinut avoimesti Sudenmorsiamen teemaa vuonna 1995 ilmestyneessä eroottisessa kokoelmassa Tervapeili.

Kallas on sekä henkilönä että kirjailijana tietysti ollut myös aikalaisnaisten kiinnostuksen, ihmetyksen ja ihailun kohde.

Tätä kirjoittaessani silmiin osuu tuoreessa Kanava-lehdessä (4-5 / 2004) julkaistu Lea Toivolan arvostelu Katarina Eskolan teoksesta Autius lehtipuissa (Elsa Enäjärvi-Haavion ja Martti Haavion päiväkirjat ja kirjeet 1942-1951. Parielämäkerran päätösosa. WSOY 2003). Lea Toivola puntaroi: “Elsassa on kätkettyä dualismia. Hän hoitaa mallikelpoisesti kodin, miehen ja lapset, mutta kiinnostuu Aino Kallaksesta, joka oli monta kertaa asettanut itsensä etsimisen ja taiteilijakutsumuksensa toteuttamisen kaiken muun edelle. Kenties Elsa [- – -] tuntee vetoa Sudenmorsiamen sukellukseen tiedostamattomaan.”

Niin ikään aina kiinnostavaa Leino ja hänen naisensa -kudelmaa on Hannu Mäkelä puolestaan katsonut uudesta persoonallisesta näkökulmasta teoksissaan Mestari sekä Nalle ja Moppe. Ei haittaa mitään, vaikka hän tilkkeeksi fabuloikin. Dokumentteja esimerkiksi Leinon ja Kallaksen suhteesta kun on joka tapauksessa olemassa riittämiin.

Kallaksen avoimet päiväkirjatekstit ovat jo vuosikymmenien ajan olleet luettavissamme, ja niissä on ollut nähtävillä Mustan Rouvan hurmioitunut rakkaus Eino Leinoa kohtaan. Helmikuussa 1919 hän kirjoittaa: “Yhä selvempänä alkaa eräs ajatus saada muotoa minussa: siinäkö on suhteemme ratkaisu? Erota Oskarista ja lapsista, aloittaa uutta elämää hänen kanssaan – sitä en voi. Menage à trois, ranskalaiseen malliin, salaisine rakkauskohtauksineen – se ei ole minua varten, luontoni työntää sen ajatuksenkin kelvottomana pois. Kuolla hänen kanssaan – olisin ehkä itse puolestani siihen valmis, mutta tunnen: en saa vielä kuolla, olen vielä elämään sidottu lasten takia. – – – Enkä jaksa elää kahden miehen välillä. Voin vain joko särkyä tai olla eheä, mitään muuta en.”

Suden pauloissa

Aino Kallas puhuu päiväkirjassaan Luomisen Daimonista. Se on hänen itsevaltiaansa, jolle hän uhraa kaiken, jokaisen ylimääräisen kahvikupillisen, lukemisen, kaiken ajattelun. “Kaikki säännösteltyä. Ja kaikki tämä, että voisin luoda. – Tänään kirjoitin Sudenmorsianta.” (5.7.1928)

Sudenmorsiamen synty tapahtui oikeastaan varkain. Kallas suunnitteli vuosikausien ajan romaania Hiiu Ungur; siitä oli määrä tulla rosvoparoni Hiiu Ungurin ja Aalon rakkaustarina.

Kuten Kai Laitinen on tutkimuksissaan osoittanut, Kallas oli perehtynyt folkloristisella tarkkuudella hiidenmaalaiseen elämään – lammastenpesusta ja susijahdista alkaen – ja oli jo vuonna 1922 sommitellut Hiiu Ungurin ja Rannan Aalon rakkausteemasta pitkää runomuotoista balladia. Runo jäi kuitenkin valmistumatta, ja valmistumatta jäi loppujen lopuksi myös varsinainen “suuri” romaani Hiiu Ungurista, vaikka aihe piti kirjailijaa pihdeissään vuosikaudet. Susiteema oli alkanut kiihottavalla tavalla itsenäistyä hänen mielessään, ja lopulta kirjailijan monipolvisista teossuunnitelmista irtosi nyt tuntemamme Sudenmorsian, henkeäsalpaavan kaunis proosaballadi.

Kallaksen mestarityö pohjaa virolaisen ja balttilaisen kansanperinteen tarkkaan tuntemukseen; ihmissusimyyttiä ja kansantapoja Kallas tutki pitkään ja laajalti. Kokonaisuutta eivät tiedolliset rakennuspuut vähimmässäkään määrin häiritse; kaikki tutkittu on täydellisesti sulanut taiteelliseen kokonaisuuteen. Arkaistinen kieli ja vanhahtava kerronta vievät syvälle, monen historiallisen kerrostuman taakse, monen sadan vuoden läpi. Luetusta tulee elettyä.

Metsänhenkien, Daimonien tanssittama Aalo, metsänvartija Priidikin vaimo on Perkeleen riivaama, sudeksi muuttunut, noiduttu. Yöllä hän “joka oli luonnostansa lempiä, oli nyt verenhimoinen ja julma; hän, joka oli arka, oli nyt julkia, hän, joka oli siviä, oli nyt himoja täynnä. Ja jokaikinen yö Aalo, Priidikin vaimo, nyt tälle uudelle sudenluonnollensa vapaan vallan antoi ja miehensä nukkuessa suoraan aviovuoteeltansa metsiin ihmissutena juoksi.”

Vielä sudenhahmossakin Aalo on satuttavalla tavalla yhä myös äiti, joka lapsen itkun kuullessaan havahtuu kysymään paimenpojalta: “Kuulin pienen Piretin itkeskelevän, -mikäs lastani itkettääpi?” ja yrittää ojentaa sudenhampaista nauhaa paimenelle, että tämä veisi sen leluksi lapselle. Aalolla oli samanaikaisesti “kyhkyläisen ja suden sielu”.

Aalo ja Aino, riivatut

Daimonin henkäys ajoi myös kirjailija Kallasta, se oli hänen sisäinen vaatimuksensa: taiteilijakutsumus. Sekä teoksissaan että henkilökohtaisessa elämässään hän yritti ratkaista naisen-äidin-naistaiteilijan ristiriitaa. Kutsumus ilmiselvästi sekä vaati että tarvitsi kahtaalle repeytyviä tunteita, ristiriidan hurmion. Samalla hän sekä halusi että pelkäsi omaa huimaustaan rotkon reunalla.

Jos Kallaksella on Daimoninsa, niin polttaa Aalon suonia vapauden jano, halu olla minä, yksin minä, kahleeton, pidäkkeetön. Yölliset paot susien laumaan, tuulispää-kokemusten hurma, unen ja toden ristivalo, ekstaattinen lento – se on koettava, olkoon väkevän elämyksen hintana sitten kaiken menetys, kuolema. Ja millä virtuositeetilla Kallas tämän kuvaakaan:

“Metsän halki kulki elävä ja väkevä henkäys, niinkuin jättikeuhkot olisivat henkäisseet, ja koko korpi vavahti näkymättömäin askelten astunnasta, ja suuret siivet, joitten leveyttä ei kenkään kuolevainen vielä ole mitannut, kätkivät korven salatumpaan pimentoon kuin on aarnikuusien katve.
Sillä tämä susi oli Diabolus sylvarum elikkä Metsän Henki, vaikka hän nyt vasta oikian hahmonsa edestoi.
Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpaltinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammaleen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum´in oma ja Saatanan saalis.”

Aalon hurmio metsän hengen, riivaajansa vallassa on hänelle niin juovuttava kokemus, että hän on valmis maksamaan siitä kaiken, mitä hänellä on, ja vielä senkin yli. Hän antaa elämänsä – ja on oikeastaan lopullisesti vapaa vasta kuoltuaan, tultuaan sutena ammmutuksi ja roviolla poltetuksi.

“Vaan ei vielä ikänä ihmisen hahmossa ollut hänen verissänsä kuplinut niin kultainen riemu ja vapauden autuus kuin nyt, koska hän ihmissutena suolla juoksi.”

Olla vapaa – olla vapaa rakastamaan ja olla vapaa luomaan. Vapauden hintaa diplomaatin puoliso ja neljän lapsen äiti pohti monissa elämänsä vaiheissa.

Vastustukseni on murrettu

“Rakastan Eino Leinoa koko myöhään kehittyneen yksilöllisyyteni voimalla. Oskarin valitsin kerran nuoruuteni rotuvaistolla, tulevien lasteni tähden, mahdollisimman terveen miehen, henkisesti ja ruumiillisesti. Hänet, sen toisen, olen valinnut yksilönä, itseäni varten, koko herkistyneen, monimutkaiseksi ja sokkeloiseksi muodostuneen henkisen elimistöni vaistolla.” (Päiväkirja 14.5.1917)

Samana kesänä hän kirjoittaa: “Ymmärrän, etten voi luopua lapsista, että sillä leikkaisin poikki elimellistä ja elävää, tekisin murhan. – Mutta enkö ole oikeutettu itselläni, sielullani ja ruumiillani, tekemään mitä tahdon?” (21.7.1917)

3.12.1917: “Hän on kohtaloni, sen tunnen verissäni. Kaikki vastustukseni on murrettu: olen hänen.”

Kallaksen päiväkirjat ja Leinolta tulleet kirjeet dokumentoivat suhdetta. Romaanissaan Mestari Hannu Mäkelä antaa Leinon ajatella: “Olin saanut sen minkä halusin, rakkauden. Ja sinä olit saanut sen. Olin onnellinen ja sitten, en enää ollut, en.”

Mäkelä katsoo, että Kallas lopultakin tarvitsi Leinoa enemmän kuin Leino Kallasta. Hänen käsityksensä mukaan rakkaus ei muuttunut täydellisesti fyysiseksi – Leinon kirjeiden sanavalintoja ja asenteita Mäkelä kommentoi, että suhde olisi (Leinon taholta?) ollut “rakkautta rakkauden tähden”.

Kuin aavistuksen verran vinosti hymyillen Mäkelä toteaa teoksessa Nalle ja Moppe: “Tulee mieleen, että katiska on laskettu kaislikon laitaan ja kultainen kala ui siihen lopulta ahvenen seuraksi. Kuten myös käy. Leinon kirjeitä lukenut ei voi välttyä tältä tunteelta, että Kallakselle kirjoittaa nimenomaan kirjailija Leino, ei ihminen kuten useimmille muille. Kallas taas innostuu kättensä saavutuksista, vaikutuksestaan, hän näkee, miten mies tahtoo nousta loasta ja puhdistua, ja myös sen miten mies yhä enemmän kohdistaa häneen huomiotaan, siis rakkauttaan. Ja äkkiä myös Aino Kallas, neljän lapsen äiti ja virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen arvostettu kirjailijatar-puoliso ihastuu, rakastuu itse kuin nuori tytönhupakko.”

Episodin kestäessä mahdollinen näyttäytyi mahdottomaksi, mutta ristiriita innoitti Leinon helskyttelyyn. Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican laulut jäivät puolestaan elämään hänen rakkaudentunnustuksinaan Mustalle Rouvalle.

“Visersi mulle pääskyt räystähältä: / “Te käytte tuhoon, turmaan, / jos liitytte te toinen toisihinne.” / “Voi olla”, vastasin, “saan kuulla hältä, / hän kunne kulkee, hurmaan / vai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne.” (Ballata)

Päiväkirjan mukaan Leino on Kallakselle todennut: “Näillä runoillani … olen kirjoittanut itseni sinuun. Et voi koskaan unohtaa minua.” (20.2.1919)

Kuoltuaankaan Leino ei totta tosiaan ollut Kallakselta poissa.

“Hän kuoli siis 10. p. tammikuuta aamulla. Muistan tuon kaamean myrsky-yön, jonka valvoin Minnetonkalla – hänen viimeisensä. Hänen sielunsa langaton sähkö saavutti minut siis sinä yönä. Se oli hänen irtautuvan sielunsa S.O.S. minulle.
Tämä on ihmeellisin kaikista elämyksistä.” (5.2.1926)

“Hän on niin syvällä minussa, etten edes ajattele häntä. Hän elää minussa.” (9.10.1926)

Sudenmorsian ilmestyi vajaat kolme vuotta Leinon kuoleman jälkeen.

Arkistostamme löydät vanhempia kirjoituksiamme tarkemmalla hakukoneella. Voit hakea kirjoituksia ajan tai kategorian mukaan.

Arkisto